Pinnan pinnallisesta sivuuttamisesta

As opposed to Popper the methodology of scientific research programmes does not offer instant rationality. One must treat budding programmes leniently: programmes may take decades before they get off the ground and become empirically progressive. Criticism is not a Popperian quick kill, by refutation. Important criticism is always constructive: there is no refutation without a better theory. Kuhn is wrong in thinking that scientific revolutions are sudden, irrational changes in vision. [The history of science refutes both Popper and Kuhn: ] On close inspection both Popperian crucial experiments and Kuhnian revolutions turn out to be myths: what normally happens is that progressive research programmes replace degenerating ones. 

Keskustelin vastikään erään älyllisesti intensiivisen ihmisen kanssa ja koetin luonnehtia hänelle Imre Lakatosin näkemystä tutkimusohjelmien progressiivisuudesta kriteerinä, jolla voimme erottaa tieteen pseudotieteestä. Hän tuskin malttoi odottaa että vedin henkeä (tuttu tunne, minäkin saatan hyökätä äänneen innostuessani keskustelusta). Keskustelukumppanini kiirehti kertomaan riemastuneen ihmetyksensä, kuinka täydellisesti Lakatosin näkemys (minun kertomanani, tietysti) ilmentää liberaalia jatkuvan muutoksen ja edistyksen ihannetta. Minun mielestäni hän ohitti sen mitä Lakatos sanoo, ja hyökkäsi suoraan mahdolliseen selityskertomukseen, joka jollain pintaa syvemmällä tasolla paljastaisi miksi Lakatos todellisuudessa sanoo kuten sanoo.

Tänään kuuntelin keskustelua siitä, pitäisikö kirjailijan ottaa huomioon evoluutiopsykologian, kognitiotieteen, neurotieteiden yms. tarjoama kuvaus ihmisestä. Proosassahan pyritään usein luomaan henkilöhahmoja, joiden kehitys seuraa ymmärrettäviä ja eläydyttäviä, eli yksilötasolla johdonmukaisilta tuntuvia kausaaliketjuja. Mainitut tieteenalat kyseenalaistavat melkoisen osan psykologisista arkioletuksistamme: todellisuudessa yksilöt paljolti vain kuvittelevat psykologisia kuasaaliketjuja, joita proosakin sitten valheellisesti toistaa.

Joskus aikanaan kun olin vielä hyvinkin kiinnostunut fenomenologiasta, kohtasin hyvän luonnehdinnan tietyistä luonnontieteellisistä selityksistä (tai luonnontieteellisten selitystarinoiden tarjoaman mallin mukaisista selityksistä): ne sivuuttavat ilmiön ja hyökkäävät sen selitykseen. Sittemmin olen todennut, ettei tämä ele ole minkään yhden teoreettisen suuntauksen etuoikeus. Fenomenologitkin käyvät toisten suuntausten kysymyksenasettelujen kimppuun toteamalla, että todellisuudessahan tässä asiassa on kyse jostain aivan muusta, jonka me osaamme paljastaa.

Todellisuudessa pinnan ohittaminen on paha virhe. Pinta kuin pinta on kiinnostava sinällään. Se pinta, jolla eläydyttävät yksilökuvaukset liikkuvat, on äärettömän kiinnostava ja siltä löytyy suunnaton määrä sen rajojen sisällä pysyviä lainalaisuuksia ja avoimia kysymyksiä. Imre Lakatosin argumentaatio on äärimmäisen kiinnostavaa kun kuuntelee mitä hän itse ilmoittaa tekevänsä. Myös eri poliittisiin suuntauksiin liittyvät tyypilliset narratiiviset rakenteet ovat kiinnostavia, ja niin ovat kirjallisuuskeskustelussa mainittujen tieteenalojen kysymyksetkin.

Jokainen näistä pinnoista voidaan sivuuttaa ja hyökätä suoraan syvemmälle. Poliittisen taustaideologian paljastamisen ele voidaan selittää: se voi olla esimerkiksi maneeri, johon tietyntyyppiseen teoriaan mieltynyt ihminen on jumiutunut. Hän projisoi käsiteltävän asian taustalle poliittisen ideologian ja on sitten tyytyväinen, sillä teko tuottaa hänelle miellyttävää ymmärtämisen tunnetta. Evoluutioselitystä alati hakeva ihminen saattaa tehdä jotain samankaltaista, hän vain suosii toisenlaista selitystarinatyyppiä. Ja luonnontieteellisen mallin mukaista selittämistä väheksyvä fenomenologi voidaan tulkita vaikkapa turhautuneeksi filosofiksi, joka kokee alemmuudentunnetta luonnontieteiden edessä ja siksi esittää ymmärtävänsä itse jotain syvempää. Kaikki nämä pinnan hylkäävät ja syvemmälle hyökkäävät tulkinnat ovat turhanpäiväisiä.

Todellisuudessa pitäisi malttaa pysähtyä pintaan. Kuunnella argumenttia sinällään, ei etsiä piilomerkityksiä. Koettaa hahmottaa ilmiö. Olen lukenut paljon humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen väitöskirjoja, ja parhaita ovat ne, joissa kirjoittaja on malttanut pysähtyä kuvaamaan aineistoaan ja kertomaan yksityiskohtaisesti, millainen hänen tarkastelemansa ilmiö on. Toki väitöskirjassa useimmiten kuuluu upottaa tarkasteltava asia tulkintakehikkoon, ja on olennaista tarjota muitakin kuin välittömästi näkyviä selityksiä, paljastaa ei niin ilmeisiä kausaaliketjuja. Se on kuitenkin mahdollista vasta kun tuntee aiheensa pinnan ja ymmärtää mitä sillä tapahtuu. Jos opettaisin väitöskirjan kirjoittamisen retoriikkaa, toistaisin jokaisen luennon aluksi, että jokainen lukija on lähtökohtaisesti loputtoman paljon kiinnostuneempi tutkimusaiheen oppineesta, vahvasti aineistontuntemukselle perustuvasta kuvauksesta kuin tutkijan tekemistä tulkinnoista. Tutkijakirjoittajan on saatava lukija luottamaan itseensä kertomalla huolellisesti siitä, mikä lukijaa kiinnostaa. Vasta sen jälkeen lukija jaksaa syventyä tutkijan sukelluksiin syvemmälle. Pinnan sivuuttaminen on vähäpätöistä.

Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Seikkailuleikeistä

Kirjoitettu 19.7.2012 ilta-auringossa Sandön hiekkarannalla.

Lapsena seikkailuleikit olivat juonellisia. Ne rakentuivat kokonaisen tarinan varaan, sellaisen jossa oli alkupiste, käänteentekevä tapahtuma, toimintaa ja ratkaisu. Leikkien minä oli joku muu kuin minä itse ja usein aikuinen. Usein myös jossain aivan muualla, satumaailmoissa. Sanotaan aikuisten lopettaneen aikuistuessaan leikkimisen, mutta ainakaan minun kohdallani se ei pidä lainkaan paikkaansa; leikit ovat vain hieman toisenlaisia kuin ennen ja rakentuvat tarinoiden varaan hienovaraisemmin kuin ennen. Mimesistä, toisaallaoloa, leikitään-ettää ja lopulta tarinallisuutta yhtä kaikki. Esimerkiksi pukeutuminen voi olla leikki aikuisenakin, ja usein on minullekin edelleen ("terve, filmitähti," sanoi kryssijäsankaritar kun purjehdusretkellä sidoin valkean silkkihuivin päähäni ja asetin suuret aurinkolasit silmilleni), mutta puhutaan nyt seikkailuleikeistä.

