Hykertelee tyytyväisenä
Realistien jakama mielestäni ongelmallinen taustaoletus on kuitenkin se, että ihmistieteilijällä ylipäätään tulisi olla jokin vakaa näkemys luonnontieteellisen tutkimuksen luonteesta tai vaikkapa elektronien olemassaolon tavasta. Ylimalkaisista luonnontiedeviittauksista luopumisen sijaan realistit peräävät niiden korvaamista adekvaatimmalla käsityksellä luonnontieteistä. Perustelematta jää, miksi pohdintoja ihmistieteen luonteesta ylipäänsä tulisi höystää jatkuvin viittauksin oletettuun ulkopuoliseen "toiseen", etsittiinpä sitten eroja tai yhtenevyyksiä.
Postiluukusta kolahti aamulla uusi niin&näin. Siinä on Kaisa Luoman artikkeli "Ihmistieteiden filosofian asialistasta". Minä olen tyytynyt lähinnä vain kitisemään blogissani, Kaisa sen sijaan teki uljaasti ja kirjoitti auki paljon enemmänkin kuin mistä olen osannut itse valittaa. Haa.
44 Comments:
Artikkelia lukematta vastaan, että itse todellisuus ei ole etukäteen ongelmattomalla tavalla jakaantunut luontoon, yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Eikös se Latour hae tätä puhumalla hybrideistä? Jos tutkitaan esimerkiksi ympäristöongelmia, on tutkijalla oltava kuva sekä luonnon- että yhteiskuntatieteen alaan kuuluvista prosesseista.
Miksi muuten vastustajiksi nimetään "realistit"? Mitä sitten pitäisi olla, jonkinlainen propellipää-antirealisti?
Artikkelin asiayhteydessä "realisteilla" viitataan enne kaikkea Panu Raatikaiseen ja Pertti Töttöön sellaisina kuin he esiintyvät eräissä teoksistaan. Erityisesti Raatikaisen muotoilema "realismi" on siitä kiusallista, että siinä todella jaetaan kaikki mahdolliset positiot järkeväksi, Raatikais-henkiseksi realismiksi tai sitten jonkinmoiseksi propellipäisyydeksi.
Latourin ja kumppanien kannatettava hanke on taas ihan muuta kuin viittauksia "oletettuun ulkopuoliseen 'toiseen'", jollaisia yllämainitut "realistit" Luoman mukaan ihmistieteilijöiltä penäävät.
Minusta ihmistieteiden autonomiaa voi varsin hyvin perustella realismilla: jos kerran todellisuus itse on jonkinlainen tae siitä, että kaikki tiedon on lopulta määrä saavuttaa konsilienssi ja sopusointu, toisten tieteiden käsitteiden lisäileminen oman tutkimuksen jatkeeksi ei tuo tätä päämäärää yhtään lähemmäksi vaan saattaa pikemminkin edistää tieteellisen kielen rappeutumista sanamagian ja poliittisen liturgian suuntaan.
Tyytyväisenä hykertelystä syntyy mielikuva Ahmed Ahneesta hieromassa käsiään. Pitääkö se tässä tapauksessa paikkansa? Miksi luulet reagoineesi tällä tavalla?
M.
Tarkennus tai terävöitys: ed. kommentissani sanan "jonkinlainen" voisi korvata sanalla "ainoa".
Timo: Ei ihmistieteillä voi olla mitään autonomiaa. Joskus tapahtumien selittämiseksi on käytettävä lääketieteen, ilmastotieteen tai minkä hyvänsä relevantin tieteen menetelmiä. Paras metodologia on, ettei yleistä, a priori jakoa luontoon ja kulttuuriin tehdä. Ero voidaan tehdä spesifeissä konteksteissa a posteriori.
Matti: Olisitko vastaavasti valmis hyväksymään ihmistieteille ominaisia menetelmiä, kuten hermeneutiikan, luonnontutkimukseen? Se tuntuisi kommenttisi valossa johdonmukaiselta.
