Ihmisyyden kuvausten poliittisuudesta
In insisting on the centrality of ethnology – the study of culture – in human science, Virchow was in essence attempting to maintain liberal assumptions and liberal values against the threat of a racialism based on physical anthropology. Both human science and progressive liberal politics (as Virchow understood them) depended on accepting such assumptions as the fundamental sameness of human idividuals; the capacity of individuals to realize a potential for intellectual development that was, despite qualifications, universal; and the ability of a society maximizing individual freedom to improve people.
Sitaatti on Woodruff D. Smithin teoksesta Politics and the Sciences of Culture in Germany, 1840–1920. Olen viime aikoina keskittynyt aika tiukasti kulttuurin käsitteeseen tutkimuksen työkaluna, ja siihen millä eri tavoilla sen on ja on ollut kytköksissä poliittisiin päämääriin. Aihe on pohjaton suo, mutta minun on muodostettava siitä edes jonkinlainen käsitys. Työ on kesken, joten en tiedä osaanko puhua siitä ymmärrettävästi. Onneksi on blogi, jossa voi työstää keskeneräisiä ajatuksia.
Sitaatissa mainittu Rudolf Virchow oli 1800-luvun loppupuolella Saksassa vaikuttanut liberaali etnologi. Siteerasin tuon kohdan, koska se liittyy muutamaan viimeaikaiseen pohdintaani, joista olen epävarma. Koetan selittää. Otetaan kaksi yhteiskuntateoriaa tai pikemminkin vallitsevan järjestyksen legitimoinnin tapaa, jotka liittyvät kahteen ihmiskuvaan. Kuvaan ne karrikoiden.
Ensinnäkin: individualistinen ihmiskuva, jossa ihmiset eri puolilla maailmaa oletetaan lähtökohtaisesti samanlaisiksi autonomisiksi yksilöiksi, ja erot ovat erilaisiin kulttuureihin kasvamisen tulosta. Kun tämä ihmiskuva yhdistyy liberaaliin eetokseen, eli ajatukseen, että yksilöillä on vapaa tahto (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) ja vaatimukseen, että sitä pitää saada käyttää, aletaan yleensä kannattaa jonkinlaista yhteiskuntasopimusteoriaa. Vallitsevaa järjestystä puolustetaan kuvaamalla se vapaiden yksilöiden solmiman yhteiskuntasopimuksen tuotokseksi. Yhteiskunnan pakotekeinot ovat legitiimejä, koska ne kohdistuvat sopimuksenrikkojiin.
Toiseksi: epäindividualistinen ihmiskuva, jossa ihmiset oletetaan lähtökohtaisesti jonkin ryhmän jäseniksi. Ihmisyksilö ei voi elää täyspainoisesti irrotettuna verenperimän tms. määräämstä ryhmästään. Tämä ihmiskuva on ollut merkittävässä asemassa kanallismielisessä ajattelussa Euroopassa, ja se liittyy kansallismielisiin vallitsevan järjestyksen legitimoimistapoihin. "Yhteiskuntaa" (äärimmäisen epäselvä sana) ei nähdä yksilöiden vapauksien rajoittamisena vaan suuremman yksikön, kansan (tai mikä ettei luokan) vapauksien ilmentäjänä. Yhteiskuntaa vastaan kapinoiva yksilö ei ole sopimuksenrikkoja vaan sairastunut elin, jota pitää estää tartuttamasta muita ja joka pitää parantaa mikäli mahdollista (tai puhdistaa pois).
Ensimmäinen malli eli elgitimointitapa on pitkään ollut vahvoilla englanninkielisessä poliittisessa retoriikassa, jälkimmäistä taas on historiallisesti painotettu erityisesti Saksassa. Toisaalta se on ollut varsin vaikutusvaltainen myös esimerkiksi Suomessa. Nykyään kumpaakaan mallia ei tietenkään politiikantutkimuksessa niellä purematta, ja kuten minua enemmän asioista tietävät epäilemättä osaavat kertoa, malleja on muitakin. Julkisessa keskustelussa näihin kahteen kuitenkin vedotaan usein sekä impli- että eksplisiittisesti. Kulttuurin käsite on kummassakin mallissa tai diskurssissa äärimmäisen poliittinen: liberaaleilla se merkitsee suunnilleen niitä (historiallisesti kehkeytyneitä) asioita, jotka tuottavat erot ihmisten välille, kansallismielisillä se merkitsee (synnynnäistä) kansanhenkeä, kansanluonnetta tms.