Tänään kävelimme lemmikkini kanssa Sandön eteläkärkeen. Saari on outo, pitkä ja kapea hiekka- ja kiviharju. Etelässä, kohti avomerta, on suuri määrä siirtolohkareita, jotka pistävät oikukkaan rannan vedestä ja lepäävät rantakivillä ja -kallioilla. Saarella kasvaa mäntyä, katajaa, kanervaa, rantakauraa, horsmaa, suolaheinää, ruohosipulia, metsälauhaa, hiirenvirnaa, maksaruohoa, rantaniittyjen harvinaisia mehi- ja putkikasveja ja muutamin suojaisin paikoin paljon mustikkaa. Maassa matavat männyt mahdollistavat puuhun kiipeämisen sijasta puuhun kävelemisen ja siirtolohkareiden seasta löytää lokosia, joihin voi jäädä paistattamaan päivää kunnes hämähäkki on ehtinyt kutoa lähimmästä horsmasta lohkareen laelle kiinnittyvät virheettömän verkon, jonka alle ei auta kuin jäädä ansaan – huomasitteko, keksin jo tarinan, tässä nyt kirjoittaessani ilta-auringon lämmössä hiekkarannalla, ja tarina on hyvinkin sitä lajia, jonka ympärille leikit nykyään rakentuvat. Ero lapsuuden leikkeihin on siinä, ettei näissä tarinoissa ole ratkaisua, eikä siis ehjää, kokonaista juonta.

Mimesis voimistuu ja ratkaisukeskeisyys vähenee. Äskeisestä siirtolohkareiden suojaamasta rauhasta mieleeni tuli Muumimamma kirjassa, jossa muumit purjehtivat salaperäiselle saarelle – oliko se Taikurin hattu? – ja jossa Mamma jää heiluvien heinänkorsien ja meren kohinan tenhoon. Retkellämme saaren kärkeen vaahtopäinä kuohuvan avomeren äärelle leikkini olivat kuitenkin toiset, seikkailullisemmat. Niissäkään en kuitenkaan punonut toimintaa tai ratkaisuja, vaan ainoastaan vahvoja tarinallisia mielleyhtymiä. Tiedättehän, ajopuuta keräävä haaksirikkoutunut, tai kallionlohkareelle kiipeävä tutkimusmatkailija, tai rannan kasvustoa tunteva parantaja, tai kalastajatuvan nainen aikana, jolloin saarta ympäröivien karien lomitse ei navigoitu iPadin GPS:n ja merikorttiohjelman avulla.

Lemikkini innoittui nyt purjehdusmatkallamme kyselemään meiltä mitä on keskiluokkainen vapaus tänä aikana, jolloin keskiluokka voi olla kenties hedonistisempaa kuin koskaan ennen (kuten kirjoitan tässä laskevan auringon lämmössä valkoviiniä siemaillen). Vapauttahan on vähän, on urat ja asuntolainat sun muut. Päädyimmekin puhumaan vapauden performoimisesta: millaista on keskiluokkainen vapauden performanssi?

Minulle sitä on seikkailuleikki. Leikillä esitän erilaisia variaatioita vapaudesta, mutta yleisönä olen lopulta vain minä itse. Keskiluokkaisuus vain antaa minulle mahdollisuuden rakentaa leikeilleni hienoja näyttämöitä.

Olimme pari viikkoa sitten lemmikkini kanssa roadtripilla Baltiassa. Sain täydellisen seikkailuleikin Jurmalan hiekkarannalla eräänä hiostavan painostavana hellepäivänä lähdettyäni yksin kävelemään valkeaa hiekkaa kohti lännestä lähestyviä ukkospilviä. Olin koko alkuviikon odottanut ukkosta, ja nyt sain. Jo ennen sen tuloa asetin tuolin rannan telttakahvilan suojaan, otin lasini ja istuuduin katsomaan kuinka ensimmäiset pisarat iskivät raskaina hiekkaan, salamat alkoivat leimahdella Riianlahden yllä ja rantalomailijat keräsivät kiireesti tavaroitaan suojautuakseen sateelta. Pian teltta oli täynnä väkeä ja sade piiskasi sen seiniä. Istuimeltani oli täydelliset seikkailunäkymät, mutta lopulta sade ja tuuli yltyivät niin, että minun oli jätettävä se. Jaksoin ihmispaljoutta aikani, mutta sitten tungos alkoi häiritä leikkiäni ja päätin lähteä. Sade oli lämmintä ja kastuin perin pohjin kahlatessani jälkakäytävien lammikoiden halki takaisin hotellille. Leikkini minä vaihtui itseäni paljon vanhemmasta, kaiken kokeneesta maanmatkaajasta pikkutytöksi.

Keskiluokkainen hedonismi ja seikkailuleikki yhdistyivät parhaimmillaan kun ajoimme hurjassa helteessä ilmastoidulla autolla pitkin rannan pikkuteitä, joita TomTom ei tuntenut, mutta joiden olemassaolon minä kartanlukijana arvasin.

Myös purjehtiminen tarjoaa tilaa seikkailuleikkeihin. Navigointi on kihelmöivää tutkimusmatkailijoihin ja menneisiin merenkävijöihin samastumista, vaikka kartta onkin jo piirretty, merkimerkit asetettu paikoilleen ja kryssittäessä ojensin merikortin suosiolla kapteenillemme. Aaltojen liikkeisiin mukautuminen on kaupunkilaiselle minulle leikki.

Yritän tällä tarjota mahdollisen näkökulman, vaihtoehtoisen selitystarinan sille tavalle, jolla me keskiluokka lomailemme. Me teemme asioita, jotka näyttävät joltain, jotka ilmentävät sitä hedonismia, johon meillä on mahdollisuus, ja joista voi jälkikäteen kertoa hyvän tarinan. Loma ei silti välttämättä ole esitys muille, vaan ennen kaikkea itselle, eikä liioin epätoivoinen vakuutus mistään tai yritys uskotella itselleen, että on todellisuudessa ihanneminänsä tai joku niistä – vaan intensiivinen seikkailuleikkien kimara.

Susilaumat

Establishing what the data are, what the descriptive categories and their boundaries are, what counts as acceptable reasoning, which assumptions are legitimate and which not becomes a matter of social interactions as much as a matter of interaction with the material world. Because the assumptions that constitute the intellectual context of observation and reasoning are, by their nature, usually not explicit but tacit patterns of thought, the function of critical interaction is to make them visible as well as to examine their metaphysical, empirical, and normative implications. These discursive interactions are both constructive and justificatory. They can propel a group (whether lab group or subdisciplinary community) to the articulation of new accounts of a process it is trying to understand, and they are the processes by which a community persuades itself that an account is plausible, correct, worth adopting. Sociality does not come into play at the limit of or instead of the cognitive. Instead, these social processes are cognitive.