Juhanalle: Ei sellaista metodia ole olemassa kuin hermeneutiikka - tämä on tiivistettynä hermeneutiikan grand old manin Hans Georg Gadamerin pointti. Hermeneutiikka on vain sitä, että luetaan tarkkaan tekstejä, suhteutetaan niitä muihin teksteihin, ja katsotaan syntyykö jotain uusia oivalluksia. Ehkä näin saa aikaan kiinnostavampaa jälkeä, kun kyse on aatehistoriasta, ja vähemmän kiinnostavaa kun kyse on mannerlaattojen liikkeistä. Aatehistoriankin ymmärtämiseksi täytyy kuitenkin usein ymmärtää myös tekstien ulkoisia luonnonprosesseja.
Matille: En käy väittelemään terminologiasta, mutta mielestäni väistit pääkysymyksen.
En usko, että ihmistieteiden autonomia edellyttää jakoa luontoon ja kulttuuriin. Tällainen ennalta asetettu territoriaalinen jako päinvastoin rajoittaa tieteenalan itseohjautuvuutta.
Autonomian kannalta olennaista on, että tieteenala voi määrittää tutkimusongelmansa itse. Käytetty metodologia ja viitekehys tulee valita ongelmanasettelusta käsin puhtaasti tieteellisin perustein (mitä ne sitten kulloinkin ovat) eikä lojaaliuden eleenä sen paremmin omalle kuin jollekin toisellekaan alalle. Näin ankarasti ajatellen mitään ongelmaa ei ole! :-)
Pitänee vielä erikseen todeta, että se realismin laji, johon olen tältä istumalta valmis sitoutumaan, on varsin minimaalista ja päätyy varsin lähelle transsendentaalista idealismia.
Muutama osittain avoin kommentti tähänastisiin.
Matti. Latourin hybridit myös edellyttävät puhdistusprosessia, jotta ylipäätään saadaan aikaiseksi jotakin yhdistettävää. Luonnon ja kulttuurin hybrideistä on mielekästä puhua vain, koska modernin tieteen lähtöoletusten painolasti on ajattelussamme niin valtava.
Esität selväjärkisiä kommentteja menetelmistä ja hermeneutiikasta.
Juhana. Mitä tarkoitat sanoessasi, että hermeneutiikka on ihmistieteelle "ominainen" menetelmä?
Eufemia. Tötön ja Raatikaisen niputtaminen edes noin ohimennen tuntuu omituiselta. En ota asiaan mitenkään voimakasta kantaa, mutta ainakin Töttö painottaa kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen vaikeaa ja tarpeetonta jyrkkää erottelua. Määrällisille menetelmille on käyttöyhteytensä ja hyötyä myös monelle laadulliseksi [itse-]leimaantuneilla tutkimusaloilla siinä missä olisi naivia väittää, että määrällinen menetelmä voisi saada mitään aikaiseksi ilman laadullista elementtiä ja kysymyksenasetteluja.
Tulta syöksevälle linnulle: Jos hermeneutiikalla tarkoitetaan (sen aatehistoriallisesti ilmeisesti alkuperäisessä merkityksessä) eläytyvän ymmärtävää suhtautumistapaa tutkimuskohteeseen, tällaista lähestymistapaa on tieteessä sovellettu pääasiassa tietääkseni ihmistieteissä, harvemmin luonnontieteissä. Mielestäni Matin ensimmäiset kommentit tuntuivat loogisesti edellyttävän, että jos rajojen keinotekoisuuden nimissä vaaditaan, että luonnontieteiden tutkimusmenetelmiä tulisi voida soveltaa ihmistieteissä, se edellyttäisi johdonmukaisesti myös sitä, että ihmistieteiden tutkimusmenetelmiä tulisi voida käyttää luonnontieteissä.
Etkö ole Juhana Harju kuullut tieteiden hierarkiasta? Yleensä vähemmän perustavamman tieteen alan menetelmiä ei sovelleta tieteessä joka tutkii jotain perustavampaa. Esimerkiksi fysiikassa ei käytetä biologian menetelmiä, mutta biologiassa voidaan hyvinkin käyttää fysiikan ja kemian. Tässä ei ole mistään tasapuolisuudesta tai välttämättä edes arvotuksesta kyse, kuten tunnut olettavan. Tiede ei ole demokratia.
