19.3.06

Luovuttamisesta

Linnan valtava moraalinen lataus syntyy kuvaamalla tapahtumia, ei suhteuttamalla niitä järjestelmiin. Jopa kaikkein saarnaavimmissa Tuntemattomasta yli pyyhityissä Sotaromaanin kertojanäänijaksoissa Linna yksinkertaisesti toteaa, kuinka hänen kuvaamansa ihmiset eivät tajunneet jotakin, mikä heidän olisi pitänyt tajuta, ja sen pitäisi yksistään riittää moraalisen tuomion perusteeksi [...]. Miksi tajuamatta jäänyt olisi pitänyt tajuta, jää lukijan ymmärryksen varaan. Kyseessä on jo yhtenäiskulttuurin vahvuudestakin kumpuava luottamus siihen, että perusteluja ei tarvita, koska lukijat ovat Linnan kanssa valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei. Kuten Orwell hirttämiskuvauksessaan, Linna luottaa siihen, että on mahdollista nähdä jonkin väärän teon kirjaimellisesti sanoinkuvaamaton vääryys.

Käydessäni runsas kuukausi sitten pikaisesti Helsingissä törmäsin Akateemisen kirjakaupan ja Ruotsalaisen teatterin välisellä suojatiellä ystävääni Tommi Uschanoviin (Tommi, eikö sinulla tosiaan ole mitään tätä tuoreempaa mihin voisi linkittää?). Sattuma suorastaan pakotti harhailemaan kaupungilla ja istumaan kahvilassa muutaman tunnin ajan. Tommi antoi minulle luettavaksi esseensä "Toisen tasavallan moralisti", joka ilmestyy tässä kokoelmassa. Luin esseen, vai pitäisiköhän sanoa pamfletin, silloin kahvilassa taajaan hihitellen. (Onhan huimaa, että Väinö Linnan tulevaisuudenkuva oli "pitkä kesäloma uimarannalla, jossa ihmiset rakastelevat ja puhuvat samalla kielellä avaruustutkimuksen vaiheista". Eikä tuo tosiaan ole ainoa esseestä löytyvä yllättävä Linna-sitaatti.) Nyt luin uudestaan.

Linna ajattelee, että tilannekuvauksen pitäisi riittää; aikuisen ihmisen pitäisi kyetä tajuamaan sen verran, että osaa tehdä oikean arvostelman. Kuten Tommi toteaa, "Aivan yhtä paljon kuin Linnan väärinkäyttö hänen omille arvoilleen vastakkaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseen, heijastaa Linnaan liittyvien kulttuuristen mahdollisuuksien nykyistä kaventumista myös tässä luonnehtimani sanomisen sävyn lähes täydellinen häviäminen jopa puhtaasta mielipidekirjoittelusta." Tämä on pitkälti totta. Esa Itkonen voi shokeerata sanomalla "jokainen normaali ihminen ymmärtää, että tämä on väärin", tuolla sävyllä voi shokeerata kirjoittaessaan sellaista, joka painetaan. Verkossa, vaikkapa blogeissa, tuo sävy kuitenkin kukkii.

Verkkokirjoittamisessa näet näkyy usein julkisen puheen ja yksityisen puheen välinen jännittävä juopa. Väitän että "yksityisesti" valtaosa meistä (olkaamme tässä vaikkapa suomen kieltä ymmärtäviä, mutta varmasti moni muukin rajaus kävisi) luottaa jatkuvasti avoimesti siihen, että muut ovat "valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei". Julkisemmassa kirjoittamisessakin oletus useimmiten piileskelee ohuen poliittisen korrektiuden verhon alla. Tälle oletukselle näet perustuu se, että toisen erilainen moraalinen arvio jostain tapahtumasta koetetaan kumota kuvaamalla tapahtumaa tarkemmin.

Oletuksen vankkuus tulee parhaiten esille kun oletus osoittautuu perusteettomaksi. Kokemus on lähes aina jotenkin surrealistinen. Muistan muutaman tapauksen, jotka sopivat esimerkeiksi:

Eräs ihminen oli raivoissaan toiselle siitä, että tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan loukkaavasti. Osoitin, ettei loukkaus voinut olla tarkoituksellinen, koska "loukaaja" ei voinut mitenkään kyseisessä tilanteessa arvata loukkaavansa käytöksellään ketään. Loukkaantunut ihminen myönsi väitteeni todeksi, mutta se ei vaikuttanut hänen loukkaantumiseensa eikä moraaliseen tuomioonsa mitenkään.