Minulle tärkein tutkijakoulutuksen oppi tähän mennessä on ollut yhteistyö. En tarkoita vain käytännön yhteistyötä fyysisesti lähellä sijaitsevien tutkijoiden kanssa, vaikka sekin on hyvin tärkeää, vaan osallistumista siihen sosiaaliseen prosessiin, joka tuottaa tutkimustietoa. Pidän kuvitelmaa yksinäisestä sankaritutkijasta paitsi harhaisena, myös haitallisena. Keskenään kommunikoiva tutkijayhteisö yksinkertaisesti tuottaa laadullisesti paljon parempia tuloksia kuin mihin yksittäiset tutkijat kykenevät. En varmaan aiemmin olisi ollut eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä, että olen alkanut ymmärtää mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Johonkin oman alan tutkimustiedon tuottamisen sosiaaliseen prosessiin osallistuminen edellyttää tietysti sitä, että tunnistaa paraikaa käynnissä olevat prosessit ja valitsee mihin niistä syventyy. Tätä kutsutaan alan keskustelujen tuntemiseksi ja erikoistumiseksi. Joissain luonnontieteissä valinta saattaa tapahtua suhteellisen mutkattomasti ja varhaisessa vaiheessa, koska infrastruktuuri ohjaa nuoren tutkijan johonkin niistä tutkimusryhmistä, joiden hankkeisiin oman laitoksen kalliita välineitä käytetään. Minulla on sellainen kutina, että näillä aloilla väitellään keskimäärin nuorempana kuin esim. humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Ylläoleva sitaatti on Helen E. Longinon teoksesta The Fate of Knowledge. Laboratoriotyöhön koulutetun tutkijan saattaa olla helpompi hyväksyä se järkevänä kuvauksena tutkimuksenteon todellisuudesta kuin vaikkapa historian, sosiologian tai filosofian tohtorikoulutettavan. Näillä aloilla kun työ on lähinnä lukemista ja kirjoittamista ja usein varsin yksinäistä. Kuitenkin minusta on olennaista ymmärtää, etteivät keskustelukumppanit ole vain tekstejä – teksti ei nimittäin vastaa. Toiset tutkijat voivat vastata, ja vastauksen todennäköisyys kasvaa huomattavasti jos oma puheenvuoro liittyy johonkin käynnissä jo olevaan keskusteluun. Vastausten ansiosta saa käyttöönsä oman luovuutensa ja kriittisen silmänsä lisäksi myös muiden ihmisten luovuuden ja kriittisen silmän, ja lopputulos on parempi kuin jos olisi suunnannut kykynsä sellaiseen suuntaan, jossa on vallitsee täysi hiljaisuus.

Uusiin suuntiin ei tieteessä kannata yrittää yksin vaan joukolla. Totta kai on olemassa kourallinen sankaritarinoista yksinäisistä susista, jotka ovat onnistuneet, mutta ylivoimaisesti suurin osa uusista ideoista syntyy kuitenkin keskustelussa eikä yksin. Monet tieteelliset oivalluksethan tehdään suunnilleen samaan aikaan useassa paikassa; keskustelu on avannut suotuisan tilan kyseiselle oivallukselle. Kannattaa siis osallistua keskusteluun, voi päästä keksimään jotain. Lisäksi ylivoimaisesti suurin osa yksin yrittäjistä jääkin yksin. Se on omiaan katkeroittamaan, joten uransa lisäksi tulee tärvelleeksi myös luonteensa.

Olen käynyt useammankin ihmisen kanssa keskustelua siitä, miksi tieteessä kuuluu asiaan tietää kuka on sanonut mitäkin. Miksei riitä, että tuntee jonkin tutkimustuloksen tai argumentin, miksi pitäisi tietää kenen työtä se on? Voi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni tämä liittyy tutkimuksenteon sosiaaliseen luonteeseen. Tieteellistä keskustelua käydään seminaareissa, konferensseissa ja ennen kaikkea tieteellisissä julkaisuissa. Hyvin tunnettuihin nimiin viittaaminen tietysti kertoo lukijoille lähinnä sen, mihin keskusteluun puheenvuorolla osallistutaan. Vähemmän tunnettuihin viittaaminen taas on suoremmin keskustelua. Viittaus on vastaus sille, johon viitataan. Jos haluaa pelkästään kehittää omaa ajatteluaan, ei nimillä ole merkitystä. Jos sen sijaan haluaa osallistua tieteellistä tietoa tuottavaan sosiaaliseen prosessiin, muut osallistujat täytyy toki tuntea. Tutkimuksenteon sosiaalinen luonne ei merkitse yksilöiden sulautumista kadoksiin.

Tästä tulee näemmä jonkinlainen palopuhe, mutta tulkoon. Paatos johtuu siitä, että olen viime aikoina miettinyt oman alani ja etenkin oman kotilaitokseni kuppikuntakiistoja. Taustani on alallani epätyypillinen, sillä olen tehnyt loikkauksen koulukunnasta toiseen. Toisin sanoen tunnen melko paljon sellaista keskustelua, johon en enää juuri lainkaan osallistu, ja toisaalta lukeneisuuteni siinä keskustelussa, johon parhaani mukaan koetan osallistua, on rajallisempi kuin soisin, vaikka toki kasvava. Kaivoin juuri hyllystäni Susanna Lindbergin kirjan Filosofien ystävyys, josta olen eufemiattanut aiemminkin, vuosia sitten.

Filosofi ei kilpaile toisten filosofien kanssa ahneesti, toivoen, että totuus kuuluisi yksin hänelle (päinvastoin, hän suo mielellään, että muut jakavat hänen totuutensa), vaan epätoivoisesti, sillä hän tietää, että mahdollisuus rakastaa totuutta toisin tarkoittaa mahdollisuutta, että hänen oma totuudenrakkautensa on pelkkä itsekäs illuusio.

Kiinnitän nyt huomiota aivan eri asioihin Susannan tekstissä kuin aiemmin. Aiemmin mietin opetuslapseutta. Nyt taas pohdin onko ylläoleva kuvaus kuitenkin liikaa kiinni kuvassa filosofista yksinäisenä sutena, jonka kohtaaminen muiden kanssa on aina jotenkin ongelmallinen. Entä jos filosofiaa ajattelisikin aivan yhtä sosiaalisena älyllisenä toimintana kuin mitä muuta tutkimusta hyvänsä? Ja toisaalta tunnistan kuvauksen osuvuuden, sillä koulukuntarajat ovat hämmentävän, paikoin tosiaan jopa epätoivoisen jyrkkiä ja niihin liittyy yllättävän paljon kaunoja, vaikka monet myöntävätkin rajojen harmillisuuden. Paria eri keskustelua kokeilleena sanoisin, että niissä lähinnä vain esitetään aivan erilaisia kysymyksiä. Muistan miltä tuntui olla kiinnostunut toisenlaisesta kysymyskentästä kuin mihin huomioni on nyt kiinnittynyt. En osaa panna näitä kenttiä arvojärjestykseen kuin hyvin kontekstisidonnaisin perustein.

Kas, taas päädyin puhumaan muistamisesta.

Tanssin raja

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.

Kansallisvaltion vahvuus

If, as a few of my colleagues have suggested, sending Yellowman's tapes back to his wife for destruction constitutes a kind of academic sacrilege, then it brings up the question of whether it would have been better to keep the tapes (against the wishes of my trusting Navajo family) and thereby commit personal and cultural sacrilege? This sounds more emotional than scholarly, but the dilemma brings up the issue of power and colonialism in fieldwork in a very direct and bothersome way. As a scholar with the best of intentions, as the person who had spent years amassing these interviews, I could have argued for keeping the tapes, explaining to the Yellowman family that they simply had no idea how useful the contents would be to generations of scholars to come. But no matter how sensible this approach might sound to us, it places academic interests over the very real concerns of the people I claim to understand (another kind of sacrilege, I think, considering the current positions on ethics subscribed to by folklorists and anthropologists).

