12.7.07

Ystävällisyydestä

Haluaisin siteerata erästä sarjakuvaa, mutta minulla ei ole sitä, enkä itse asiassa ole koskaan edes nähnyt sitä. Se on Kramppeja ja nyrjähdyksiä -strippi, jota muisteltiin ääneen joitain päiviä sitten tapaamisessa, johon osallistui muutamia bloggaajia. Kuulemani mukaan sarjakuvassa on seurue, jossa eräs nainen juttelee ystävällisesti miehelle. Mies innostuu tästä turhankin paljon. Sitten nainen toteaa toiselle naiselle, ettei miehiä voi kohdella ystävällisesti, eivät ne parat ole tottuneet, ihastuvat heti.

Tarinassa on vinha perä. Itse asiassa sen opetus on usein tosi sukupuolet toisinkin päin käännettyinä, ja vielä muin päin: valitettavan harva ihminen on erityisen tottunut siihen, että häntä kohdellaan avoimen ystävällisesti, tai etenkään, että sitä kiinnostavampaa sukupuolta oleva ja niin sanotusti sopivan ikäinen toinen ihminen kohtelisi vilpittömän ystävällisesti. Mutta totisesti, kasvokkain tarjottu todella ystävällinen käytös on yleensäkin melko harvinaista, joten ei ihme, ettei siihen totu. Eikä mitenkään kovin kummallista, että vilpittömästi ystävälliseen tulee herkästi ihastuttua.

Ehkä ymmärrän vilpittömän ystävällisyyden tiukemmin kuin pitäisi sanoessani, että se on harvinaista. Käsitykseeni siitä nimittäin sisältyy avoimuutta, toisen kuuntelua, kuullun sisäistämistä ja sen käsittelyä sellaisenaan, eikä erityisemmin puolustusasetelmia tai piiloteltuja oletuksia kenenkään motiiveista. Toisin sanoen vilpitön ystävällisyys on hyvin pyyteetöntä, rohkeaa, suorasukaistakin – ja keveää. Sellaista voi kohdata aivan sattumalta, tuntemattomaksi jäävä ihminen saattaa hetken verran valaa yllesi vilpitöntä ystävällisyyttä. Nuo satunnaiset kohtaamiset ovat paisteisia ja jäävät mieleen.

Syitä siihen, miksi vilpitöntä ystävällisyyttä kohtaa aika harvoin ja useimmiten satunnaisesti, lienee monta. Ystävällisen pyyteettömyyttä epäillään helposti, siksi ystävällisyys vaatii rohkeutta. Toisaalta ystävälliseksi halukaskin epäilee, että saa kiitokseksi ystävällisyydestään kaikkea muuta kuin pyyteettömyyttä. Sarjakuvassa, josta aluksi puhuin, ongelma piili juuri tässä. Ihastumisessahan ei sinänsä ole muuta kuin hyvää – se ei siis ollut varsinainen ongelma. Ihastuminen vain saa ihmiset kovin helposti tarttumaan tiukasti siihen, joka oli heille ystävällinen, ja kinuamaan lisää. Se on hankalaa, ja sen mahdollisuus – uhka – voi tuntua pelottavalta. Minusta ainakin.

Keskustelin tänään aika pitkään muun muassa keveyden tärkeydestä. Keveys ja pyrkimys vilpittömyyteen ja pyyteettömyyteen liittyvät toisiinsa. Uumoilen, että jos niitä tavoiteltaisiin rohkeammin, useammat pääsisivät tottumaan siihen, että heitä kohdellaan vilpittömän ystävällisesti.

Tunnisteet: , ,

11 Comments:

Blogger Elämätön said...

Ah. Nyt sinä sitten olet tavannut Panun. Toivoisin kyllä sinun vähän repostelevan asialla, jakavan kokemuksestasi hieman enemmän vähempiosaisille. Kerro nyt edes jotain?

En nyt kuitenkaan ole kateellinen, sillä sosiaaliset kontaktit, olivat ne miten mielenkiintoisia tahansa, voi - ollaanpa nyt rehellisiä - kompensoida riittävän kiinnostavalla materialla. Ts. erikoiskaiverruksella varustettu uusi MacGyver-veitseni tulee tänään, enkä ehdi edes kadehtimaan toisia.

E.

13.7.07  
Blogger Eufemia said...

MacGyvermiitissä tosiaan taisi vallita konsensus, että olisipa kiinnostavaa tavata Panu. Eikä aikaakaan, niin sain ilokseni kuulla, että jos samana päivänä ehdin, niin olisi mahdollisuus tavata Panu. Totta kai ehdin.