Eräs ihminen oli loukkaantunut minulle. Koetin perustella niitä tekojani, jotka olivat saaneet hänet loukkaantumaan. Mielestäni hän oli ymmärtänyt monta asiaa aivan väärin, joten koetin oikoa hänen käsityksiään. Huomasin kuitenkin ennen pitkää, että jokainen oikomisyritys vain pahensi asiaa, sillä loukkaantunut tulkitsi ja muisti kaiken sanomani aivan eri tavalla kuin minä; järjestään niin, että sanoin hänen mielestään lisää jotain loukkaavaa. Toisin sanoen oiottavaa tuli joka sanastani lisää.

Kun oletukselta, että muut ovat valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei, putoaa pohja tykkänään, olen neuvoton. Tilanne tuntuu aina turhauttavalta: tiedän puhuvani järkeä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Ensimmäisessä esimerkissä kytkös kertomuksen ja moraalisen arvion välillä katkesi tavalla, jota saatoin tarkkailla mutten ymmärtää. Toisessa esimerkissä minulle oli lupaa kysymättä (siis minusta epäreilusti) annettu rooli jonkinlaisessa kärsimysnäytelmässä, ja tein mitä tahansa, tekoni tulkittiin sen kärsimysnäytelmän asiayhteydessä – siis loukkaavaksi ja tuskaa tuottavaksi.

Tällainen ei ole epätavallista. Painvastoin. Oletuksemme, että muut ovat "valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei" pettää tavan takaa. Voin kertoa nuo yllä mainitsemani esimerkit paljastamatta mistään yksittäistapauksista mitään, sillä kukaan muu kuin minä ei voi olla varma mistä yksittäistapauksista puhun – kuvaukset sopivat niin moniin tapauksiin.

En ole keksinyt noihin tilanteisiin muuta ratkaisua kuin vaikenemisen. Joskus on kohtuullisinta hyväksyä se, ettei tule ymmärretyksi ja poistua tilanteesta. Vaikenemispäätös on usein ollut syytä pitää aika pitkäänkin. Se tuntuu harmilliselta koska pidän avoimesta puheesta, ymmärtämisestä ja keskustelusta.

On aivan selvästi perusteetonta olettaa, että ihmisten kokemukset olisivat itsestäänselvästi olennaisesti samankaltaisia kuin minun kokemukseni ja heidän ymmärrettävänsä olisi minun ymmärrettäväni. Toisaalta se tuntuu ainoalta mahdolliselta käytännön lähtöolettamukselta, toisaalta vastaesimerkejä riittää. Toisaalta ymmärrän esimerkiksi Veloenaa kun hän kirjoittaa mielekkyyden kokemuksesta puhuessaan, että "kaikki eivät ilmeisesti osaa tehdä sitä itselleen näin - minun elämäni mieli on pitkälti tämä kirjoittaminen tänne". Toisaalta mieleni tekee sanoa, että ei: toisen ihmisen kokemus voi olla niin erilainen ja käsittämätön, että hänen ongelmansa on jotain aivan muuta – kyseessä ei välttämättä ole osaamattomuus. Me emme välttämättä tajua asiasta mitään. Toisaalta olen iloissani aina kun kohtaan yksilön, jolla on minulle ymmärrettäviä moraalisia pyrkimyksiä ja johdonmukaisuutta, toisaalta olen Matin kanssa samaa mieltä: sellaisen varaan ei voi laskea. Tässä on minua vaivaava käytännön ristiriita. En voi käyttää loputtomasti aikaa kuvaamanikaltaisiin surrealistisiin kokemuksiin, toisaalta luovuttaminen harmittaa. Haluan pitää keskustelun mahdollisuuden auki mahdollisimman pitkälle. Tasapainoilen. En luovuta lopullisesti.

Tunnisteet:

13 Comments:

Anonymous Tommi Uschanov said...