Sitaatti on Barre Toelkenin erittäin kiinnostavasta artikkelista "The Yellowman Tapes". Siinä hän kertoo, kuinka hän keräsi yhdeltä informantilta, navajomieheltä nimeltään Hugh Yellowman, suuren määrän korvaamattoman hienoja tarinaäänitteitä. Sitten Yellowman kuoli. Keskusteltuaan lesken kanssa Toelken lähetti kaikki nauhat tälle ja tämä tuhosi ne. Muu olisi ollut navajojen uskomusten mukaan erinäisistä syistä hyvin vaarallista. Näin tutkittavien episteemiset käytännöt vaikuttavat tutkimuseettisiin ratkaisuihin.

En ole juuri kirjoitellut viime aikoina. Se johtuu sosiaalisen elämäni viimeaikaisesta hillittömyydestä. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa eräästä keskustelusta, joka alkoi eilen ja jatkui eri seurassa tänään. Laitoin eilen ruokaa napapiirin tuolta puolta kylään tulleelle maahiselle sekä lemmikilleni. Lemmikkini kysyi maahiselta, joka sattuu olemaan rajatutkija, mitä tämä tuumii kansallisvaltioiden nykytilasta; ovatko ne tosiaan heikentymässä sitä tahtia kuin yleisesti sanotaan? Katoavatko ne ennen pitkää? Maahinen vastasi ykskantaan, että eivät: Talouspolitiittisesti ne ovat ehkä heikentyneet, mutta ihmisten identiteetinrakennuksen näkökulmasta ne ovat tällä hetkellä vahvempia kuin koskaan.

Tänään lounaalla referoin tätä keskustelua Tommille, joka mieltyi vastaukseen: tämä on yksi niistä totuuksista, jotka hyväksyy heti kun ne kuulee, mutta joita ei sitä ennen arvele kenenkään rohkenevan sanoa ääneen. No, onhan se totta: Tommi osasi heti luetella lukuisia pikku ryhmiä jopa Euroopasta, jotka eivät vielä 50 vuotta sitten osanneet määritellä kansallisuuttaan, tai sitä, mihin (kansallis)valtioon he kuuluivat. Nykyään kansallisuus on se kysymys, joka sairaaloissa esitetään muistinsa menettäneille; sen he usein muistavat. Ja toisaalta, niin tietämättömiä kuin ihmiset todella monista poliittisista asioista ovatkin, kansallisuutensa he nykyään tietävät. Näin ei ole aina ollut.

Miten se filmatisoitaisiin?

Naureskelin juuri (myötäilevään sävyyn) Tiedemiehen uusimmalle kirjoitukselle kulttuurintutkimuksesta, cultural studies. (Painotan e-kirjaimen puutetta mainitsemalla myös englanninkielisen nimen. Katsokaas kun Helsingin yliopistossa on Kulttuurien tutkimuksen laitos, eikä siellä tehdä kulttuurintutkimusta, cultural studies, vaan kulttuurien tutkimusta, cultural research, eli tutkitaan esimerkiksi Inkoon Orslandetin rautakautisia ja keskiaikaisia asuinpaikkoja, Siperian suomensukuisten kansojen perinteiden elvytystä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, lasten lumileikkejä kautta aikojen tai Vrouv Mariaa.)

No niin, cultural studies. Suuri osa siitä edustaa sellaista tekstin tai puheen lajia, jota jaksan nykyään hyvin huonosti. Istuin eilen Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä, kun intouduin tilittämään jaksamattomuudestani. En jaksa sellaista kielenkäyttöä, jossa ei vaivauduta istuttamaan edes osaa käytetyistä termeistä konkretian multaan, vaan termit ja niillä muodostetut rakennelmat suhteutuvat pelkästään toisiinsa. Usein lähdetään kyllä liikkeelle jostain istutuksesta, mutta ennen pitkää se unohdetaan, irtaudutaan maasta ja aletaan leijailla kirkkaassa sana-avaruudessa, jossa -ismit, -ologiat ja -isaatiot helähtelevät suloisesti toisiaan vasten, eikä sormia viitsitä enää liata maan tomuun. Tästä löytää tietysti esimerkkejä monelta alalta. Kulttuurintutkimus on kuitenkin nähdäkseni kunnostautunut erityisellä tarmolla. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulussa yhtä tällaista esitystä, Leena-Maija Rossin alustusta "Queer(y)ing Queer Studies Through the Lens of Identity". Se alkoi itse asiassa lupaavasti, Rossi käytti jopa joitain esimerkkejä ja lähestymistapa vaikutti kiinnostavan itsekriittiseltä. Noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen puhe kuitenkin muuttui korvissani heliseväksi musiikkiesitykseksi. Harmi, etten löydä sitä verkosta: siteeraisin havainnollistaakseni väitettäni.

Kuten sanottu, tilitin turhaumustani Tommille painokkain sanankääntein, ja huvituttuaan riittävästi hän kertoi millä kysymyksellä hän käy tällaisen kielenkäytön kimppuun. Se on tietysti tämän kirjoituksen otsikko: "Miten se filmatisoitaisiin?" Loistavaa. Päädyin seuranneessa keskustelussa olemaan sitä mieltä, että Hegelin Hengen fenomenologian saisi filmatisoitua samoilla periaatteilla kuin piirrossarjan Olipa kerran elämä.

Millainen tuntuu hyvältä selitykseltä

Lounastin eilen Antin ja Tommin kanssa. Se oli hauskaa. Mainitsen asiasta lähinnä koska kumpikin on aloittanut blogin. Toisaalta eräs Tommin kanssa taannoin käymäni keskustelu liittyy siihen, mitä koetan nyt kirjoittaa. Ajatukseni on epämääräinen, mutta se kiinnostaa minua, joten kirjoitan sen tänne epämääräisenäkin.

Ensinnäkin, keskustelimme Tommin kanssa taannoin siitä kuinka kumpikin meistä oli pettynyt Tuomiojan uskontokriittisiin lausuntoihin; ei siksi, että uskontokritiikki olisi paha asia, vaan siksi, että hän sortui niin luokattomaan, uskovaisille lällättävään uskontokritiikin lajiin. Tommi ihmettelee kirjassaan miksei hänelle kelvannut Marxin paljon hienosyisempi ja rakentavampi uskontokritiikki. Pohdin tätä ja päädyin kirjoittamaan näin:

Mieleeni tuli kuitenkin väistämättä erottelu, jota olen koettanut hahmottaa, mutta en vielä osaa (mm.). Siitä tulee mieleen monta banaaliakin erottelua, mutta mikään ei aivan istu. Luultavasti joku on jo kiteyttänyt sen loistavasti enkä vain tiedä sitä, tai säkällä olen ehkä lukenutkin, en vain älyä. Tämä liittyy siihen, miten kuvaat marxilaisen uskontokritiikin eroavan uusateismista. Uusateismiin liittyy paljon ankeaa arvottamista ja lällätystä, mutta kun se jätetään huomiotta, jäljellä on edelleen tuo ero. (Esimerkiksi: ero säilyy vaikka arvotettaisiin simpanssit paljon ihmisiä korkeammalle.) Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen. Kyseessä tuntuu olevan hyvin perustavanlaatuinen luonne-ero tai ero episteemisessä asenteessa, siinä mikä tuntuu oikeanlaiselta selitykseltä. Ehkä Tuomiojalla on tuossa heikko kohta, kun hän kerran nielee sen lällätyksenkin.