Luin taannoin Richard Rortya. Hänen ongelmansa on minulle äärimmäisen tuttu, ratkaisunsa siihen taas tuntuu osittain puolivillaiselta. Miten on mahdollista oikeuttaa liberaali politiikka jos ei usko sen taustalla olevaan ihmiskuvaan? Tai jos ei edes usko, että meidän on mahdollista saada mielekäs ja jotenkin objektiivinen kuva ihmisyydestä? Oma vastauksenkaltaiseni on kai kysymys: miksi poliittinen tahto tulisi oikeuttaa kuvauksella ihmisyydestä?
Pidän tämän kuun taukoa tutkimustyöstä ja keskityn suomentamaan täysin sietämätöntä tahtia. En kuitenkaan pääse irti ajatuksiani askarruttaneista asioista, etenkään koska kirja, jota käännän, liittyy muuhun työhöni. Tämä kirjoitus taas liittyy muun muassa Veloenan blogissa käytyyn keskusteluun. Mistä taas tulee mieleeni, että tietääkö kukaan hyvää yleisesitystä antihumanismista? En löytänyt sellaista kun joitain vuosia sitten kirjoitin graduani, joten kirjoitin sellaisen sitten itse osaksi tuota omituista työtä, mutta yritelmäni tuskin on hyvä. Haluaisin paremman.
Tunnisteet: filosofia, historia, ihmiskäsitys, kansallisuus, moderni, politiikka, tieteenfilosofia, universaalius
17 Comments:
Mikä on oma nykyinen käsityksesi asiasta?
Itse ajattelen kai jotenkin sen suuntaisesti, että molemmat ovat osittain oikeassa ja osittain väärässä. Jokainen ihminen on yksilö, mutta ei pohjimmiltaan samanlainen. Uskon nimittäin, että käyttäytymisessä on nimittäin kasvatuksen lisäksi perinnöllisiä eroja vähän samaan tapaan kuin silmien väri peritään vanhemmilta.
Sen lisäksi ihminen on aina myös kollektiivin jäsen. Moraalin tarkoitus on luoda evolutiivinen paine yhteistyön säilyttämiselle. Laji rankaisee toisten yhteistyöhalua väärinkäyttäviä rankaistaan siksi että laji selviäisi. Tietenkin moraali adaptoituu ympäristöön, eli toisin sanoen on parametrisoitavissa.
Toisaalta jos ei hyväksy ihmislajin selviämistä imperatiiviksi, silloin ei kai tarvitse kannattaa mitään yleistä moraaliakaan.
Kysyit, miksi poliittinen tahto tulisi oikeuttaa kuvauksella ihmisyydestä?
Itse en usko että tarvitsee. Mutta voi jos haluaa ja itse satun haluamaan.
Uskon, että ihmiseksi tullaan vain hylkäämällä eläimen moraali ja konstruoimalla älyllisesti uuden ihmisen moraalin perustuen sääntöihin jotka määrittelee omiksi aksioomikseen. Tällaisia ihmisiä ei liene maapallolla kovin montaa. (En laske itseäni sellaiseksi vaikka tavoittelenkin sitä.)
Tietenkään näitä aksioomia ei voi loppujen lopuksi mitenkään perustella loogisesti, lopulta jotkut asiat kuten kultainen sääntö vain tuntuvat hyvältä tai eivät tunnu. Tällaisten aksioomien kautta voi käsittääkseni päätyä liberaaleihin kantoihin.
