23.6.11

Susilaumat

Establishing what the data are, what the descriptive categories and their boundaries are, what counts as acceptable reasoning, which assumptions are legitimate and which not becomes a matter of social interactions as much as a matter of interaction with the material world. Because the assumptions that constitute the intellectual context of observation and reasoning are, by their nature, usually not explicit but tacit patterns of thought, the function of critical interaction is to make them visible as well as to examine their metaphysical, empirical, and normative implications. These discursive interactions are both constructive and justificatory. They can propel a group (whether lab group or subdisciplinary community) to the articulation of new accounts of a process it is trying to understand, and they are the processes by which a community persuades itself that an account is plausible, correct, worth adopting. Sociality does not come into play at the limit of or instead of the cognitive. Instead, these social processes are cognitive.
Minulle tärkein tutkijakoulutuksen oppi tähän mennessä on ollut yhteistyö. En tarkoita vain käytännön yhteistyötä fyysisesti lähellä sijaitsevien tutkijoiden kanssa, vaikka sekin on hyvin tärkeää, vaan osallistumista siihen sosiaaliseen prosessiin, joka tuottaa tutkimustietoa. Pidän kuvitelmaa yksinäisestä sankaritutkijasta paitsi harhaisena, myös haitallisena. Keskenään kommunikoiva tutkijayhteisö yksinkertaisesti tuottaa laadullisesti paljon parempia tuloksia kuin mihin yksittäiset tutkijat kykenevät. En varmaan aiemmin olisi ollut eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä, että olen alkanut ymmärtää mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Johonkin oman alan tutkimustiedon tuottamisen sosiaaliseen prosessiin osallistuminen edellyttää tietysti sitä, että tunnistaa paraikaa käynnissä olevat prosessit ja valitsee mihin niistä syventyy. Tätä kutsutaan alan keskustelujen tuntemiseksi ja erikoistumiseksi. Joissain luonnontieteissä valinta saattaa tapahtua suhteellisen mutkattomasti ja varhaisessa vaiheessa, koska infrastruktuuri ohjaa nuoren tutkijan johonkin niistä tutkimusryhmistä, joiden hankkeisiin oman laitoksen kalliita välineitä käytetään. Minulla on sellainen kutina, että näillä aloilla väitellään keskimäärin nuorempana kuin esim. humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Ylläoleva sitaatti on Helen E. Longinon teoksesta The Fate of Knowledge. Laboratoriotyöhön koulutetun tutkijan saattaa olla helpompi hyväksyä se järkevänä kuvauksena tutkimuksenteon todellisuudesta kuin vaikkapa historian, sosiologian tai filosofian tohtorikoulutettavan. Näillä aloilla kun työ on lähinnä lukemista ja kirjoittamista ja usein varsin yksinäistä. Kuitenkin minusta on olennaista ymmärtää, etteivät keskustelukumppanit ole vain tekstejä – teksti ei nimittäin vastaa. Toiset tutkijat voivat vastata, ja vastauksen todennäköisyys kasvaa huomattavasti jos oma puheenvuoro liittyy johonkin käynnissä jo olevaan keskusteluun. Vastausten ansiosta saa käyttöönsä oman luovuutensa ja kriittisen silmänsä lisäksi myös muiden ihmisten luovuuden ja kriittisen silmän, ja lopputulos on parempi kuin jos olisi suunnannut kykynsä sellaiseen suuntaan, jossa on vallitsee täysi hiljaisuus.

Uusiin suuntiin ei tieteessä kannata yrittää yksin vaan joukolla. Totta kai on olemassa kourallinen sankaritarinoista yksinäisistä susista, jotka ovat onnistuneet, mutta ylivoimaisesti suurin osa uusista ideoista syntyy kuitenkin keskustelussa eikä yksin. Monet tieteelliset oivalluksethan tehdään suunnilleen samaan aikaan useassa paikassa; keskustelu on avannut suotuisan tilan kyseiselle oivallukselle. Kannattaa siis osallistua keskusteluun, voi päästä keksimään jotain. Lisäksi ylivoimaisesti suurin osa yksin yrittäjistä jääkin yksin. Se on omiaan katkeroittamaan, joten uransa lisäksi tulee tärvelleeksi myös luonteensa.