No, eilen lounaan jälkeen menin seminaariin kuuntelemaan Petri Ylikoskea, joka puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Häntä on aina hauska kuunnella. Mieleen jäi muun muassa hyvin esitetty huomautus, että tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita. Keskityn nyt kuitenkin ymmärryksen tunteeseen. Ylikoski spekuloi sen toimivan ihmisillä yleensä eräänlaisena merkkinä siitä, että nyt olen selvittänyt tätä asiaa riittävästi ja voin siirtyä eteenpäin. Eri ihmisillä eri määrä tietoa riittää, kalibrointiaan voi epäilemättä harjoituksella jonkin verran muuttaa, ja – mikä juuri nyt erityisesti kiinnostaa minua – tuollainen tunne herää eri ihmisillä erilaisilla tavoilla. Eri ihmisille riittävät ja kelpaavat erilaiset selitykset.

Istuin tänään aamulla kuuntelemassa Pertti Anttosta, joka luennoi perustutkinto-opiskelijoille folkloristiikan tutkimushistoriasta (minusta on jostain syystä hauskaa käydä noilla luennoilla). Anttonen mainitsi Kaarle Krohnin vastustaneen polygenesis -teoriaa: ajatusta, että esimerkiksi jokin tarina olisi voinut syntyä monessa eri paikassa toisistaan riippumatta. Hänen mukaansa jokaisella tarinalla oli yksi ainoa alkumuoto, ja perinteentutkijoiden tehtävänä oli selvittää se. Huomasin, että tämä istui minusta huonosti yhteen Krohnin positivistisen asenteen kanssa. Tämä palautti mieleeni Tommin kanssa käymäni keskustelun.

Krohnin kanta tuntui minusta kummalliselta, koska olen tottunut yhdistämään eräitä muita hänen asenteitaan siihen, että on mieltynyt epähistorialliseen, ominaisuus ja sen evoluutiotarina -tyyppiseen selittämiseen. Toisin sanoen minusta olisi ollut ihan luontevaa jos Krohnin kaltainen tyyppi olisi uskonut, että ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että he kehittävät tietyntyyppisiä tarinoita (jolloin sama tarina helposti syntyisi monessa paikassa). Sen sijaan Krohn uskoikin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan samaa tarinaa koska yhdessä paikassa keksitty tarina on levinnyt laajalle. Selitystapa on vankan historiallinen.

Pääsen ehkä asiaan, tai hypoteesinkaltaiseen. Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. Luonnostelenpa kaksi selityskertomuksen tyyppiä (muunkinlaisia tietysti on). Käytän esimerkkinä sen selittämistä, miksi jokin satu löytyy monelta puolelta maapalloa.

Ensimmäinen selityskertomus on sellainen, jossa selitettävän syyksi oletetaan ihmislajin ominaisuus, samantyyppinen taipumus kuin vaikkapa lasin särkyvyys. Esimerkkitapauksessamme tällainen taipumus olisi taipumus kehittää tietynlainen satu, tai ainakin mieltyä juuri tuohon satuun. Sen sijaan, että alettaisiin selvittää kuinka satu syntyi, aletaan selvittää kuinka tuo taipumus syntyi. Selitykseksi keksitään jonkinlainen evoluutiotarina (kunpa joku tutkisi nykyään suosittujen evoluutiotarinoiden juonirakenteita), kertomus siitä, kuinka on ollut lajin säilymisen kannalta eduksi mieltyä tähän satuun. Kun on keksitty hyvä evoluutiotarina, tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Toinen selityskertomus taas on historiallinen. Huomio kiinnitetään siihen monelta puolelta maailmaa löytyvään satuun. Aletaan kerätä erilaisia versioita siitä ja selvittää missä ja miten sitä kerrotaan ja on kerrottu. Onnistutaan ehkä esittämään hypoteeseja sen leviämisestä ja matkan varrella tapahtuneista muutoksista. Päädytään esimerkiksi (tämä menee kuvitteluksi, koska esimerkkitapaukseni ei ole todellinen) toteamaan, että satu on todennäköisesti keksitty ainakin kahdessa eri paikassa, Ouagadougoussa ja Raahessa, ja monilla seuduilla esiintyvät versiot ovat jotain kautta saaneet vaikutteita kummastakin lähteestä. Tässä vaiheessa tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Luultavasti kummankin selittäjän mielestä toisen selitys tarttuu epäolennaisiin asioihin. Ensimmäisen mielestä toinen ei edes mieti sitä, mikä on todella kiinnostavaa, eli ihmisen mielen toimintaa. Toisen mielestä ensimmäinen taas alkaa fabuloida evoluutiotarinoita kun pitäisi ottaa selvää siihen tutkittavaan satuun liittyvistä historiallisista tosiseikoista.

Olen hyvin selvästi ja lujasti kiintynyt jälkimmäisentyyppisiin selitystarinoihin. Haluan selvittää sellaista tarinaa, jota voin oikeasti selvittää (tietyn asian historia), en kehittää hypoteettisia evoluutiotarinoita. Minullahan ei ole sellaista koulutusta, jonka avulla voisin edes alkaa selvittää noiden hypoteettisten evoluutiotarinoiden todenperäisyyttä. Sen sijaan minulla on koulutus, jonka avulla voin kohtalaisen hyvin selvittää historiallisia tapahtumaketjuja. Toisaalta minulla hyvinkin mahdollisesti on tällainen koulutus sen vuoksi, millaisiin selitystapoihin olen mieltynyt.

Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Huomaan kuitenkin, että minua miellyttävät selittämisen tavat ohjaavat sitä, minkälaisia kysymyksiä esitän ja minkälaista selitystä lähden hakemaan. Esimerkiksi nyt kiinnostuin siitä, miten tällä hetkellä suosittujen evoluutiotarinoiden juonet ja yhteydet muihin ajattelutapoihin ovat kehittyneet Darwinin ajoista nykypäivään. Olen melko vakuuttunut siitä, että ne ovat muuttuneet; ainakin Krohnin tapaisen henkilön nyreä suhtautuminen polygenesis -teoriaan tuntuisi kertovan jonkinlaisesta muutoksesta. Olisi hauska ymmärtää tuota muutosta (mikä ei kyllä nykyisten kiireiden keskellä riitä siihen, että alkaisin ottaa asiasta selvää). Tässäkään ei sinänsä ole vikaa vaan pelkästään vaara: saatan hyväksyä selitykseksi sentyyppisen tarinan, josta itse pidän, ja tyytyä siihen, koska minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt. Pitäisi kehittää lisää strategioita tämän ajattelun ansan väistämiseksi, ymmärryksen tunteeseen luottamisen väistämiseksi.

Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun "eroon episteemisessä asenteessa".

Kuvaus kuoleman ajattelemisesta

Makaan tässä vuoteellani, nyt MacBook sylissäni, äsken ilman. Kävin tänään keskustelun, joka vei eteenpäin sellaista itseni kyseenalaistamista, joka saisi olla jatkuvampaa kuin se on. Toisaalta en tiedä jaksaisinko sitä tauotta, sillä itsen jatkuva kyseenalaistaminen on yksinäistä.