Ei ole mitään sen tuoreempaa, lähinnä siitä syystä, ettei elämäni ole viime vuosina muuttunut miksikään. Päivitin nyt sentään Debord-suomennoksen ilmestyneeksi.

Loistava merkintä muuten, erityisesti huomio siitä, miten "toisen erilainen moraalinen arvio jostain tapahtumasta koetetaan kumota kuvaamalla tapahtumaa tarkemmin". Olen koettanut vuosien varrella ryhtyä monta kertaa suoranaiseksi arvo-objektivistiksi, mutta hanke on aina kaatunut pelkoon, että kyseessä olisi lopulta vain yritys suojautua hyökkäyksiltä itse edustamiani arvoja vastaan juuri tällä tavalla.

20.3.06  
Blogger Tristan said...

Varmaan tuossa on kyse usein siitä että ihmiset puhuvat eri tasoilla. Jos toinen yrittää rationaalisloogista keskustelua kun toinen haluaisi että hänen emotionaalinen tunnetilansa huomioitaisiin niin törmätään umpikujaan. Tässä tilanteessa emotionaalisen tilan vallassa oleva ihminen kokee että rationalisoimalla toinen mitätöi hänen kokemansa tuskan ja siksi hän kieltäytyy tulemasta vastaan rationalisoimiseen . Parhaimmillaan tilanne johtaa täyteen umpikujaan. Tilanne voi laueta ainoastaan niin että tyyni ja looginen ihminen ensin hyväksyy emotionaalisen tilan vallassaolevan *kokemuksen aitouden* ennenkuin alkaa rationalisoida.

Kaksi kuvitteellista tilanne-esimerkkiä:

A: X oli tosi inhottava kun lähenteli bileissä Z:ää kaikenaikaa!
B: Ei hän minusta lähennellyt. Hänhän vain keskusteli tämän kanssa.
A: (sarkastisesti) Just! Paikalla ei ollutkaan kuin 30 muuta ihmistä joiden kanssa hän olisi voinut *keskustella*...
B: No pitää ottaa huomioon että Z ja X ovat molemmat tehneet lopputyönsä samasta aiheesta eli mittarimadon lisääntymiskaaren vaikutuksesta tekoälyn kehitykseen ja näin ollen heillä on tavattomasti juteltavaa keskenään...
A: (aggressiivisesti) Mistälähtien akateemisiin keskusteluihin on kuulunut toisen takapuolenlääppiminen ja nuoleskelu?!
B: (neutraalisti) En minä mitään tuollaista huomannut.
A: No minäpä huomasin!
B: Minusta tuntuu että olet vain mustasukkainen Z:stä.
A: Ja minusta tuntuu että sinä et ymmärrä mistään mitään!
B: Ei X tiedä että teillä kahdella on ollut suhde.
A: Olisi pitänyt tietää!
jne.

Mutta entä jos se menisi
A: X oli tosi inhottava kun lähenteli bileissä Z:ää kaikenaikaa!
B: Ei hän minusta suorastaan lähennellyt..
A: No eikö? Roikkui käsipuolessa kokoillan
B: (hymyillen): No joo, kyllä heillä kieltämättä tuntui olevan aika paljon keskusteltavaa..
A: Sanos muuta - laittaa vihaksi!
B: Ymmärrän että sinusta tuntuu kurjalta. Ethän ole vielä mitenkään ehtinyt toipua välirikostanne.
A:(nyyhkäsee)
B: Hei maailmassa on muitakin miehiä! Älä välitä siitä typeryksestä. Löydät vielä paremman!
A: X:n käytöstä en vaan ymmärrä..
B: X ei tiennyt!
A: Tiesipä...
B: Ei kuule tiennyt. Pidittehän jutun niin hyvin salassa. Et saa syyttää X:ää tästä. Hän ei tosiaankaan halunnut loukata sinua.
jne.

Ekassa keskustelussa ei tapahdu aitoa kohtaamista ja siksi se ei toimi toisinkuin jälkimmäinen vaihtoehto.

20.3.06  
Blogger Eufemia said...

Hauskaa jos pidit merkinnästä, Tommi. Säästinkin tekstiäsi kunnes keksin jotain minusta kiinnostavaa siihen liittyvää (tai liitettävissä olevaa) kirjoitettavaa.