Gc:lle: Ensinnäkään tässä ei ollut kysymys siitä, että esittäisin vakavissani hermeneutiikkaa pääasialliseksi luonnontutkimusmenetelmäksi. Halusin vain heittää kehään epäkonventionaalin ajatuksen ikään kuin avartamaan totunnaisia tapoja katsoa asioita. Mutta vakavasti ottaen olen sitä mieltä, että ei tekisi pahitteeksi jos täydentävänä menetelmänä soveltasimme hermeneuttis-fenomenologista lähestymistapaa myös luonnontieteessä. Se saisi ehkä meidät suhtautumaan luontoon hieman kokonaisemmin ja arvostavammin.
TSL: Hämmentävää, olemme jostain samaa mieltä.
Juhana Harju: Epäiletkö, että se tuottaisi parempia tuloksia kuin esimerkiksi Nobel-fyysikko Feynmanin hyvän tutkimuksen ohjeiden noudattaminen? Onko tämä pelkkä fiilis vai onko sinulla näkemyksellesi perusteluja?
M.
Matti, sulla on hyviä pointseja.
M, kyllä, hykertelen kuin Ahmed Ahne. Hauskaa että onnistuin luomaan sen vaikutelman. Se johtuu tiedepoliittisista kiemuroista ja koulukuntakiistoista.
Tulta syöksevä lintu, eihän tässä ole niputettu Töttöä ja Raatikaista missään muussa suhteessa kuin siinä, että kumpikin perää, Kaisan sanoin, ylimalkaisten luonnontiedeviittausten korvaamista adekvaatimmalla käsityksellä luonnontieteestä, mutta pitää luonnontieteet samalla jonain "ulkopuolisena toisena". Minussa tässä suhteessa on mahdollista niputtaa Raatikainen ja Töttö. Monissa muissa suhteissa tietenkään ei.
No, olemmeko siis kaikki yhtä mieltä siitä, ettei metodologisia valintoja pidä tehdä tiedepoliittisin perustein?
Anonyymille: Ihan mukava pakina, mikäs siinä.
Minusta on hämmentävää, että lainaamassasi tekstinpätkässä joidenkin oletetaan olevan sitä mieltä, että ihmistieteilijöillä pitäisi olla vakaa käsitys elektronien olemassaolon tavasta.
Syykin on selvä: Olen matemaatikko, eikä minulla ole vakaata näkemystä elektronien olemassaolon tavasta. Fyyskot puhuvat elektronien kaltaisten pienten hiukkasten aalto-hiukkas -dualismista (eli, ne voidaan mieltää joko aaltoina tai hiukkasina asiayhteydestä riippuen), sekä siitä, kuinka elektronit ovat kvanttifysiikan teorioissa olemassa ennemmin todennäköisyyskenttinä kuin kiinteinä kappaleina. Koska en ole fyysikko, en ymmärrä ylläkuvailemaani ongelmakenttää juuri ollenkaan, enkä näin ollen voi muodostaa vakaata käsitystä elektronien olemassaolon luonteesta.
Kaiken lisäksi, yllä kuvailin vain fysiikan sisäisiä kysymyksiä, ja jos soppaan heitetään antirealismit sun muut filosofien pohtimat ongelmat, asia mutkistuu entisestään. Kukahan mahtaa olla se ihmistieteilijä, jonka yllämainitussa sitaatissa oletetaan ymmärtävän kysymykset elektronien olemassaolon luonteesta. Fysiikan filosofi, jonka työnkuvaan ongelmakentän tunteminen kuuluu, vai joku random Itä-Urdmutian perinteisen yhteiskuntarakenteen erikoistuntija?
Jos ollaan tarkkoja, minulla ei ole vakaata näkemystä edes matemaattisten olioiden olemassaolon luonteesta. Tämä johtuu siitä, että olen matemaatikko, en matematiikanfilosofi, ja minulle työssäni riittää se, että tunnen säännöt, joiden mukaan matemaattisilla olioilla pelataan. Minun ei tarvitse tietää, missä mielessä ne ovat olemassa. Viime vuosina olen ollut taipuvainen fiktionalismiin, mutta kuten sanottu, taipumukseni fiktionalismiin on jotain paljon vähemmän kuin vakaa näkemys.
Lisäksi, koska matematiikanfilosofien käsitykset matemaattisten olioiden olemassaolon tavasta eroavat toisistaan hyvinkin paljon, uskon, ettei ole edes mahdollista muodostaa käsitystä, joka olisi yhtaikaa vakaa ja riittävän perusteltu ollakseen järkevä.