No, tarkoitukseni oli koettaa kuvata sitä, mitä kuoleman ajatteleminen tekee. En puhu väkivallan tai kivun vaan kuoleman ajattelemisesta. Loppumisen ajatuksesta. Kipukin on ajatteluttavaa, mutta lähinnä jälkeenpäin, juuri sillä hetkellä kun tajuaa huomata, että enää ei satu. Fyysisen kivun hetkellä en yleensä osaa juuri muuta kuin kärsiä ja koettaa olla kiukuttelematta siitä muille. Krooninen kipu tuskin jalostaisi minua.

Niin, kuoleman ajattelemisesta. Ajatus on kirkas ja se tuo mukanaan hyvin voimakkaan kokemuksen siitä, että olen nyt tässä. Tässäolemisen hauraus, se että tässäoleminen voi lakata millä hetkellä hyvänsä, ja että on täysin käsittämätöntä, että olen tässä, se konkretisoituu jonkinlaiseksi tyyneksi ällistykseksi siitä, että on olemassa jotain sen sijaan, ettei olisi mitään. Nuo sanankäänteet ovat aika heideggerilaisia, tiedän. Se ei kuitenkaan ole kovin olennaista, sillä muistan tuon kokemuksen jollain tapaa jo lapsuudesta, enkä silloin osannut mitään Heidegger-alluusioita.

Eksyn taas aiheesta. Kuoleman ajattelemisesta puhuminen on vaivalloista. Niin on varmaan aika lailla väistämättä, sillä se, mitä tajuan johtuessani ajattelemaan kuolemaa, ei ole kovin kielellistä. Tunnen ruumiini, sen lämmön, hengityksen liikkeet, sen mielen kutinan, joka saa nauttimaan sormien kevyestä rummutuksesta näppäimillä. Tunnen tämän päivän pahan mielen aiheuttaman fyysisen paineen pallean kohdalla. Huomaan sen, mutta se ei tunnu kovin olennaisilta. Sen hetken kun tajuan kuolevaisuuteni, olen tyyni. Nyt aloin ajatella hetkiä, ajallisuutta ja Kantia. Ajatukseni karkaavat, huomaan senkin. Palaamalla ajatukseen kuolemasta tavoitan taas sen läsnäolon, josta käsin huomaan mitä teen, koen ja ajattelen; kuinka ajatukseni räpeltävät ympäriinsä. Läsnäolo unohtuu kun en muista tämän kaiken painavaa ajallisuutta ja kuolevaisuutta. Yleensä en muista, mutta kuolemaa ajattelemalla muistan välillä. Ajatus tekee kaikesta jotenkin ihmeenkaltaista, silti vahvan todellista, ja keveää. Sanat vievät siitä etäämmäs, siksi sitä on työläs kuvata.

Kuvitelma helppoudesta

Rakenteen/universaalin vakuuteltiin olevan epäpersoonallista, ikuista tai ainakin pitkäkestoista ja ihmisen kontrolloimattomissa (ei kuitenkaan aivan kaikkien ihmisten). Väitettiin, että rakenteet olivat rationaalisten tieteellistä asiantuntemusta edustavien ihmisten – mutta ei tavallisten ihmisten tai valta-asemia vailla olevien ihmisten – manipuloitavissa. Sanottiin väitteillä, joiden mukaan yhteiskunnallisten ilmiöiden analyysi osoittaa rakenteilla olevan pysyvää vaikutusta, haluttavan levittää käsitystä, että yhteiskunnalliset liikkeet ja sitä myötä myös huono-osaisten yritykset muuttaa sosiaalista tilannetta olivat vailla merkitystä.

Olin eilen kuuntelemassa Immanuel Wallersteinin luentoa Vanhalla ylioppilastalolla. Maanantaina puhuimme eräässä lukupiirissä hänen johtamansa Gulbenkianin komission raportista Avoimiin yhteiskuntatieteisiin. Oli hupaisaa huomata, kuinka luentonsa aikana hän oikeastaan itse esitti sen kritiikin tuossa yllä sitaatissa esitettyä ajatusta kohtaan, jonka eräs lukupiiriimme osallistuvista esitti maanantaina. Koska hänellä – lukupiiriläisellä siis – ei huomautuksistani huolimatta liene edelleenkään blogia, ryövään ajatuksensa tänne (kuten olen tehnyt muutamaan otteeseen aiemminkin).

Wallerstein väitti luennollaan, että vuosi 1968 hävitti luottamuksen tulevaisuuden hyvyyteen. Ennen tuota vuotta oli hänen mukaansa länsimaissa tavanomaista ajatella, että jos sopeudutaan johonkin tiettyyn politiikkaan ja kestetään sen ikävätkin seuraukset, tulevat sukupolvet tulevat vääjäämättä elämään onnellisessa maailmassa. Tahdollaan, työllään, sinnikkyydellään ja valittuun ohjelmaan luottamalla ihmiset siis voisivat tehdä maailmasta paremman paikan. Opiskelijoiden mielenosoituksissa huomautettiin, että näin oli uskottu jo useita kymmeniä vuosia, eikä erityistä edistystä ollut huomattavissa – ihana tulevaisuus oli edelleen aivan yhtä kaukana tulevaisuudessa kuin ennenkin. Tietynlainen usko vaikutusmahdollisuuksiin oli tehnyt ihmisistä poliittisesti passiivisia, totesi Wallerstein, ja havainto olemassaolleiden poliittisten liikkeiden tehottomuudesta vapautti (ja hajaannutti) poliittista keskustelua niin oikealla kuin vasemmallakin.

Yllä olevan sitaattin ajatusrakennelmaan liittyy tuttu väite, että usko vaikutusmahdollisuuksien vähäisyyteen tai olemattomuuteen passivoisi ihmisiä. Lukupiirissämme koin valaistuksen kuullessani huomautuksen, että eikö pikemminkin usko vaikutusmahdollisuuksiin passivoi ihmisiä. Ei kai ihminen näe paljoa vaivaa muuttaakseen asioita jos hän uskoo, että muuttaminen on helppoa? Jos pienen ja suuren mittaluokan muutokset hoituvat yksinkertaisilla päätöksillä, niin silloinhan se päätös riittää, eikä muuta tarvitse tehdä. Usko rakenteiden jähmeyteen ja muutosten vaikeuteen voi nimen omaan herättää passivoivasta helppouden kuvitelmasta.

Muistan kuvan ymmärtämisestä

Sitten jouduin omalta kohdaltani puntariin ja sain havaita myös omien vaikuttimieni itsekkyyden. Vähitellen näin, ettei asia ollut korjattavissa. – Kaikki etsivät omaansa joko tietoisesti tai tietämättään. Menetin uskon ihmisluonteen jalouteen. Päädyin tulokseen, jonka myöhemmin löysin Raamatustani täten ilmaistuna: "Lihan mieli ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan" (Room. 8: 7).

Löysin tänään kirpputorilta hyvän kasan kirjoja, muun muassa kolme Saalem -seurakunnan kirjastosta poistettua isoisäni K. A. Pohjakallion teosta. Yllä oleva sitaatti on hänen kirjastaan nimeltä Salattua, jossa koetetaan käännyttää "kulttuuripakanoita". Olisin epäilemättä isoisäni mielestä kulttuuripakana.