Tristan, noissa kuvaamissasi tapauksissa kyse voi olla myös siitä, että ihmiset kokevat "rationalisoimisen" aidosti eri tavoin. Esimerkiksi minusta tyyni vastaus minun johonkin tuskailuni on rauhoittava, ei todellakaan mitätöivä. Tiedän että monet kokevat toisin, mutta minun on täytynyt erikseen opetella tämä tieto. Joka tapauksessa todettakoon, että kummassakin noissa esimerkkitapauksistani kuulostin luullakseni hyvin pitkään enemmän jälkimmäisen esimerkkisi rauhoittelijalta kuin ensimmäisen - eli toki minustakin toisen tunnetila on usein syytä ottaa huomioon. Se ei vain aina riitä.

20.3.06  
Anonymous Anonyymi said...

Puhuakseni nyt jostain muusta kuin joistakin Blogistanin lieveilmiöistä, kiinnostuin Linna-sitaatista. Linnan tuotannon julkaisusta on niin kauan aikaa, että on hyvä että se otetaan uudestaan esille.

Mutta haluan tuoda oman löytöni kekoon myös: Kyllikki Villa: Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-44. Eufemia, et ole enää ihan yhtä nuori kuin kirjan likka, mutta useasti mietin sinuakin, muiden tuntemieni "nuorten" ohella.

Mitenhän olisitte mahtaneet pärjätä kenttälottina, kun ympärillä pörräsivät venäläiset koneet ja niitä vastaan ei ollut juuri mitään?

Aika oli toisenlainen, niin oli myös niiden nuorten poikien aika, joista Linna puhuu.

Minusta Villan kirja on niin pirun autenttinen, että kumma ettei siitä ole isompaa meteliä pidetty. Kirjassa on jokapäiväistä elämää: mistä saada seuraava sapuska, miten häätää luteet seinien raosta, ja kuinka pitää loitolla saksalaisupseereita, kun saksan kieltä pitäisi kuitenkin opiskella, koulukin kun jäi kesken.

Aivan mielettömän sympaattinen kirja. Ja myönnän auliisti, että joskus nuorena olisin ollut sitä mieltä että mitä sitä noita iänikuisia taas tuodaan esiin.

Kasvoin korvat hörössä 50-luvulla kuunnellen sotatarinoita, niin äitien kuin isienkin. Äiti oli Taivaskalliolla ilmatähystyslottana keväällä 1944, Helsingin suurten pommitusten aikaan.

Terv.

Ripsa

20.3.06  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Linnan vaikuttavuus on osittain seurausta siitä, että hän ei yleensä, eläessään julkaistuissa teoksissa, ota suoraan moraalista kantaa, vaan esittää tapahtumat siten, että niihin on pakko ottaa Linnan kanta. Tämä ei kuitenkaan siirry kulttuurirajojen yli. Luin kerran Tuntemattoman englanninnosta ja selatessani osuin Rokan ja pataljoonankomentajan väliseen keskusteluun ympyriäisistä kivistä. Suomenkielisessä keskustelussa lukijalle on selvää, että Rokka on oikeassa korostaessaan sotimista ainoana järkevän ajankäyttönä. Ympyriäiset kivet ovat herrojen mielettömiä huvituksia. Englanninkielinen käännös ei tätä tuo esille. Siinä Rokka näyttäytyy kapinoitsijana, ja pataljoonankomentaja on selkeästi oikeassa. Kuitenkin vuoropuhelu on käännetty muodollisesti aivan oikein. Ongelmana on se, että englanninkielellä luettaessa ajatellaan eri tavalla. Perisuomalainen herraviha ei välity englanninkieleen. Murteella puhuva, voimasanoja viljelevä Rokka on englanniksi vain sivistymätön, ei maanläheinen kansanmies.