Anonyymille ja Matille suosittelen tutustumista Paul Feyerabendin anarkistiseen tietoteoriaan. Feyerabend osoittaa argumentaatiollaan hyvin, että tieteellistä tutkimusta vie usein parhaiten eteenpäin epäkonventionaalisten hypoteesien ja menetelmien seuraaminen.
Punainen nörtti, tuota minäkin ihmettelen. Jostain syystä monet tieteenfilosofit pitävät tärkeänä sitä millainen jonkun Itä-Urdmutian perinteisen yhteiskuntarakenteen erikoistuntijan käsitys elektronien olemassaolon tavasta on. Vielä kummallisempaa: esimerkiksi Raatikainen tuntuu olevan paljon kiinnostuneempi siitä kuin niistä tuon erikoistuntijan näkemyksistä, jotka ovat olennaisia tämän oman tutkimustyön metodisten ratkaisujen kannalta.
Juhana Harju: Lopetin lukemisen tähän kohtaan:
Nor is political interference rejected. It may be needed to overcome the chauvinism of science that resists alternatives to the status quo.
Täytyy myöntää, että olin yllättynyt kuinka rehellisesti marxilainen tutkija myöntää poliittisesti motivoituneiden keinojen käytön tutkimuksessa.
M.
Vielä kummallisempaa: esimerkiksi Raatikainen tuntuu olevan paljon kiinnostuneempi siitä kuin niistä tuon erikoistuntijan näkemyksistä, jotka ovat olennaisia tämän oman tutkimustyön metodisten ratkaisujen kannalta.
Ehkä Raatikainen toimii teorian pohjalta, jonka mukaan paras tapa vaikuttaa jonkun mielipiteisiin on muuttaa minkä teorioiden mukaan tämä hahmottaa maailmaa.
M.
Anonyymille:
On ilmeistä, että ymmärsit nuo kaksi siteeraamaasi lausetta väärin, sillä eräs osa Feyerabendin ajattelua oli vaatimus valtion ja tieteen erottamista toisistaan.
Arvasin myös, että joku saattaa pinnallisesti myös tyrmätä Feyerabend-kirjoituksen kiinnittämällä ulkokohtaisesti huomiota siihen, että kirjoitus oli marxilaisella sivustolla. Itse Feyerabend ei tietääkseni ollut marxilainen eikä edes poliittisesti aktiivinen, mutta teoreettisesti hänen näkemyksensä tietysti olivat ja ovat yhä radikaaleja.
Mutta tällaistahan se on, ihmiset vetävät hätäisiä johtopäätöksiä viitsimättä perehtyä asioihin.
Juhana Harju: Myönnän tehneeni hätäisen johtopäätöksen Feyerabendista. Wikipedian tietojen perusteella F. ei vaikuta marxilaiselta.
Haluaisitko kuitenkin selittää, miten ymmärrät kaksi lainaamaani lausetta?
M.
M, kannattaa luka Feyerabendista esim. Wikipediasta. Anarkistinen ja kiistanalainen, mutta klassikkohahmo. Juhana Harju oli siinä oikeassa, että ymmärsit väärin sen mitä hän ajoi takaa (eikä hän tosiaan ollut minkään sortin marxilainen). Hän ei pyrkinyt niinkään legitimoimaan poliittisesti motivoitunutta tutkimusta kuin kuvaamaan sitä, millaista tiede on ja miten tiede oikeasti etenee. Olemme toisaalla keskustelleet siitä kuinka helppoa tuon virheen tekeminen on.
Jos Raatikainen pyrkii muuttamaan sitä, minkä teorioiden pohjalta eri ihmistieteilijät hahmottavat maailmaa, hänen strategiansa on mielestäni pahasti epäonnistunut. On ihan oikeasti kummallista kirjoittaa oppikirja ihmistieteiden filosofiasta ilman, että vaivautuu selvittämään perustavimpiakaan ihmistieteissä olennaisia metodisia erittelyjä ja kiistoja. Miten muutetaan sellaisten tutkijoiden maailmanhahmotustapoja, joiden tämänhetkisistä maailmanhahmotustavoista ja niiden vaikutuksesta heidän tutkimustyöhönsä ei vaivauduta ottamaan alkeellisimmissakaan määrin selvää?