Minua on harmittanut monta kertaa, että olin vasta lapsi hänen kuollessaan. En koskaan päässyt toden teolla keskustelemaan hänen kanssaan, ja vaikka hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, en usko tavoittavani hänen ajatteluaan sen kautta. Kuten joitain äärimmäisen harvinaisia kameleonttimaisia neroja lukuunottamatta kaikki tietämäni kirjoittajat, hän toistaa samoja teemoja kirjasta toiseen. Ymmärrän kuitenkin itsekin, etten tavoita sitä kokemusta ja ajatuskokonaisuutta, joka teki luonnontieteilijästä helluntailaisen tendenssikirjailijan.

Siitä on aikaa kun yksi suosikkiblogeistani katosi kokonaan. En muista enää sen nimeäkään kuin suunnilleen: Ajatuskuvioita? Ajatuskaavioita? Jotain tuon kaltaista. Siinä oli yksinkertaisia piirroksia ajatuksista. Erityisesti mieleeni jäi kahdella kuvalla esitetty oivallus: ensimmäisessä oli neliön sisällä ympyrä, sen sisällä kolmio jne. Se kuvasi pitkään mietittyä ajatusta. Viereisessä kuvassa oli neliö. Se kuvasi sitä, minkä verran muut ymmärtävät pitkään mietitystä ajatuksesta kun sitä koettaa selittää. Kuinka totta, ajattelin kuvat nähdessäni. En tiedä kumpi on uuvuttavampaa; että neliön ymmärtänyt alkaa väittää vastaan vai että hän innostuu kohtuuttomasti.

Neliön sisällä olevien kuvioiden tajuaminen vaatii pitkää ja avomielistä paneutumista toisen ajatteluun. Useimpien ihmisten kohdalla se onnistuu vain kahden kesken keskustelemalla jos onnistuu. Jotkut ehkä osaavat ilmaista itseään niin hyvin, että muutkin väylät voivat toimia.

Keskustelu traumoista

Kävin taannoin erään ystäväni kanssa erittäin kiinnostavan keskustelun. Se on palannut mieleeni tavan takaa, ja ajattelin nyt kirjoittaa siitä.

Käytimme puhuessamme sanaa "trauma", mutta en ole varma siitä onko se osuva. Käytän sitä kuitenkin edelleen paremman puutteessa. Puhe on pitkäkestoisista ja paljoon ihmisen asenteissa vaikuttavista perustavista pelokkaista olettamista, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat toisten tekoja. Keskustelussamme ystäväni erotti toisistaan kaksi tyypillistä ja tavallaan toisilleen vastakkaista traumaa. Lisäksi hän spekuloi olettamuksella, että toinen niistä olisi yleistynyt toisen kustannuksella.

Ensimmäinen trauma saa ihmisen epäilemään, että hänen toimiaan koetetaan rajoittaa tai häntä koetetaan pakottaa johonkin. Tällä tapaa traumatisoituneen ensireaktio asioihin on helposti puolustautuminen, sillä hän kokee helposti hyökkäyksiä tai vaatimuksia sielläkin, missä niitä ei ole. Tämän trauman julkinen ilmaus on poliittinen: vapautumista vaativa puhe erilaisista sorron muodoista ja hyökkäys pakotteita ja rajoitteita vastaan. (En muuten tietenkään itse poliittisesti erittäin liberaalina väitä, että kaikki rajoitteita vastustava politiikka olisi traumatisoitunutta.)

Toinen trauma taas on ensimmäiselle liki vastakkainen. Se saa ihmisen epäilemään, ettei häneen kiinnitetä todellisuudessa mitään huomiota, että hän on näkymätön ja kaikille merkityksetön. Tällä tapaa traumatisoitunut ei tietenkään koe kenenkään pyrkivän rajoittamaan hänen elämäänsä, mutta hän todennäköisesti toivoo huomiota ja pelkää ettei saa sitä. Traumaan liittyy usein tietoisuus siitä, ettei voi millään perusteella vaatia muilta mitään, myöskään huomiota. En osaa kuvitella kuinka tämä trauma ilmenisi poliittisesti, mutta julkisuudessa sitä voi halutessaan pohtia esimerkiksi Idols -karsintoja katsellessaan.

Nämä kaksi traumaa ovat oikeastaan toisensa poissulkevia. Jos olettaa olevansa näkymätön, ei voi kuvitella että kukaan vaatisi mitään, ja jos olettaa toisten esittävän jatkuvasti vaatimuksia, ei voi kuvitella olevansa näkymätön. Ihmiset eivät kuitenkaan ole aina johdonmukaisia, ja minusta näyttää siltä, että draamaillessaan moni saattaa päätyä vuoroin itkemään sitä, ettei ketään kiinnosta, vuoroin uhoten kiistämään toisten oikeuden esittää mitään vaatimuksia.

Ystäväni uumoili, että jälkimmäinen trauma olisi ehkä viime aikoina (vuosina? vuosikymmeninä?) lisääntynyt ja ensinmainittu vähentynyt; no, ainakin siinä sosiaalisessa ympäristössä ja siinä julkisuudessa, jonka keskellä me elämme. Ja tosiaan, kun mietin ikäisiäni ihmisiä, mieleeni tulee vain yksi, jonka voi hieman karrikoiden väittää edustavan puhtaasti ensimmäistä tyyppiä. Etenkään kohtalaisen suurissa kaupungeissa kasvaneet nuoret aikuiset eivät tunnu kokevan, että heitä koetettaisiin pakottaa johonkin tiettyyn muottiin. Ja kyllä, moni tuntuisi kokevan toisaalta, että eivät millään perusteella voi vaatia ympäristöltään mitään, ja toisaalta, ettei ympäristö ole heistä kiinnostunut. Minäkin tunnistan itsessäni selvästi tämän jälkimmäisen, mutten oikeastaan lainkaan ensimmäistä traumaa.

Tämä muutos, jonka olen minäkin havaitsevinani, voi olla silkkaa harhaa. Asiaa pitäisi tutkia jotenkin muutenkin kuin siltä tuntuu -pohjalta. Mutta tutkia kuinka? Ainoa mieleeni tullut mahdollisesti toimiva keino on julmetun työläs: se vaatisi valtavien tekstimassojen, sanomalehtien, verkkosivujen jne. lähilukua, ja eri aikoina yleisesti hyväksyttyjen argumentointitapojen selvittämistä. Onko julkisessa puheessa käypä ja tehokas retoriikka muuttunut? Onko nykyään entistä vaikeampi väittää, että ryhmältä x vaaditaan sitä ja tätä, ja asettua vastustamaan väitettyjä vaatimuksia? Onko rajoituksista vapauttamisen retoriikka kärsinyt inflaation koska ihmiset eivät usko, että ketään kiinnostaisi nähdä sitä vaivaa, että ryhtyisi erikseen rajoittamaan?

Ihmisystävällisyys, että-lauseet ja elementtitalot

Olen keskustellut viime aikoina erään ystäväni kanssa muun muassa arkkitehtuurista ja kirjoittamisesta. Ystäväni ei pidä suurimmasta osasta 1900-luvun arkkitehtuuria eikä "että" -alkuisista sivulauseista. Ymmärrän häntä toisaalta hyvin, elementtitalot ovat usein rumia ja että-lauseet kömpelöitä. Toisaalta: pidän niistä silti. Voi jopa sanoa, että arvostan elementtilähiörakentamista ja että-lauseita. Kummankin kaunistaa silmissäni se ihmisystävällisyys, joka niiden valitsemiseen on johtanut.