Toisaalta minulla on epäilys, että erilaiset ihmiset päätyisivät erilaisiin aksioomiin, koska aksiooma aina lopulta palautuu siihen mikä tuntuu hyvältä, ja erilaisista ihmisistä tuntuvat hyvältä erilaiset asiat koska meillä on biologisia eroja.
En usko että maapallolla elää itse asiassa yhtään ihmistä joka on tarkastellut liberaalia tai konservatiivista arvomaailmaa kokonaisuutena ja sen jälkeen päättää omaksua sen.
Pikemminkin ihmisen psykologinen profiili toisaalta ajaa tietynlaisten ystävien seuraan ja samalla tukee tiettyjen uskomuskimppujen omaksumista.
Enpä tiedä onko antihumanismista yleisesitystä. Heideggerin "Kirje humanismista" on tietysti mainio primäärilähde. Manfred Frankin "What is Neostructuralism" käsittelee perusteellisesti ajattelijoita, joita pidetään teoreettisina antihumanisteina. Luc Ferryn toimittama "French philosophy of the sixties: an essay on antihumanism" on muistaakseni poleeminen, mutta eihän polemiikissa mitään pahaa ole.
Hei,
kiitos tästä tekstistä, ja kiitos keskustelustanne Veloenan kanssa! Se oli minulle varsin antoisa: tajusin entistä selvemmin olevani antihumanisti!
Ehkä siksi etten ole opiskellut filosofiaa, tällaiset olennaisia tieteellisiä/poliittisia jakoja koskevat asiat avautuvat minulle varsin myöhään (aloittelen graduani nyt).
Käytännön toiminnan tasolla tällaiset erot ovat selvinneet minulle jo aiemmin, mutta on kiva saada asioista vähän teoreettistakin hajua.
Mikko, nykyinen käsitykseni asiasta on, ettei minun ole mielekästä omaksua mitään kuvausta ihmisyydestä. Käytän monia erilaisia kuvausyrityksiä ajattelun apuna, mutta en kuvittele, että mikään niistä olisi mitenkään kattavasti totta.
E: Kysyit, miksi poliittinen tahto tulisi oikeuttaa kuvauksella ihmisyydestä?
M: Itse en usko että tarvitsee. Mutta voi jos haluaa ja itse satun haluamaan.
Sinä siis haluat oikeuttaa poliittisen tahtosi kuvauksella ihmisyydestä. Minusta yritys on mahdoton, sisäisesti ristiriitainen ja harmiatuottava. Selitän miksi:
1) Uskon, että tosiasiaväitteistä ei voi johtaa toimintaohjeita (is does not imply ought to). Pidän sisäisestä johdonmukaisuudesta ja pyrin siihen. Niinpä en voi kuvitella, että ihmisyyden kuvauksesta (tosiasiaväite) voisi johtaa poliittisia kantoja (toimintaohjeita). Koko yritys oikeuttaa poliittinen tahto kuvauksella ihmisyydestä on siis minusta mieletön.
Tämä riittäisi jo yksin, mutta lisää seuraa:
2) En usko, että voimme tietää onko hyväksytty kuvaus ihmisyydestä poliittisesti neutraali. Jos oikeutamme poliittisen tahtomme kuvauksella ihmisyydestä, voi hyvin olla, että olemmekin itse asiassa vain kehittäneet sellaisen kuvauksen ihmisyydestä, joka tukee poliittista tahtoamme. Luulen (ja tämä on todella vain luulo), että suurin osa yrityksistä kuvata ihmisyys on poliittisesti hyvin värittyneitä, enkä usko kykeneväni erottamaan kaikkia värittyneisyyksiä. Suhtaudun siis hyvin skeptisesti kaikkiin kuvauksiin ihmisyydestä.
Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita muuta kuin että poliittisen tahdon oikeuttaminen kuvauksella ihmisyydestä olisi turhaa mutta harmitonta puuhastelua. Pidän sitä kuitenkin harmillisena kahdesta syystä:
3) Kuvauksia ihmisyydestä (joita siis epäilen järjestään poliittisesti värittyneiksi) käytetään ihmisten manipulointiin ja syyllistämiseen. Tämä on hyvin yleistä, eivätkä ihmiset tunnu aina edes huomaavan kuinka he osallistuvat moiseen. En esimerkiksi ollenkaan usko, että Veloena aktiivisesti pyrkisi pakottamaan ketään tiettyyn ihmisyyden kuvaukseen, joka meidän kummankin mielestä on selvästi miesvihamielinen. Tuon ihmisyyden kuvauksen "kannattaminen" vahvistaa kuitenkin sitä, mihin kuvausta käytetään, ts. miesvihamielistä perhepsykologiaa ja (erityisesti) miesten painostamista tiettyyn muottiin. Uskon, että kaikkia kuvauksia ihmisyydestä käytetään ainakin jossain määrin samantyyppiseen tapaan; ihmisten painostamiseen. Se on minusta poliittisesti vastustettavaa. Niinpä en tahdo antaa tukeani millekään kuvaukselle ihmisyydestä: en usko, että ne ovat neutraaleja tai totta, ja uskon, että niitä käytetään painostamiseen.
4) Jos kuvausta ihmisyydestä käytetään poliittisen kannan oikeuttamiseen, kuvauksen kanssa ristiriidassa olevat havainnot on erittäin helppo jättää huomiotta. Nehän uhkaavat silloin paitsi kuvausta, myös oman poliittisen kannan oikeutusta. Tällainen tilanne tutkimuksessa on minusta aidosti haitallinen, sillä se johtaa kuppikunnittain linnoittautuneisiin leireihin, joissa ei yritetäkään saada asioista selvää vaan osoittaa asioita teorian kaltaiseksi jotta voidaan säilyttää oma poliittinen kanta. Minusta koko homma on paitsi mieletöntä (vrt. kohta 1), myös tutkimuksen edistymisen kannalta haitallista.
Tämä kaikki pätee vain kuvauksiin ihmisyydestä, ts. jonkinlaisiin kokonaisselityksiin siitä, mitä, miksi ja millaista ihmisenä oleminen on. Monien selitysten osat, kun niistä on riisuttu turha ontologinen painolasti, ovat oikein kiinnostavia ja vievät uskoakseni ajattelua ja tutkimusta eteenpäin. Mutta vain jos keskittyy ajatteluun ja tutkimukseen ja yrittää vimmaisasti välttää poliittisen kannan paikkailua tosiasiaväitteillä ja tosiasiaväitteiden paikkailua poliittisilla näkemyksillä.
Matti, kiitos. Frankin ja Ferryn teoksia en olekaan lukenut, täytyy tutustua.
Anonyymi, hauskaa olla hyödyksi. :)
Mikko, huomaan lukeneeni kommenttisi epätarkasti. Luen nyt uudestaan, ja alan epäillä, että vaikka sanot haluavasi oikeuttaa poliittisen tahtosi kuvauksella ihmisyydestä, et kuitenkaan yritä tehdä niin ollenkaan sellaisella tavalla kuin mistä tässä puhun.
Taidat puhua pikemminkin siitä, minkä itse koet tavoiteltavaksi ihmisyydeksi, kuin mistään kaikkia ihmisiä määrittävästä ihmisyyden kuvauksesta. Toki minäkin johonkin pyrin; muun muassa pyrin siihen, että muistan omien tavoitteitteni olevan nimen omaan ja vain minun tavoitteitani. Tavoitteeni tietysti vaikuttavat poliittisiin kantoihini. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että koettaisin oikeuttaa poliittisia kantojani millään tosiasiaväitteillä ihmisyydestä.
Minä yritän oikeuttaa poliittisia tavoitteita, kuten universaalin oikeuden terveydenhuoltoon, puhtaaseen veteen ja ravintoon, vetoamalla ihmisorganismin moitteetonta toimintaa koskeviin tosiasiaväitteisiin. Myös ihmisluontoa koskevat väitteet (esim. ihmiset eivät ole puhtaita altruisteja) rajoittavat sitä mitä pidän mahdollisena. Is-ought kuilua ei tietysti kielletä, mutta olisi varsin erikoista, jos ihmiselle hyvää ja oikeaa koskevat ideat leijuisivat täysin irtonaisina ihmistä lajina kuvaavista faktoista.