Toisaalta kulttuurin välittymisen ongelma tulee vastaan myös silloin, kun pidättäydytään esimerkiksi poliittisista syistä esittämästä tuomioita. Itse muistan tajunneeni vasta yläasteella, että siviiliväestöön kohdistetut pommitukset ovat väärin. Lapsena lukemani historiankirjat olivat vain kuvanneet pommituksia kliinisesti, kantaa ottamatta. Olin jäänyt käsitykseen, että siviilien pommittaminen on yhtä tavanomaista ja hyväksyttävää kuin sodankäynti yleensäkin. Aikuiselle tällaista käsitystä ei näistä kirjoista olisi voinut tulla, sillä hän olisi pitänyt tekstiä voimakkaan tuomitsevana. Kymmenvuotias ei sitä vastoin voinut tajuta, että teksti sisälsi moraalisen latauksen.

21.3.06  
Anonymous Anonyymi said...

Erastotenes, ehkä ilmaisit itseäsi viimeistelemättömästi, mutta kommentoin kuitenkin sanomaasi:

"Ongelmana on se, että englanninkielellä luettaessa ajatellaan eri tavalla. Perisuomalainen herraviha ei välity englanninkieleen. Murteella puhuva, voimasanoja viljelevä Rokka on englanniksi vain sivistymätön, ei maanläheinen kansanmies."

Minusta on osuvampaa puhua kyseisen käännöksen kielestä kuin siitä, että englantia luettaessa ajateltaisiin eri tavalla. Vaikka luet Tuntemattoman englanninkielistä käännöstä (jota muistaakseni on parjattu eri syistä; en ole itse lukenut), luet sitä edelleen suomalaisena. Jos sinä, suomalainen lukija, havaitset alkukielisessä Tuntemattomassa herravihaa mutta käännöksessä se ei mielestäsi käy ilmi, se johtuu käännöksen kielenkäytöstä ja omasta tulkinnastasi. Eri asia on se, tunnetaanko englantilaisessa/irlantilaisessa/amerikkalaisessa/australialaisessa jne. kulttuurissa herravihaa samantapaisena ilmiönä kuin Suomessa. Lukijan englanninkielisyys ei estä häntä ymmärtämästä herravihaa, mutta hänen kultturitaustansa (ja käännöksen kielenkäyttö) voi sen tehdä.

21.3.06  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Anonymous, totta puhut. En voi kieltää, että juuri minä tulkitsen lukemaani, luenpa englanniksi tai suomeksi. Silti minusta tuntuu, että ajattelen englanniksi eri tavalla kuin suomeksi. Englannin ja suomen sanastot ovat sillä tavoin kaukana toisistaan, että samaa tarkoittava sana englannissa tuo erilaisia kaikuja kuin suomessa.

Kysymyksessä on luonnollisesti nimenomaan käännöksen ongelma. Mieleeni jää silti kysymys siitä, onko mainitsemaani Rokan ja majuri Sarastien keskustelua edes mahdollista kääntää merkitykset ja kirjailijan sanoman säilyttävällä tavalla.

Aihetta vaihtaakseni: Ripsalle haluaisin sanoa, että hänen kysymyksensä siitä, miten olisimme pärjänneet jatkosodan arjessa, on mielenkiintoinen. Eivät isoisät ja -äidit olleet sen kummempia ihmisiä kuin mekään, vaikka kasvoivatkin erilaisessa yhteiskunnassa. Oma kokemukseni asepalveluksesta antaa minulle luottamuksen siihen, että mieheni selviytyisivät myös sodan todellisuudessa.

Jo rauhanajan koulutus karsii siviilielämän pehmeyttä pois ja paljastaa väsyneiden miesten sisintä. Se ei ole aina mukavaa nähtävää, mutta yleisvaikutelma on hyvä. Luotan siihen, että suurin osa nuorista reserviläisistä täyttäisi velvollisuutensa asiallisesti, purnaten yhtä paljon kuin Linnankin sotilaat. Tämä ei ole sen enempää, muttei vähempääkään kuin isoisiemme ja -äitiemme sukupolven panos.

Suokoon Luoja, ettei meidän tarvitse koskaan nähdä, olenko oikeassa.

21.3.06  
Blogger Eufemia said...

Niin Ripsa, enpä tiedä miten pärjäisin kenttälottana, tai jos otetaan realistisemmin poliittiset kantani ja erinäiset todennäköisyydet huomioon, niin miten pärjäisin vaikkapa jossain rauhanturvatyössä, jossa olisi jatkuvasti vaarassa. Olen kyllä miettinyt asiaa.

