13.10.08

Kuvaus kuoleman ajattelemisesta

Makaan tässä vuoteellani, nyt MacBook sylissäni, äsken ilman. Kävin tänään keskustelun, joka vei eteenpäin sellaista itseni kyseenalaistamista, joka saisi olla jatkuvampaa kuin se on. Toisaalta en tiedä jaksaisinko sitä tauotta, sillä itsen jatkuva kyseenalaistaminen on yksinäistä.

No, tarkoitukseni oli koettaa kuvata sitä, mitä kuoleman ajatteleminen tekee. En puhu väkivallan tai kivun vaan kuoleman ajattelemisesta. Loppumisen ajatuksesta. Kipukin on ajatteluttavaa, mutta lähinnä jälkeenpäin, juuri sillä hetkellä kun tajuaa huomata, että enää ei satu. Fyysisen kivun hetkellä en yleensä osaa juuri muuta kuin kärsiä ja koettaa olla kiukuttelematta siitä muille. Krooninen kipu tuskin jalostaisi minua.

Niin, kuoleman ajattelemisesta. Ajatus on kirkas ja se tuo mukanaan hyvin voimakkaan kokemuksen siitä, että olen nyt tässä. Tässäolemisen hauraus, se että tässäoleminen voi lakata millä hetkellä hyvänsä, ja että on täysin käsittämätöntä, että olen tässä, se konkretisoituu jonkinlaiseksi tyyneksi ällistykseksi siitä, että on olemassa jotain sen sijaan, ettei olisi mitään. Nuo sanankäänteet ovat aika heideggerilaisia, tiedän. Se ei kuitenkaan ole kovin olennaista, sillä muistan tuon kokemuksen jollain tapaa jo lapsuudesta, enkä silloin osannut mitään Heidegger-alluusioita.

Eksyn taas aiheesta. Kuoleman ajattelemisesta puhuminen on vaivalloista. Niin on varmaan aika lailla väistämättä, sillä se, mitä tajuan johtuessani ajattelemaan kuolemaa, ei ole kovin kielellistä. Tunnen ruumiini, sen lämmön, hengityksen liikkeet, sen mielen kutinan, joka saa nauttimaan sormien kevyestä rummutuksesta näppäimillä. Tunnen tämän päivän pahan mielen aiheuttaman fyysisen paineen pallean kohdalla. Huomaan sen, mutta se ei tunnu kovin olennaisilta. Sen hetken kun tajuan kuolevaisuuteni, olen tyyni. Nyt aloin ajatella hetkiä, ajallisuutta ja Kantia. Ajatukseni karkaavat, huomaan senkin. Palaamalla ajatukseen kuolemasta tavoitan taas sen läsnäolon, josta käsin huomaan mitä teen, koen ja ajattelen; kuinka ajatukseni räpeltävät ympäriinsä. Läsnäolo unohtuu kun en muista tämän kaiken painavaa ajallisuutta ja kuolevaisuutta. Yleensä en muista, mutta kuolemaa ajattelemalla muistan välillä. Ajatus tekee kaikesta jotenkin ihmeenkaltaista, silti vahvan todellista, ja keveää. Sanat vievät siitä etäämmäs, siksi sitä on työläs kuvata.

Tunnisteet: , ,

9 Comments:

Blogger Punainen Nörtti said...

Minulla on hyvin samantapaisia hetkiä, jolloin koen tässäolemisen hyvin vahvasti. Aiemmin niihin liittyi ajatus kuolemasta ja tuon tunnun loppumisesta.

Nyttemmin olen puolivakavissani päätynyt hypoteesiin, jonka nojalla minulla on "tietoisuus" pelkästään noina hetkinä, jolloin koen tässäolemisen hyvin vahvasti, ja muun ajan olen filosofinen zombie. Tämän takia selkeä tässäolemisen kokeminen ja kuoleman ajatteleminen eivät liity minulla enää niin kiinteästi toisiinsa: Uskon (puolivakavissani) nimittäin oman tietoisuuteni sammuvan jatkuvasti, joten kuolema ei ole tässä suhteessa poikkeustilanne.