Kirjoitimme yhtä aikaa. Jospa vastaisin Juhanan puolesta. (Tähän väliin: en ole mikään Feyerabend-asiantuntija tai -fani.)
F:n pointti oli nähdäkseni yksinkertainen: kun tarkastelemme tieteen historiaa, näemme jyrkkiä katkoksia, joissa yleinen mielipide siitä, mikä on järkevää tai mahdollista, on täysin ristiriidassa ehdotetun uuden tutkimussuunnan kanssa. Tieteellisiä läpimurtoja on pidetty hullujen hommina myös tieteen itsensä piirissä. Tiedettä huimasti edistäneitä ajatuksia on keksitty myös hyvin kyseenalaisissa oloissa, ts. esimerkiksi poliittiset intohimot ovat vaikuttaneet tieteellisten keksintöjen muotoutumiseen.
Niinpä F katsoi, ettei ole mahdollista esittää mitään sellaista tieteen määritelmää tai sääntöä, jota tieteen tekemisessä tulisi noudattaa. Kaikki sääntöehdotukset ovat taipuvaisia muuttumaan vakiintuneen järjestyksen ja "terveen järjen" ääneksi, joka lähinnä estää todella uusia ja mahdollisesti tieteen edistymisen kannalta hedelmällisiä ajatuksia.
Luin viitatun artikkelin. Ihan kiinnostava, ja hyvää kritiikkiä tiedettä kohtaan.
Lääketieteen arroganssi esimerkiksi kiinalaista lääketiedettä kohtaan on kyllä minustakin ilmiselvää. Huvittavasti länsimaisessa lääketieteessä hyväksytään lääkkeitä joiden toimintamekanismia ei tiedetä (esim. Lariam) mutta kiinalaisen lääketieteen rohdoilta vaaditaan tiukkaa selitystä toimintamekanismeista.
Silti F. sekoittaa tässä uusien teorioiden syntymisen ja niiden testaamisen mekanismit. Mikään ei estä akupunktioon uskovaa perustamasta uutta länsimaisen lääketieteen koulukuntaa ja julkaisemasta artikkeleita. Uuden koulukunnan perustaja saa onnistuessaan paljon mainetta ja kunniaa. Esimerkiksi akupunktion osalta näin on käsittääkseni käynytkin.
Lääketieteessä on pohjimmiltaan kai pakko muuttaa akupunktion toimintamekanismi lopulta tutkittaviksi kokeiksi, eli yksinkertaiseksi tiedoksi. Uskon kyllä, että lääketiede saattaa olla jäljessä esoteerisempien alojen tietoa, mutta lääketieteen tietomäärä laajenee hitaasti sisältämään lopulta kaiken paikkansapitävän tiedon näiltä aloilta. Päinvastainen taas ei pidä paikkaansa.
Prosessi on hyvin hidas koska se sisältää paljonkin harha-askelia. Siksi tieteen etenemistä ei voi tarkastella yhden koulukunnan näkökulmasta vaan laajempana kokonaisuutena. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna se etenee vääjäämättömästi kohti "totuutta".
Sinänsä itsekin kannatan suurempaa hajurakoa tieteen ja yhteiskunnan välille, mutta en ole ehkä noin radikaali kuin F. Ehkä 50 vuotta kriittistä tarkastelua kestäneitä tutkimuksia voisi jo käyttää.
Enkä siltikään ymmärrä, miten tuolla artikkelilla voisi perustella hermeneutiikkaa luonnontieteissä.
M.
Niinpä F katsoi, ettei ole mahdollista esittää mitään sellaista tieteen määritelmää tai sääntöä, jota tieteen tekemisessä tulisi noudattaa.
Ehkä tämä kertoo enemmän määritelmien kuin tieteen luonteesta.
Kaikki sääntöehdotukset ovat taipuvaisia muuttumaan vakiintuneen järjestyksen ja "terveen järjen" ääneksi, joka lähinnä estää todella uusia ja mahdollisesti tieteen edistymisen kannalta hedelmällisiä ajatuksia.
Eräänlainen massan hitaus on kokonaisuuden kannalta paitsi huono myös hyvä asia. Kyllä ne uudet hedelmälliset ajatukset pikkuhiljaa lopulta löytävät tiensä tieteeseenkin.
M.