Erastotenes, minäkin olen muuten kuullut erittäin moittivia lausuntoja siitä Tuntemattoman englanninnoksesta - siitä on kuulemma poisteltukin katkelmia aika suruttomasti ja saatu kirja samalla kuulostamaan enemmän joltain poikakirjalta. Kääntäjänä en oikein osaa ottaa vakavasti väitettä, ettei englanniksi voisi ilmaista edes suunnilleen, ja jopa varsin tarkasti, Rokan ja pataljoonankomentajan välisen keskustelun sävyjä.

22.3.06  
Blogger Ripsa said...

Nyt ja silloin?

Uskon kyllä että sotilaskoulutuksella saadaan paljon aikaan.

Mietinkin nyt enemmän tuota kotirintamaa. Minulla on sellainen tuntu että ihmiset ovat noin keskimäärin tottuneet liian helpoon elämään. Entäs sitten jos ei valoa tule nappulasta, jos kaukolämpö joudutaan energiapulan vuoksi lopettamaan?

Ja mitäs sitten syödään kun kaupoissa on ei-oota?

Onhan se tämä yhteiskunta mennyt sikäli juuri siihen suuntaan, että kyynärpää-taktiikkaa suositaan, oli sitä sitten liikkeellä missäpäin vain.

Mutta silti. Meillä on aika jumalattoman hieno ja kallis infrastruktuuri, joka makaa lähinnä öljyn päällä, että kyllä ainakin minua välillä pelottaa.

Eikä kysymys ole edes ainoastaan aineellinen, henkisesti minusta usein tuntuu siltä että se tuo kansakunta, josta sotilaat, lotat ja muut työvelvolliset puhuivat, on mennyttä.

Terv.

Ripsa

23.3.06  
Blogger Ripsa said...

Ja vielä tarkennus Erastotenes Aleksandrialaiselle.

Käsittääkseni sotialaskoulutus nykyisellään on suht. OK, mitä nyt olen nuorison kanssa puhunut. Eivät poijat valita. Mutta mitä pojat puhuvat tytöille sotilaskoulutuksesta? Onko se tyttöystävien mielestä hyvä juttu? Ja mitä tuleva isä puhuu aiheesta pojalleen?

Väinö Linnan ja Kyllikki Villan merkinnöistä avautuu sellainen yhteiskunta joka oli ikäänkuin sulkeutunut sisäänpäin, vähän niin kuin nyrkiksi.

Jo kauan ennen vuotta 1939 johtajat tajusivat että sota tulee.

Se tarkoitti aivan toisen mittaluokan sensuuria ja itse-, kuin esimerkiksi 70-luvulla. Silloin siviilissä harjoiteltiin täyttä päätä sotaa varten, suojeluskunnissa.

Kommunistit ja punakaartit olivat suhteellisen merkityksetön maan alla toimiva voima. Olemassa se käsittääkseni kuitenkin oli.

Yhtenäiskulttuuri? Tarkoitinkohan sitä kun puhuin kansakunnan kuolemasta?

Tuota edellistä merkintää kirjoittaessani oli mielessäni aivan erityisesti nuoren likan kenttälottana lukemat kirjat. Siellä olivat Suomen ja Euroopan kirjallisuuden perusteokset, ja likka koki taatusti puolustavansa koko sitä perintöä.

Tuo puoli Linnan kirjassa jää pois. Siellä on tarkoituskin pitää yllä sotilas"humööriä" ("Oonk mnää sit ahvena?"), Rokka ei ole ainoastaan itsepäinen itsenäisyystaistelija, vaan myös itseironian tajuinen ihminen, jolla on oma henkinen taustansa, vaikka hän ei vahingossakaan olisi voinut mainita esimerkiksi Larin Parasketta tai muuta kansakunnan kaapin päällä Itä-Suomen pölyttyneissä ökytaloissa.

Tosin Itä-Suomen mielialoista en umpilänsisuomalaisena juuri tiedä, tuo oli arvelu.

Linnaa on verrattu Haanpäähän, eikä suotta. Kyllä siinä on samaa henkeä. Mutta se henkinen perintö? Onko se meillä sittenkin sisällissodan peruja?