(Ja kyllä, myös minun on vaikea sanallistaa kokemustani.)

13.10.08  
Anonymous AOK said...

Pahoittelen tangenttia, mutta minkälaisen kauhuelokuvan saisi filosofisista zombieista?-)

14.10.08  
Blogger Punainen Nörtti said...

AOK, varmaan sellaisen, jossa näytettäisiin koko ajan onnellisia, tasapainoisia ihmisiä arkiaskareisaan, ja samalla taustalla soitettaisiin sellaisia pelottavia, juuri ja juuri kuultavissa olevia kauhuääniä.

14.10.08  
Blogger Mikko said...

Minä en jotenkin jaksa ajatella kuolemaa. Olen mietiskellyt kuolemaa joskus, koska minulla on vihiä siitä että kuolemanpelon voittamisessa voisi olla jotain avaimia parempaan elämään. En kuitenkaan päässyt mietiskelyssä puusta pitkään.

Aiemmin kai ajateltiin, että ihmiselle kuolemanpelko on epämiellyttävä ajatus ja karrikoiden jopa niin, että ihmisten energia kuluu erilaiseen puuhasteluun lähinnä siksi että he pystyisivät välttämään kuoleman ajattelun.

Viimeaikoina on psykologiassa esitetty käänteinen hypoteesi: ihminen kuvittelee tunnetasolla elävänsä ikuisesti, joten ajatus kuolemasta ei tavoita tätä tunnetasoa. Olen taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen selitykseen enemmän.

Lähinnä kysymys kuolemasta on samantyyppinen kuin kysymys siitä, onko henkilö onnellinen. Useimmat ihmiset eivät ole varautuneita siihen, ja jos tuollainen kysymys tulee puun takaa, sillä voi olla aika katastrofaalisia vaikutuksia. Ainakaan kysymystä ei kannata esittää juuri nukkumaan mennessä.

Minulle itsen jatkuva kyseenalaistaminen ei tunnu jatkuvasti raskaalta eikä edes yksinäiseltä. Oman ajattelun kehittäminen on toinen niistä kahdesta asiasta jossa voi olla varma saavansa halutessaan pyyteetöntä apua. Kukapa ei haluaisi osoittaa minulle missä olen väärässä.

Pikemminkin oman ajattelun muuttaminen näyttäytyy minulle jonkinlaisena salapoliisileikkinä. Etsin johtolankoja väärästä ajattelustani, koska tiedän pyrkiväni piilottamaan todisteita itseltäni.

Kun olen saanut itseni kiinni itse teosta, siirrytään korjausvaiheeseen. Omalla kohdallani ongelmakohdat tuntuvat olevan joka kerta hieman erilaisia. En pystyisi kuvailemaan niitä mitenkään konsistentisti. Siksi joskus korjaaminen tuntuu raskaalta, toisinaan ei.

14.10.08  
Blogger Eufemia said...

Punainen nörtti, filosofisena zombienakin kuitenkin aistit, eikö niin? Ja silloin on kuitenkin periaatteessa mahdollista tajuta ajallisuutensa? En ajattele kuolemaa niinkään tietoisuuden kuin aistimisen lakkaamisena - lisäksi toki myös tietoisuuden mahdollisuuden lakkaamisena.

Selkeä tässäoleminen liittyy joskus myös voimakkaaseen fyysiseen läsnäoloon ja tarkkaavaisuuteen, esimerkiksi joogaan.

AOK, tuo Punaisen nörtin elokuvaluonnehdinta oli niin kiteyttävän karmiva, ettei minulla ole lisättävää.