Minäkään ole feyerabendlainen (toisaalta en ole myöskään aivan niin optimistinen kuin M: minusta on aivan mahdollista, että loistavia oivalluksia sivuutetaan ja unohdetaan jopa lopullisesti). Täytyy olla mahdollista kritisoida tutkimusta, eikä kritiikin perusta oikein voi olla muu kuin vallitseva (tai joku sen kanssa kilpaileva) käsitys siitä, millaista hyvän tieteen tulisi olla. Samalla täytyy tietysti voida kritisoida "hyvän tieteen" kriteerejä, missä touhussa Feyerabend on kyllä avuksi.
Oikeastaan vastasin vielä sanoakseni, että olin väärässä (kas ettei kukaan huomauttanut). Tietysti Feyerabend pyrkii legitimoimaan poliittisesti motivoitunutta tutkimusta. Hänhän pyrkii legitimoimaan minkälaisen tutkimuksen hyvänsä, muiden muassa poliittisesti motivoituneen. Legitimoinnin perustana hän käyttää kuvauksia tieteellisistä läpimurroista.
Juhana, minulle ei ole tässä keskustelussa valjennut mitä olisi hermeneutiikka luonnontieteissä. Kuten Matti totesi, sellaista metodia ei ole olemassa kuin hermeneutiikka, ja toisaalta en oikeasti tajua miten "hermeneuttis-fenomenologinen lähestymistapa" a) tarkoittaisi ja toteutettaisiin luonnontieteellisessä tutkimuksessa ja b) saisi suhtautumaan luontoon kokonaisemmin ja arvostavammin ja c) mitä tuo "kokonaisemmin" tarkoittaa.
M., kirjoittamasi valossa tiedonkäsityksesi vaikuttaa kumulatiiviselta, enkä voi sitä täysin jakaa. Vaikkakin tieto lisääntyy myös kumulatiivisesti, suurimmat edistysaskeleet liittyvät paradigmamuutoksiin eli siihen, että teorianmuodostuksessa ja keskeisissä käsityksissämme tapahtuu muutoksia (viittaan tässä esim. Kuhn'iin). Siksi en ole aivan niin optimistinen, että "lääketieteen tietomäärä laajenee hitaasti sisältämään lopulta kaiken paikkansapitävän tiedon näiltä aloilta." Lääketieteen keskeisenä ongelmana nimittäin on edelleen, että se o aika huono selittämään asioita systeemisesti, ymmärtämään esimerkiksi käytännössä kehon homeostaasia. Lisääntynyt yksityiskohtaisen tiedon määrä on osittain jopa syventänyt lääketieteellisten hoitojen fragmentaarisuutta.
Juhana Harju: En onnistunut ilmaisemaan itseäni hyvin. Jos tarkastelet tieteenalan edistystä kuhnilaisten paradigmanvaihdosten yli, lopputuloksena tieto kertyy kumulatiivisesti.
Paradigmanvaihdos siivoaa pois vanhaa "huonoa tietoa". Kaikilla aloilla ei kuitenkaan välttämättä kerry "hyvää tietoa" joka kestäisi paradigmanvaihdokset.
M.
M:lle:
Samaan aikaan kun lääketieteessä tapahtuu huimaa edistymistä, tapahtuu myös taantumista. Siksi en olisi niin kehitysoptimistinen kuin sinä.
Lääketieteellisen tutkimuksen ja lääkäreiden korruptoituneisuus on tullut ilmi maailmalla yhä selvemmin. Lääketieteellisissä tutkimuksissa on myös selvää julkaisubiasta eli vahvaa tendenssiä siihen suuntaan, että vain lääketehtaille edullisia tutkimustuloksia julkaistaan. Näistä asioista on julkaistu kriittisiä artikkeleita viime vuosina myös lääketieteellisissä lehdissä.
Lisäksi vaikuttaa siltä, että käytännön hoitotyössä kaikki lääkärit eivät sitoudu työhönsä enää samalla tavalla kuin joskus aiemmin oli tapana.
Eufemialle:
Hauskaa, että suhtaudut villisti heittämääni ajatusleikkiin niinkin vakavasti.