Mutta että Kerro nyt edes jotain? Mitä? Hmm. Oli oikein rattoisaa. Ja tosiaan, olen nyt nähnyt kuinka Panu esittää Pengerkadun ja Torkkelinkadun risteyksessä sketsi-idean elävöittäen sitä mm. öyhötyslaululla. Timo taisi videoida, mutta ei muistaakseni sitä laulua. Kyseinen sketsi-idea pitäisi ilman muuta toteuttaa ja lykätä sitten Youtubeen.

E, sinun täytyy varmaan perustaa uusi blogi ihan vain julkaistaksesi kuvan veitsestäsi.

13.7.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Tuolla keveyden kohdalla olen kanssasi samaa mieltä, mikä ei tarkoita substanssin puutetta. Ei ihastella ja rakastaa tarvitse elämää säikähtäneen hevimiehen lailla, leukaperät vetosolmussa, ironiaan kompastuneena ja polvet ruvella. Ystävällisyys ja ystävyys keventää. Sitä oppii, ettei toisen läheisyydessä olemiseen tarvitse kahleita ja lukkoja. Avoin usean pilotin taitolento tai saman laineen voimaan luottaminen tarjoavat huumaavamman voimantunteen tai kokemuksen siitä, miten ihmissuhteet eivät ole niin kovinkaan vaikeita. Kahdet yksilöt luovat itse säilyttävän momentin, wu wei.

Vaikka ihastus onkin välillä vaikea ottaa vastaan sellaisenaan. Särkymisiä on liian helppo kuvitella. Mutta niiden kuvitteleminen särkee itselleen ihanteellisesti toivoman esteettisen olemisen tavan mahdollisuuden ja mahdollisuuden aivan sattumalta kohdata toinen ihminen ilman oman radan säätelyeleitä.

Ystävällisyyteen tottunee ihminen ihmiseltä. Tai sitten vain ajattelen niin kovasti ihminen ihmiseltä, ettei yhdellä ole tässä suhteessa vaikutusta toiseen.

Juuri nyt ei tee mieleni ottaa varman päälle. Nousee mieleeni YUP:en kappaleen Meidän on annettu pudota loppu.

Vakuuttelen itselleni.

Taisi olla Lorublogin Laura, joka jonkin aikaa sitten muistutti jalosta joutilaisuudesta. En tiedä onko tässä siitä kysymys, mutta sukulaisasenne sekin on.

Ensimmäiseen kappaleeseen liittyen. kuuntelinkin juuri taas Mustan enkelin kuolinlaulua, David Bowie'ta ja muutin mieleni Duran Duran'ista.

14.7.07  
Blogger Eufemia said...

Niinpä, rohkeus on hyvästä; haluttomuus antaa epäilysten ohjata tekoja on jaloa.

Mutta mitä mieltä olitkaan Duran Duranista?

14.7.07  
Blogger tommi said...

Koska et ota nokkiisi, voinen ilmaista tämän.

Monet juttusi näyttävät sellaisilta, että ilmaiset niissä epäsuorasti olevasi yläluokkainen. Ainakin siinä mielessä, ettet ole joutunut elämään yhteisöissä, joissä vanhoja kaunoja ja tulehduksia ei voi välttää.

Siis sellaisia, joissa väärien ihmisten ystävällisesti kohteleminen on rangaistava teko. Tai missä jokaisen paikka pitää ensin ratkaista nokittelulla. Tai sellaisissa, missä on yksi tai useampi rintamalinja, jonka suhteen pitää määritellä itsensä tai tulee luokitelluksi universaaliksi petturiksi.

Siitä kertoo tämä mielestäni tahallisen naivi ihmettely epäystävällisyydestä. Aivan kuin se olisi pelkkä psykologinen taipumus, joka voidaan kääntää omalla asennemuutoksella.

Väitän, että suurin osa lukijoistasi tuntee liiankin hyvin tilanteen, jossa se ei riitä. Voi olla myös, että moni heistä häpeää tietämistään, koska se kertoo siitä, että oma perhe- tai muu primaaritausta ei ole ollut aivan kosmopoliittinen ja liberaali.

17.7.07  
Blogger Eufemia said...

Tommi, kiitos, tuo oli hyödyllinen kommentti. Tiedän kyllä, että melko vapaamielinen ympäristö, jossa olen elänyt, kuuluu teksteistäni. Tahallinen naivius ei kuitenkaan johdu siitä, ettenkö tietäisi muusta, vaan halusta kyseenalaistaa paineiden vakavastiotettavuus. En ole elänyt niin tynnyristä vapaana, ettenkö olisi kohdannut tilanteita, joissa "väärien ihmisten ystävällisesti kohteleminen on rangaistava teko". Sinisilmäisyys on metodista.