Elementtirakentamisen historia liittyy lähiöiden historiaan. Mitäänsanomaton lähiötalo on tuotettu, jotta saataisiin käytettävissä olevilla varoilla rakennettua mahdollisimman paljon mahdollisimman hyviä asuntoja ihmisille, jotka eivät voi maksaa niistä kuin vähän. Elementeistä rakentaminen teki rakentamisesta entistäkin halvempaa. Rakennustekniikan kehitys siis päästi yhä useampia ihmisiä pois hellahuoneista ja homeisista luukuista terveellisiin, valoisiin ja tilaviin asuntoihin. Samalla se rajoitti suunnittelua melkoisesti, kaunis tai edes ei-ruma elementtirakentaminen on epäilemättä haastavaa. Erityisen haastavaa se lienee ollut elementtitekniikoiden kehityksen alkuvaiheessa 1960-luvulla.

Kun katson rumaa ja usein ränstynyttä 60- tai 70-luvun lähiöelementtitaloa, nirso esteetikko minussa nyrpistää nenäänsä, mutta sydämessäni läikähtää. Siihen muuttaminen on ollut ilo. Edelleenkin noiden rotiskojen ansiosta tässä maassa asutaan säällisen mukavasti, useimmilla on oma huone, olkoonkin ruma. Jopa samaan aikaan rakennetut kammottavat konttorirakennukset ovat tarjonneet ihmisille käypiä työtiloja. Halvalla ja rumasti tehtyjä julkisia rakennuksia ymmärrän huonommin.

Että -alkuiset sivulauseet ovat aika hirveitä jos niitä sirottelee tekstin täyteen. Kuvittelisin että useimmat ovat kanssani samaa mieltä siitä, että että-sanojen tulva tukkii tekstin niin, että siitä tulee tasapaksua puuroa. On muitakin vastaavia tekstillätylsistytyskeinoja, mutta käytän tässä esimerkkinä tuota iänikuista ettää. Silti: että-lause on ymmärrettävä. Se palvelee selkeyttä, tiedonvälitystä ja yksiselitteisyyttä, jaloja päämääriä kukin. On mahdollista kirjoittaa selkeästi, informatiivisesti ja yksiselitteisesti ja samalla kauniisti, mutta se ei ole aina helppoa. Jos en ehdi tai osaa muovata kaunista virkettä, koetan kuitenkin edes kirjoittaa mahdollisimman selkeän ja yksiselitteisen. Se on aina kauniimpaa kuin epäselvyys ja tahaton monimerkityksellisyys.

Hyttysten joukkomurha

Nukuin viime yön tuossa ruokokattoisessa leikkimökissä (kuva on tuolta). Lienikö pulmana juuri katto, vaiko oven ja sen karmin välistä kajastanut valo, mutta jouduin murhaamaan suuren joukon hyttysiä ennen kuin nukkumista saattoi kuvitellakaan. Harmi.

Ennen leikkimökkikokemusta tulin puhuneeksi toiseksiuusimmassa kirjoituksessani sivuamistani aiheista erinäisten ihmisten kanssa (joista ainakin muutamalla on blogi). Kuuntelin runoja sekä varsin vaikuttavaa loitsunlaulantaa. Trad-sävelmien sovitukset olivat vähemmän muinaisia kuin arkistoista löydetyt sanoitukset. Harmi että suuri osa yleisöstä katosi keskustelun jälkeen eikä jäänyt kuuntelemaan musiikkia.

Kustavin maisemat ovat kauniita linja-auton ikkunastakin katseltuina. Satoi. Auto kiersi pitkin pikkukyliä. Turusta Helsinkiin pääsin jo pikavuorolla.

Ystävällisyydestä

Haluaisin siteerata erästä sarjakuvaa, mutta minulla ei ole sitä, enkä itse asiassa ole koskaan edes nähnyt sitä. Se on Kramppeja ja nyrjähdyksiä -strippi, jota muisteltiin ääneen joitain päiviä sitten tapaamisessa, johon osallistui muutamia bloggaajia. Kuulemani mukaan sarjakuvassa on seurue, jossa eräs nainen juttelee ystävällisesti miehelle. Mies innostuu tästä turhankin paljon. Sitten nainen toteaa toiselle naiselle, ettei miehiä voi kohdella ystävällisesti, eivät ne parat ole tottuneet, ihastuvat heti.

Tarinassa on vinha perä. Itse asiassa sen opetus on usein tosi sukupuolet toisinkin päin käännettyinä, ja vielä muin päin: valitettavan harva ihminen on erityisen tottunut siihen, että häntä kohdellaan avoimen ystävällisesti, tai etenkään, että sitä kiinnostavampaa sukupuolta oleva ja niin sanotusti sopivan ikäinen toinen ihminen kohtelisi vilpittömän ystävällisesti. Mutta totisesti, kasvokkain tarjottu todella ystävällinen käytös on yleensäkin melko harvinaista, joten ei ihme, ettei siihen totu. Eikä mitenkään kovin kummallista, että vilpittömästi ystävälliseen tulee herkästi ihastuttua.

Ehkä ymmärrän vilpittömän ystävällisyyden tiukemmin kuin pitäisi sanoessani, että se on harvinaista. Käsitykseeni siitä nimittäin sisältyy avoimuutta, toisen kuuntelua, kuullun sisäistämistä ja sen käsittelyä sellaisenaan, eikä erityisemmin puolustusasetelmia tai piiloteltuja oletuksia kenenkään motiiveista. Toisin sanoen vilpitön ystävällisyys on hyvin pyyteetöntä, rohkeaa, suorasukaistakin – ja keveää. Sellaista voi kohdata aivan sattumalta, tuntemattomaksi jäävä ihminen saattaa hetken verran valaa yllesi vilpitöntä ystävällisyyttä. Nuo satunnaiset kohtaamiset ovat paisteisia ja jäävät mieleen.

Syitä siihen, miksi vilpitöntä ystävällisyyttä kohtaa aika harvoin ja useimmiten satunnaisesti, lienee monta. Ystävällisen pyyteettömyyttä epäillään helposti, siksi ystävällisyys vaatii rohkeutta. Toisaalta ystävälliseksi halukaskin epäilee, että saa kiitokseksi ystävällisyydestään kaikkea muuta kuin pyyteettömyyttä. Sarjakuvassa, josta aluksi puhuin, ongelma piili juuri tässä. Ihastumisessahan ei sinänsä ole muuta kuin hyvää – se ei siis ollut varsinainen ongelma. Ihastuminen vain saa ihmiset kovin helposti tarttumaan tiukasti siihen, joka oli heille ystävällinen, ja kinuamaan lisää. Se on hankalaa, ja sen mahdollisuus – uhka – voi tuntua pelottavalta. Minusta ainakin.

Keskustelin tänään aika pitkään muun muassa keveyden tärkeydestä. Keveys ja pyrkimys vilpittömyyteen ja pyyteettömyyteen liittyvät toisiinsa. Uumoilen, että jos niitä tavoiteltaisiin rohkeammin, useammat pääsisivät tottumaan siihen, että heitä kohdellaan vilpittömän ystävällisesti.