Hermeneuttis-fenomenologinen lähestymistapa voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pieni osa (sanokaamme 2-5 %) tutkimuksesta suunnattaisiin eläytyvään mutta systemaattiseen luonnontutkimukseen, jossa tutkijan keskeinen menetelmä olisi hänen oma eläytyvän kokonaisvaltainen luonnonhavainnointinsa. Menetelmä voisi muistuttaa Goethen luonnontutkimusta. Lääketieteen alueella lähestymistapa voisi tarkoittaa sitä, että systemaattisesti käytettäisiin potilaitten kertomuksia arvokkaana tiedon lähteenä siten, että niiden totuusarvo kokemuksina tunnustettaisiin. Nykyäänhän potilaitten omakohtaiseen tapaan kokea sairautensa syyt, luonne ja mahdolliset paranemiseen vaikuttavat keinot ei suhtauduta kovin vakavasti koska suhtautuminen potilaaseen on ulkokohtaisen instrumentaalista.
Samaan aikaan kun lääketieteessä tapahtuu huimaa edistymistä, tapahtuu myös taantumista. Siksi en olisi niin kehitysoptimistinen kuin sinä.
Tietenkin tieteessä tapahtuu harha-askeleita ja jopa suoranaista takapakkia.
Minäkin epäilen että lääketieteessä on korruptiota, joka pitäisi kitkeä pois. Sitoutumisen puutteesta ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta en pidä sitäkään mahdottomana.
Mutta tunnut yhä puhuvan vain yhdestä lääketieteen paradigmasta. (Joka on tässä kietoutunut talousjärjestelmään.) Minä puhun edistyksestä yli paradigmojen, esimerkiksi sadan vuoden perspektiivillä.
Olet kai kuitenkin samaa mieltä, että lääketiede on edistynyt valtavasti poppamiesajoista? Ei tarvitse olla "optimisti" ekstrapoloidakseen tuhansia vuosia jatkunutta kehitystä myös eteenpäin.
Lähinnä pitää olla "pessimisti" jos uskoo että kehitys pysähtyy juuri tähän, antamatta kuitenkaan perustelua päättymiselle.
Fayerabendin mielestä mikä tahansa on ok, joten hänen mielestään korruptoituneessa lääketieteessäkään ei ole mitään vikaa. Feynmanin peräänkuuluttama rehellisyys tuntuu tässäkin lääketieteen nykyparadigmalle paremmalta lääkkeeltä kuin "anything goes".
M.
Hermeneuttis-fenomenologinen lähestymistapa voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pieni osa (sanokaamme 2-5 %) tutkimuksesta suunnattaisiin eläytyvään mutta systemaattiseen luonnontutkimukseen, jossa tutkijan keskeinen menetelmä olisi hänen oma eläytyvän kokonaisvaltainen luonnonhavainnointinsa.
Jos henkilö uskoo että hänen paradigmassaan on enemmän selitysvoimaa kuin olemassaolevassa paradigmassa, hän voi ottaa riskin ja tutkia asiaa ensin omin nokkinensa kunnes on kerännyt riittävät todisteet.
Rahoitustapoja on monia: tutkimusta voi tehdä vapaa-ajalla, tutkimukselle voi etsiä riippumattoman tukijan, voi valehdella tutkimusaiheestaan rahoitushakemuksiin jne.
Radikaalin tutkimuksen vaatima riskinotto toimii eräänlaisena esikarsintana. Tutkija joutuu sitoutumaan idean toteuttamiseen myös taloudellisesti. Pelkkä puhe on halpaa. Toisaalta uuden paradigman perustajan saama voitto -- maine ja kunnia -- on myös iso.
Tämä ei nähdäkseni juurikaan eroa uuden liikeyrityksen perustamisesta. Kaikilla on ideoita, mutta harvat viitsivät nähdä vaivaa niiden toteuttamiseen. Liian helppo raha myös laiskistaa ja vaikeuttaa yrityksen tervettä käynnistymistä.
Resurssit jakautuvat optimaalisemmin jos systeemissä on tiettyä konservatiivisuutta, joka edellyttää että idean tai metodin on osoitettava kyvykkyytensä ennenkuin se saa rahoitusta.
(Tämä kaikki tietysti koskee vain nykyistä kapitalistista talousjärjestelmää.)
Jos uskot, että esittämäsi metodi tuottaa mullistavia tuloksia, suosittelen pikimmiten polkaisemaan käyntiin tuollaista tutkimustapaa hyödyntävän ohjelman. Luvassa on varmastikin lääketieteen Nobel.
