Sitruunajäätelöä

Cheerfulness, it would appear, is a matter which depends fully as much on the state of things within as on the state of things without and around us. I make this trite remark, because I happen to know that Messrs Helstone and Moore trotted forth from the mill-yard gates at the head of their very small company, in the best possible spirits. When a ray from a lantern (the three pedestrians of the party carried each one) fell on Mr. Moore's face, you could see an unusual, because a lively, spark dancing in his eyes, and a new-found vivacity mantling on his dark physiognomy; and when the rector's visage was illuminated, his hard features were revealed all agrin and ashine with glee. Yet a drizzling night, a somewhat perilous expedition, you would think were not circumstances calculated to enliven those exposed to the wet and engaged in the adventure. If any member or members of the crew who had been at work on Stilbro' Moor had caught a view of this party, they would have had great pleasure in shooting either of the leaders from behind a wall: and the leaders knew this; and the fact is, being both men of steely nerves and steady beating hearts, were elate with the knowledge.

Herrojen Helstone ja Moore vakaasti lyövät sydämet miellyttävät minua. Voin kuvitella kuinka heidän ihonsa kihelmöi riemusta, kuinka kontrasti uhan ja oman määrätietoisuuden välillä värähtää pitkin raajoja, kuinka herkistynyt kuulo yhdistyy hehkuvaan tunteeseen elossa olosta. Luen Charlotte Brontën romaania Shirley. Olen aina suuresti nauttinut hänen kirjoittamistaan villaineista, ja näyttää siltä, että tässäkin romaanissa, jota ainoana hänen romaaneistaan en ole lukenut jo aikaa sitten, on muutamia oivia hahmoja. Yllä olevan sitaatin Messrs eivät tosin vaikuta konnilta.

Kävelin viime yönä merenrantaa erään minulle käsittämättömiä asioita työkseen tutkivan ystäväni kanssa. Meri tuoksui ja tuuli oli lämmin kasvoillani. Sanoimme molemmat ääneen sen kuinka suuri nautinto on edes joskus tässä pohjoisessa maassa tuntea eteläisen pehmeä yötuuli. Kun on lapsena tottunut yölläkin kuumaan ilmaan, se tuntuu jumalaiselta. Yöilma kietoutuu kiinni minuun, tuntuu kuin uisin tavattoman vastuksettomassa lämpimässä vedessä. Nyt kaipaan eteläisempiä meriä, hiekkarantaa täynnä pieniä valkeita simpukankuoria risahtelemassa jalkojeni alla, ja lämmintä maininkia, joka imaisee mukaansa ja tai heittää takaisin rannalle.

Jalkani olivat rakoilla kun palasin lopulta kotiin. Niin ne olivat tänä aamunakin, mutta en säästänyt niitä, vaan lähdin iltapäivällä taas ulos.

Kävelin nyt päivänpaahteisilla rannoilla erään toisen ystäväni kanssa. Hän oli äreällä tuulella, mikä näkyi paitsi ilmeistä, myös muusta elekielestä. Minä taas olin ja olen edelleen kohtuuttoman hyväntuulinen, perusteettomien riemunhyökyjen kohottama ja hilpeä. Hymyilin paljon, nauroin ystävälleni, ja yllätyin siitä kuinka moni vastaantulija hymyili minulle.

Katselimme Kaivopuistonrannassa benjihyppääjiä. Ensimmäinen näkemämme karjaisi ja jäi lopulta roikkumaan joustavasta köydestä nilkoistaan, pää alaspäin, ponnahdellen hitaasti ylös ja alas kunnes nosturi sai laskettua hänet alla olevalle laiturille asti. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka viimeiseen saakka hän jännitti jalkateriään ja nilkkojaan, kuin luottamatta siihen, ettei turvavaljaisiin moninkerroin kiinnitetty hihna lipeä pois. Seuraava hyppääjä kiljaisi, ja osasi välttää roikkumaan jäämisen. Hän heilautti itsensä parin ensimmäisen ponnahduksen jälkeen taitavasti köyteen kiinni, pää ylöspäin, ja takertui siihen kuin apina kunnes pääsi alas.

Söimme sitruunajäätelöt. Maku oli yllättävän raskas, liki lakritsinen. Ystäväni haukkasi jäätelöään, ja valitti sitten siitä, että se on kylmää. Aurinko paahtoi, meidän oli istuttava varjoon syömään. Sula ei valunut käsilleni koska nuolin sen pois – paljon hitaampi tapa syödä jäätelöä kuin ystävälläni. Tiesin kuinka kävisi kun hän haukkasi vohvelin alaosan pois; sanoinkin, että hän saisi sulaa jäätelöä ylleen. Hieman myöhemmin hän pesi keltaista tahraa valkealta paidaltaan helteessä lämmenneen vesipullonsa vedellä. Lämmöstä huolimatta hän värähti märän kankaan kosketusta.

Outoa, olen ruskettunut. Olen yleensä niin kalpea, että ihoni näyttää nyt vieraalta. Jaloissani on lisää hiertymiä ja säärteni lihaksia särkee. Silmäluomet painavat. Brontën hahmot herättävät kylmiä väreitä, jotka kulkevat kohti varpaitani.

Tämän kirjoituksen aihe oli oikeastaan eräs poisjättö – ja sen miettiminen, kuinka paljon kuvattavaa helposti sivuutetaan kun tuota poisjättöä ei tehdä.