Matti, tuo tuntuu kuitenkin eri asialta kuin ihmisyyden kuvaukseen vetoaminen. Väitettä "ihminen tarvitsee puhdasta vettä säilyäkseen terveenä" ei yleensä kai esitetä muuna kuin yksittäisenä ihmistä koskevana tosiasiaväitteenä. Kun siihen liittää poliittisen halun pitää ihmisiä terveinä, saadaan poliittinen kannanilmaus, jonka mukaan ihmisille pitäisi hankkia puhdasta vettä. Nähdäkseni ihmisluontoa koskeviakin väitteitä voi esittää tällä tapaa yksittäisinä tosiasiaväitteinä. (Mielelläni tosin jättäisin sanan "luonto" pois ja sanoisin vain, että empiirisen todistusaineiston valossa tuntuu epätodennäköiseltä, että kaikki ihmiset alkaisivat äkkiä käyttäytyä puhtaan altruistisesti, eikä siksi kannata harjoittaa politiikkaa, joka edellyttäisi moista. Mutta tämä on nipotusta.)
Kuten sanoin, vastaväitteeni koskevat vain kuvauksia ihmisyydestä, ts. jonkinlaisia kokonaisselityksiä siitä, mitä, miksi ja millaista ihmisenä oleminen on.
Eufemia, joo, esitin asian epäselvästi. En usko että moraalia voi oikeuttaa universaalissa mielessä mitenkään. Uskon kuitenkin, että sen voi oikeuttaa vain tietyssä kontekstissa ja tietyillä oletuksilla. (Makuasia voiko tätä enää nimittää oikeuttamiseksi.)
Se mitä tarkoitin oli että haluaisin ymmärtää paremmin moraalin oikeutusta siinä kontekstissa jossa ihmiset yleensä puhuvat. Eli ymmärtää eläimen moraalia paremmin.
Eufemia, Luukku.com -osoitteessasi on postia.
Kiinnitti huomiota: "impli- että eksplisiittisesti". Ei silti, että tietäisin mitä plisiittinen on.
Ihmisluontoon liitettävät tabuilmiöt ovat kiintoisia lähes universaaleja tosiasiaväitteitä: kannibalismin paheksuttavuus. Siellä täällä tätä tietysti rikotaan.
Pitkäaikaisten enemmän tai vähemmän poliittisten ohjelmien tiivistelmät - lait - yleensä tämän estävät. Siellä missä eivät, asialla ei liene niin kovin paljon väliä. Voi voitettuja, sillä heidät syödään.
Itse asiassa taidat väittää, ettei tällaisia poliittisen ohjelman perustaksi olevia tosiasiaväitteitä ole. Väitätkö? Sehän tekisi kaikista poliittisista ohjelmista idealistisia? Sama koskisi tietysti kaikkea muutakin tulevaisuuteen liittyvää toimintaa? Lopulta emme voisi tietääkään mitään muuta kuin mitä olemme jo tehneet ja tuskin senkään merkitystä ymmärtäisimme.
Tai sitten VÄITÄT, että tosiasiaväitteistä ei voi (tai pidä) tehdä poliittisten ohjelmien osia tai perusteita.
Ehkä tosiasiaväitteiden filosofinen analyysi ja praktinen, toteutettavaksi tarkoitettu poliittinen ohjelma eivät ole sovitettavissa. Perin monimutkainen konstruktio siitä joka tapauksessa tulee. Luotan tässäkin siihen, että sanomani tulkitaan niin monimutkaisesti, että siitä vastoin tarkoitustaan tuleekin merkittävä puheenvuoro. Merkittävyyshän perustuu siihen, otetaanko se vakavasti vai ei. Miksei sama koskisi tosiasiaväitteitäkin? Se sopii poliittiseen ohjelmaan, jos se otetaan vakavasti (vrt. rotuohjelma, nationalistiset poliittiset ohjelmat yms.)