Olen käynyt useammankin ihmisen kanssa keskustelua siitä, miksi tieteessä kuuluu asiaan tietää kuka on sanonut mitäkin. Miksei riitä, että tuntee jonkin tutkimustuloksen tai argumentin, miksi pitäisi tietää kenen työtä se on? Voi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni tämä liittyy tutkimuksenteon sosiaaliseen luonteeseen. Tieteellistä keskustelua käydään seminaareissa, konferensseissa ja ennen kaikkea tieteellisissä julkaisuissa. Hyvin tunnettuihin nimiin viittaaminen tietysti kertoo lukijoille lähinnä sen, mihin keskusteluun puheenvuorolla osallistutaan. Vähemmän tunnettuihin viittaaminen taas on suoremmin keskustelua. Viittaus on vastaus sille, johon viitataan. Jos haluaa pelkästään kehittää omaa ajatteluaan, ei nimillä ole merkitystä. Jos sen sijaan haluaa osallistua tieteellistä tietoa tuottavaan sosiaaliseen prosessiin, muut osallistujat täytyy toki tuntea. Tutkimuksenteon sosiaalinen luonne ei merkitse yksilöiden sulautumista kadoksiin.

Tästä tulee näemmä jonkinlainen palopuhe, mutta tulkoon. Paatos johtuu siitä, että olen viime aikoina miettinyt oman alani ja etenkin oman kotilaitokseni kuppikuntakiistoja. Taustani on alallani epätyypillinen, sillä olen tehnyt loikkauksen koulukunnasta toiseen. Toisin sanoen tunnen melko paljon sellaista keskustelua, johon en enää juuri lainkaan osallistu, ja toisaalta lukeneisuuteni siinä keskustelussa, johon parhaani mukaan koetan osallistua, on rajallisempi kuin soisin, vaikka toki kasvava. Kaivoin juuri hyllystäni Susanna Lindbergin kirjan Filosofien ystävyys, josta olen eufemiattanut aiemminkin, vuosia sitten.
Filosofi ei kilpaile toisten filosofien kanssa ahneesti, toivoen, että totuus kuuluisi yksin hänelle (päinvastoin, hän suo mielellään, että muut jakavat hänen totuutensa), vaan epätoivoisesti, sillä hän tietää, että mahdollisuus rakastaa totuutta toisin tarkoittaa mahdollisuutta, että hänen oma totuudenrakkautensa on pelkkä itsekäs illuusio.
Kiinnitän nyt huomiota aivan eri asioihin Susannan tekstissä kuin aiemmin. Aiemmin mietin opetuslapseutta. Nyt taas pohdin onko ylläoleva kuvaus kuitenkin liikaa kiinni kuvassa filosofista yksinäisenä sutena, jonka kohtaaminen muiden kanssa on aina jotenkin ongelmallinen. Entä jos filosofiaa ajattelisikin aivan yhtä sosiaalisena älyllisenä toimintana kuin mitä muuta tutkimusta hyvänsä? Ja toisaalta tunnistan kuvauksen osuvuuden, sillä koulukuntarajat ovat hämmentävän, paikoin tosiaan jopa epätoivoisen jyrkkiä ja niihin liittyy yllättävän paljon kaunoja, vaikka monet myöntävätkin rajojen harmillisuuden. Paria eri keskustelua kokeilleena sanoisin, että niissä lähinnä vain esitetään aivan erilaisia kysymyksiä. Muistan miltä tuntui olla kiinnostunut toisenlaisesta kysymyskentästä kuin mihin huomioni on nyt kiinnittynyt. En osaa panna näitä kenttiä arvojärjestykseen kuin hyvin kontekstisidonnaisin perustein.

Kas, taas päädyin puhumaan muistamisesta.

Tunnisteet: , , , , ,

5 Comments:

Blogger Timo said...

Mutta miten taistella akateemisiin yhteisöihin lonkeronsa tunkevaa kilpailuideologiaa ja sen useammallakin tavalla privatisoivaa ja hajottavaa hallitsevuutta vastaan?

24.6.11  
Blogger Mikko said...

Oppikunnat ja yksinäiset sudet ovat kai myös osa sitä sosiaalista prosessia, sen kääntöpuoli, johon kuuluvat sisä- ja ulkoryhmät?

24.6.11  
Anonymous Nimetön said...

Toivoisi olevan niin, että samasta kysymyksestä kiinnostuneet auttaisivat toisiaan. Ja että kysymyksiä voisi vaihtaa, ja että niitä voisi olla useita. Ja että yksinäisiäkin susia arvostettaisiin, ja annettaisiin mahdollisuus liittyä myöhemmin laumaan.

26.6.11  
Blogger Eufemia said...

Anonyymi, usein niin onkin.

27.6.11  
Blogger Eufemia said...

Timo, miksi pitäisi niin kauheasti taistella kaikenlaisia asioita vastaan? Parempi keskittyä tekemään.

27.6.11  

Lähetä kommentti

<< Home