M.
Ilman muuta olen sitä mieltä, että lääketieteessä on tapahtunut edistymistä. Silti esimerkiksi tietyt Hippokrateen käsitykset ovat niin viisaita, että nykylääketiede tuntuu taantuneen niistä. Nykylääketieteen heikkoudet liittyvät esimerkiksi kykyyn ylläpitää ennaltaehkäisevästi kehon harmoniaa. Se osattiin ehkä joskus jossain paremmin. (Toisaalta jo Platon kirjoitti Kharmides-dialogeissaan: "...the cure of many diseases is unknown to the physicians of Hellas, because they are ignorant of the whole, which ought to be studied also; for the part can never be well unless the whole is well.")
Olen optimistinen lääketieteen suhteen vain, jos oletan samalla, että tulee tapahtumaan paradigmamurroksia. Mikäli jatketaan nykyistä linjaa, se ei mielestäni johda hyvään.
Feyerabend ei tietenkään tarkoittanut sitä, että kaikki olisi OK, vaan että nykyinen metodologinen kurimus ei ole eduksi tieteelle.
M:lle:
No, harjoitat juuri sellaista naurunalaiseksi saattamista, mitä Feyerabend kritisoi. Tiedän, että kuvailemaani luonnontutkimusta on ehdottamallasi tavalla harrastettu, mutta koska se on tapahtunut marginaalissa, sillä ei ole ollut juuri vaikutusta.
Silti esimerkiksi tietyt Hippokrateen käsitykset ovat niin viisaita, että nykylääketiede tuntuu taantuneen niistä.
Riippuu tietysti mitä tarkoitat viisaudella, mutta oman käsitykseni mukaan viisautta ei voi sanallistaa. Koska viisautta ei voi sanallistaa, ei sitä voi myöskään mitata.
Aivan erityisesti viisautta ei voi mitata omasta kontekstistaan. Tämän päivän näkökulmasta minustakin Hippokrates vaikuttaa viisaammalta kuin nykypäivän lääketiede. Mutta ehkä 200 vuoden päästä yleinen käsitys on, että Hippokrateen ajatus ei ollutkaan kovin viisas.
En usko että tiede edes yrittää lisätä viisautta vaan pikemminkin tietoa.
M.
No, harjoitat juuri sellaista naurunalaiseksi saattamista, mitä Feyerabend kritisoi. Tiedän, että kuvailemaani luonnontutkimusta on ehdottamallasi tavalla harrastettu, mutta koska se on tapahtunut marginaalissa, sillä ei ole ollut juuri vaikutusta.
On myös mahdollista, että se epäonnistui koska se ei kyennyt tuottamaan merkittäviä uusia tuloksia.
Iso osa uusista liikeyrityksistä epäonnistuu jo ensimmäisenä vuotenaan. Propellipäät jatkavat yrittämistään eri konseptilla. Kyllähän heillekin nauretaan, usein hyväntahtoisesti, mutta jos he ovat oikeassa yhdessä yrityksessä, he saavat viimeisen naurun.
Vallankumouksellisen idean kehittäminen paradigmaksii ei sovi heikkohermoisille. Jos naurunalaiseksi joutuminen haittaa, ei kyllä kannata edes yrittää.
M.
Feyerabend ei tietenkään tarkoittanut sitä, että kaikki olisi OK, vaan että nykyinen metodologinen kurimus ei ole eduksi tieteelle.
En löydä linkittämästäsi artikkelista tukea tälle väitteellesi. Missä kohdassa Feyerabend mielestäsi asettaa jotain eksplisiittisiä rajoituksia tieteelle?
M.
M:
Nimimerkin takaa on helppo ladella halventavia kommentteja. Se siitä keskustelusta.
Jaa, en kyllä tiennyt puhuvani halventavasti. Lähinnä puhuin omien kokemuksieni pohjalta -- olen yrittäjä ja lasken itseni propellihatuksi.
Pahoittelut joka tapauksessa. Ja kiitokset tähänastisesta keskustelusta, opin taas paljon lisää filosofiasta.
Olen kyllä samaa mieltä, että tämä on hyvä hetki lopettaa keskustelu tähän.
M.
Lähetä kommentti
<< Home