Eikös Althusser ole tämän antihumanismin ydin: yksilöllisyys on siinä (väärällä tavalla) ideologinen, minkä vuoksi kollektiivit (proletariaatti) muuttavat historiaa, eivätkä yksilöt. Sosiaaliset suhteet siis ylittävät yksilöllisen tietoisuuden. (Lienee loogista, elleivät yksilöt sitten muodosta ihan omaa (verkottumatonta) historiaansa, jonka kummallinen summa se muu historia sitten olisi)
Kysymys siitä, mikä on ihmisen ja kollektiivin suhde on todella olennainen. On nimittäin paljon erittäin olennaisia ihmisoikeuksia, joista ei voi nauttia kuin kollektiivin jäsenenä. Esimerkiksi kokoontumis- ja yhdistymisvapauksista ei ole hyötyä yksilölle vaan yksilöiden muodostamalle yhteisölle. Jopa kaikkein yksilöllisimmät oikeudet, omistusoikeus ja elinkeinovapaus, ovat usein mahdollisia vain kollektiivin – osuuskunnan, osake- tai kommandiittiyhtiön – jäsenenä.
Myös kielelliset ja kulttuuriset oikeudet ovat yksilöllisiä. Mielestäni täydellisen ihmisarvon saavuttaminen vaatii mahdollista omakielisestä kulttuurista nauttimiseen. Tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos omat kulttuuri-instituutiot ovat olemassa. Yksilön kehittyminen edellyttää siis kollektiivia ja sille myönnettyjä oikeuksia.
On siis mielestäni selvää, että kollektiivi, jonka jäseneksi ihminen syntyy (suomenruotsalaiset) tai tahtomattaan tulee (ylioppilaskunta), on jotain todellista ja sillä on itsenäisiä oikeuksia. Toisaalta kollektiivi ei saa kahlita ihmistä liikaa. Hänellä täytyy olla oikeus vaihtaa viiteryhmäänsä. Eri asia on, miten tämä parhaiten käy.
Antihumanismi ei ainakaan tuolla Wikipedian sivulla ole kovin selkeästi määritelty käsite, siinähän vain viitataan esim. strukturalisimiin ja postmodernismiin jotka nekin ovat aika rönsyileviä ja epäselviä kokonaisuuksia. Humanismikin on niin laaja/monimerkityksinen käsite, että vaikuttaa järjettömältä käyttää sanaa antihumanismi tuolla tavalla. Vaikea uskoa että noin epäselvästä -ismistä voisi kirjoittaa yhtään mitään järkevää.
Sedis, suomeksi on vain hauskempi katkaista sana tuohon tapaan. Itse asiassa ilmaus "impli- tai eksplisiittinen" oli alkujaan vitsi, mutta olen tottunut siihen niin, että myönnän kirjoittaneeni tuon ajattelematta asiaa lainkaan. Tulee mieleen sanan "uutisoida" (alkujaan "uudisoida") historia.
1609, from Fr. explicite, from L. explicitus, variant pp. of explicare "unfold, unravel, explain," from ex- "out" + plicare "to fold" see ply (v.)). (Lähde.)
Väitän ettei moraalisia velvoituksia voi johtaa tosiasiaväitteistä. Tietysti tiedän, että poliittisia ohjelmia legitimoidaan jatkuvasti tosiasiaväitteillä - huomautan vain, että se on epäilyttävää touhua. Ilmiön arkisuus ei tee siitä sen vähemmän epäilyttävää. Itse asiassa on jännittävää huomata kuinka usein toisen erilainen moraalinen arvio jostain tapahtumasta koetetaan kumota kuvaamalla tapahtumaa tarkemmin (vrt).
En ole lukenut Althusseria. Onko tuo tosiaan hänen antihumanisminsa ydin? Käsittääkseni hän kritisoi porvarillista "ihmisyyden" ideologiaa, mutta ei kai hän sentään korvannut sitä millään teorialla ihmistä olennoivasta joukkoluonteesta? Ehkä ymmärsin kuvauksesi väärin.