Saarnaan (juu, tämä kirjoitus oli ilman muuta saarna, jatkoa aiemmin päivällä käymääni keskusteluun) sitä, että paineet on mahdollista ohittaa, "yhteisöllisyys eli kiusaaminen" ei ole välttämätön kohtalo, ja ennen kaikkea, häpeä on tarpeetonta. Voi olla, että häpeästä on vaikea päästä eroon, mutta uskon että se on mahdollista.

Olen tässä suhteessa siis eri linjoilla kuin esimerkiksi Veloena, vaikka monissa asioissa ajattelemmekin samoin: en usko siihen, että ympäristöstä koituneet psyykkiset vauriot ovat kohtalonomaisesti osa itseä. Uskon, että niistä on mahdollista irrottautua. Tämä "uskon" on tietysti pelkkä "uskon", enhän voi todistaa asiaa. Minusta tämä usko on kuitenkin paljon mielekkäämpi kuin minkäänlainen fatalismi - ainakin niin kauan kuin epäonnistumisista ei ota niskoilleen turhanpäiväistä häpeää.

17.7.07  
Anonymous tommi said...

Ymmärrän mitä tarkoitat ja voi olla, että kirjoitat näin siksi, että saat siitä ihailua.

Ei niinkään että se lisäisi arvoasi vaan niin, että monille huonommissa oloissa kasvaneille on tärkeätä päästä "ihailemaan" vapaasti kasvaneita kosmopoliitteja. Tämä kuuluu monen tutun urbaaniutta ja sellaisia vähän vanhanaikaisia ihailunaiheita ylistävässä puhetavassa.

Luulen, että se lääkitsee heitä vakuuttamalla, että traumoittakin voi elää. Heillä ei ehkä ole siitä tarpeeksi konkreettisia esimerkkejä.

Muutenkin tuntuu siltä, että tällainen vapaampi ympäristö, jossa ei ole mainittavaa yhdenmukaisuuden painetta, ajaa ihmisiä korostamaan omituisuuksiaan. Läheisiä käytetään ikäänkuin todistamaan miten pitkälle liikkumavaraa on mihinkin suuntaan.

Aika moni, jolla on mainetta jonakin lähipiirissään on oikeastaan tällainen mahdollisuuksien osoittamisen työkalu.

17.7.07  
Blogger Eufemia said...

Jos joku haluaa käyttää minua mahdollisuuksien osoittamisen työkaluna, on se minusta tietysti vain mainiota. Varmasti myös pyrin tarjoamaan siihen mahdollisuuden - sitä en tiedä tarttuuko mahdollisuuteen kukaan.

17.7.07  
Blogger tommi said...

Tämä alkaa mennä aika pahasti sivuraiteille mutta tarkoitin, että tämä mahdollisuuksien osoittamisen työkaluksi johdatus selittää ihmisten käytöstä ja "persoonallisuutta" enemmän kuin niinsanotut psykologiset syyt.

Enemmän ne tietenkin ovat näiden käyttäjien kuin kohteiden asia. Tajusin sen itse vasta tuota ensimmäistä kommenttia kirjoittaessani. Mietin pitkään miksi ihmiset jaksavat ihailla toisia. Lähtöpisteenä oli se siirappinen kirjoitus jostain upporikkaasta taloustoimittajasta hesarin kuukausiliitteessä.

17.7.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Tommi, tuollaisessa sosiaalisen kilvoittelun ja perseennuolennan ympäristössäkin kasvanut voi löytää siitä tiensä erilleen. Minusta sellainen ei kuulosta pahalle vaihtoehdolle, vaan itse asiassa päin vastoin. Hienoa, mikäli ihmiset inspiroituvat jättämään oletusarvoiset ihmissuhteensa silloin, kun ne eivät perustu ystävällismieliseen jakamiseen.

18.7.07  
Anonymous hiiliorava said...

Useita kertoja kiinnostukseni ihmisiin, haluni keskustella ja ystävystyä ovat edesauttaneet minuun ihastumista, ja muutaman kerran olen itse ihastunut imarreltuna poikkeavan ystävällisestä kohtelusta. Ystävällisyys saattaa hätkähdyttää siinä määrin, että jää ilman tavanomaisia puolustusmekanismeja, ja saattaa liittää kokemuksensa johonkin intiimimpään kuin tilanne onkaan.

En tiedä, kannattaako tottua ystävällisyyteen yleisesti, mutta yksilöihin voi suhtautua uteliaisuudella ja vailla liiallista varautuneisuutta. Pidän vilpittömän ystävällisistä kohtaamisista, mutta oikeastaan sellaisiin voi yleensä luottaa vain jos tuntee ihmistä jonkun verran.

19.7.07  

Lähetä kommentti

<< Home