Mikko, sitä mistä minä tässä puhun ei tavoita selittämällä. Kaikenlainen selitysnarratiivi siitä miksi ihminen pelkää kuolemaa tai miten kuolema pitäisi käsitteellistää vie pois kuoleman ajatteluun liittyvästä tässäolosta, siis enemmän kohti filosofista zombieta, enemmän kohti ympäriinsä räpeltäviä ajatuksia. Kuoleman ajatteleminen liittyy tässäolemiseen koska kun oma ajallisuuteni (ja ajan kummallisuus) ja kuolevaisuuteni konkretisoituu minulle voimakkaaksi tiedoksi, tajuan oikeasti olevani tässä nyt ja joskus poissa.

Heh, salapoliisileikkikuvaus oli piristävä.

14.10.08  
Blogger Punainen Nörtti said...

Punainen nörtti, filosofisena zombienakin kuitenkin aistit, eikö niin? Ja silloin on kuitenkin periaatteessa mahdollista tajuta ajallisuutensa?

Mielenkiintoista, että olen valmis attribuoimaan filosofiselle zombielle "aistimista" ja "tajuamista", etkä esimerkiksi käytä pidempiä rakenteita "käyttäytyy ikään kuin aistisi/tajuaisi". Mutta jos jätämme tämän pilkunviilaamisen huomiotta, vastaus on tietysti kyllä.

Mitä merkitystä sillä on, että filosofisen zombien on mahdollista "tajuta" ajallisuutensa?

Ajallisuuden voi nimittäin tajuta myös ympäriinsä räpeltävin ajatuksin ilman suuria eksistentiaalisia tunnetiloja, vaikkapa niin, että alkaa miettiä, mitä jättää kullekin läheisistään perinnöksi.

En ajattele kuolemaa niinkään tietoisuuden kuin aistimisen lakkaamisena - lisäksi toki myös tietoisuuden mahdollisuuden lakkaamisena

Kuoleman ja aistimisen lakkaamisen välisen yhteyden merkityksellisyyttä en pysty näkemään. Kuoleman ja ajattelemisen lakkaamisen välisen yhteyden merkityksellisyyden kylläkin. Matemaatikkona moniin minulle merkityksellisimpiin ajatuksiin ei ole liittynyt aistihavaintoa, ja kuvittelisin, että sinulle filosofina tilanne on jotakuinkin sama.

Mutta anyway, puhuin kuoleman ja tietoisuuden lakkaamisen yhteydestä lähinnä siksi, että tietoisuuden lakkaaminen on minulle kuolemassa se pelottava juttu.

15.10.08  
Blogger Itsyökai said...

Niin se on, kuoleman ajatus avaa elämän ihmeen kaltaisena. ja ihmehän se onkin. Käsittämätön ihme tyhjyyttä vasten. Kauheaa, että tämän pitää loppua!

15.10.08  
Anonymous Itseökai said...

Ei ihan asiaa, niin kuin asia on, tuo minun edellinen kommenttini.

16.10.08  
Blogger Eufemia said...

Vastaaminen on venähtänyt kun olen vain ihmetellyt leikattuja silmiäni. Vastaanpa nyt.

Punainen nörtti, no joo, filosofisen zombin tapauksessa pitäisi tosiaan käyttää noita pidempiä rakenteita. Siinä mielessähän me uskoakseni eroamme filosofisesta zombista, että aistimukset tuntuvat meistä joltain silloinkin, kun muuten olemme aika zombimaisessa tilassa.

Ajallisuuden tajuamisen mahdollisuus on minusta aika sama asia kuin oman kuolevaisuuden tajuamisen mahdollisuus. Puhun siis sellaisesta voimakkaasti läsnäolevasta tajuamisesta. Kun on elossa, tuo mahdollisuus on (on eri asia konkretisoituuko se). Kun kuolee, luulen että tuo mahdollisuus lakkaa olemasta olemassa (monet uskovat toisin). Samalla myös aistikokemukset lakkaavat.

Minusta kuoleman ajatuksessa pelottavinta tai pikemminkin kiusaavinta on se, että sitten olemisesta, aistimisesta ja tajuamisesta nauttiminen lakkaa. Tätä on niin vähän. Ja tuhlaan aikaani verkossa surffaamalla, hohhoijaa.

22.10.08  

Lähetä kommentti

<< Home