Erastotenes, kylläpäs kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta on hyötyä yksilölle. Yksilö sinne kokoukseen saa tai ei saa mennä. Vaan toki yksilön ja kolektiivin välinen suhde on jännittävää ajateltavaa.
Asiani oli kuitenkin se, että poliittista tahtoa ei voi perustaa tosiasiaväitteille yksilöstä tai kollektiivista tai muustakaan. Esimerkiksi mielipiteeseesi "täydellisen ihmisarvon saavuttaminen vaatii mahdollista omakielisestä kulttuurista nauttimiseen" sisältyy ymmärtääkseni poliittinen tahto saavuttaa "täydellinen ihmisarvo". Se on vain tahto, eikä sitä voi pitävästi perustella tosiasiaväitteillä. Minä tahdon samaa asiaa, ei siinä mitään.
Anonyymi, sellaisia ne ismit ovat.
Moraalisia velvollisuuksia ei tietenkään voi johtaa pelkistä tosiasiaväitteistä. Partikulaarisia moraalisia velvollisuusväittämiä voi kuitenkin johtaa kokonaisuuksista, jotka muodostuvat (yleisistä) velvollisuusväittämistä yhdessä partikulaaria tilannetta koskevien tosiasiaväittämien kanssa.
Koska yleisiä velvollisuusväittämiä ei voi johtaa mistään, yleensä poliittisia väittämiä yritetään oikeuttaa strategialla, jossa esitetään tilannetta koskevia tosiasiaväittämiä (nämähän voivat olla todennettavasti tosia tai epätosia) ja toivotaan, että kuulija on samaa mieltä relevanteista yleisistä velvollisuusväittämistä.
Strategian ainoa puute on se, että yleiset velvollisuusväittämät ovat yleensä piilopremissi, jota ei sanota ääneen. Hyvässä tapauksessa piilevä taustaoletus on itsestäänselvyys, joten tällöin en sen ääneenlausumattomuutta osaa tuomita, ja tällöin toiminta, jossa tosiasiaväitteistä näytetään johtavan moraalisia velvollisuuksia on ihan ok. Huonossa tapauksessa taas yleisten velvollisuusväittämien vain annetan ymmärtää olevan itsestäänselvyys.
Olisi mielenkiintoista yrittää analysoida sen kiintymyssuhdeteoria-artikkelin argumentaatio tosiasiaväitteisiin ja piileviin arvoarvostelmiin. Uskoisin, että artikkelin suurimmaksi puutteeksi paljastuisivat puutteellisesti perustellut tosiasiaväittämät koskien kiintymyssuhdetyylin ja edeltävien ihmiskokemusten välistä kausaalisuhdetta.
Eufemia,
Totta kai yksilölle on hyötyä kokoontumisvapaudesta. Kyse olikin siitä, että kokoontumisvapauden tehokas käyttäminen edellyttää, että myös erilaisilla kollektiiveilla on oikeus hyödyntää kokoontumisvapautta. Jos nimittäin edellytettäisiin, että vain yksittäiset henkilöt saavat omalla kustannuksellaan ja vain yksinään järjestää mielenosoituksia, olisi suurmielenosoituksen järjestäminen mahdotonta tai erittäin vaikeaa.
Kyse on siis siitä, että kollektiivit voivat nauttia joitain oikeuksia, jotta ne voisivat tehostaa yksilön tosiasiallista mahdollisuutta nauttia oikeuksistaan. Esimerkiksi kansalaisen mahdollisuus paikalliseen itsehallintoon toteutuu kunnan kautta.
Omalla lukulistallani on Kate Soper: humanism and anti-humanism (1986). Toivon, että siinä olisi yleisesitystä anti-humanismista. Myös Ladelle McWhorter kirjoittaa teoksessaan Bodies and Pleasures (1999) Foucault'n anti-humanismista ja samoin David M. Halperin Saint Foucault'ssa (1995).
Lähetä kommentti
<< Home