En tiedä. Kunhan tässä pohdin ja vien aikaanne.

Terv.

Ripsa

24.3.06  
Blogger Eufemia said...

Ripsa, millainen yhtenäiskulttuuri meillä nykyään on? Siis keillä meillä? Yhtenäiskulttuuri on toisaalta sellainen, että minä olen täällä Berliinissä aivan ymmärrettävä olento ja elän kulttuurihokeitta. Samalla yhtenäiskulttuurimme on sellainen, että kun juttelin eilen erään libanonilaisen parikymppisen pojan kanssa, hän totesi jonkin aikaa puheltuamme, että olen todella outo: yleensä naiset ovat tyhmempiä kuin miehet ja tietävät vähemmän, mutta minä en olekaan sellainen.

Tämäntyyppiset kohtaamiset ja ihmetyksenaiheet ovat arkea. Mikä on kansallisen kulttuurin merkitys tällaisessa arjessa? Vai ovatko jotkut aivan eri tavalla rajautuvat kulttuurierot olennaisempia? Kysyt: "Mutta se henkinen perintö? Onko se meillä sittenkin sisällissodan peruja?" Minun tekee mieli vastata, että mikä henkinen perintö? Mikä niistä?

Linnahan muuten puhuu sen puolesta, että ihmiset saisivat tottua helppoon elämään. Jalous ei liity kärsimykseen: "kyllä ihminen on arvokas, vaikkei olisi ikinä kuullutkaan ammuttavan". Hyvinvointivaltio oli juuri sitä, joka totuttaa ihmiset olemaan leppoisasti ja rauhassa, vailla pelkoa siitä ettei huomenna saakaan syödä.

24.3.06  
Blogger Timo said...

Eufemia, tuossa viimeisessä kappaleessa ilmaisit erittäin tärkeän näkökohdan erinomaisen hyvin. On todella surullista, jos hyvinvointivaltio on historiaa, sillä sen mukana taisi sitten mennä sivistyvaltiokin.

25.3.06  
Blogger Ripsa said...

Niin ja vielä.

Olen tismalleen samaa mieltä: ensin pitää olla vatdsat täynnä ja suht. hyvä yhteiskuntarauha ja tasa-arvo, ennenkuin voidaan ruveta kokoamaan sitä kansakuntaa.

Minusta nyt ovat viimeiset hetket käsillä.

Eli mikä niistä perinteistä? Mikä yhtenäiskulttuuri?

Kaipa se on kaikkiaan myytti ja ollut aina.

Kuitenkin voi olla joitakin asioita joita voisi olettaa siirtyvän sukupolvelta toiselle: kulttuurin koko kirjo. Sehän muuttuu jatkuvasti ja meillä on legioona ihmisiä tutkimassa miten se muuttuu, mutta se on käsittääkseni vielä olemassa.

Mutta. Jos vertaan omiini, 60-lukulaisiin, nykyisiä n. 20-vuotiaita, niin minusta niillä näyttää olevan a) tylsää, b) ei mitään tieto suunnasta, c) ääretön henkinen laiskuus, kun ei kumminkaan saa itse päättää mihin päätyy.

Tämä oli kärjistys.

Kaiken kaikkiaan yhteiskunta/yhteiskunnat ovat hajoamassa niin idässä kuin lännessäkin. Katseen voisi ehkä kohdistaa etelään. Mutta viime aikoina sieltä on kuulunut lähinnä sisällissotien kumua.

Sellainen pyrkimys minusta näyttäytyy jos ajattelisi tipahtaneensa tänne Marsista, että onpas kummallisen omituisen hedonistista porukkaa. Niillä tuntuu olevan määrättömästi tarpeita, ei mikään kumminkaan riitä.

Sitten on teitä toisia, jota taidatte jäädä jo jalkoihin, sen englanninkielinen nimitys on academic piss-ants, suomeksi kai akateeminen pätkätyöläisyys.

Että kantoi vaikka miten uutterasti kortta kekoon, niin aina se vain valuu päällepäsmäreiden jaloissa alas.

Tietysti, jos itse kokisin olevani kunnossa kaikin puolin ja kaikkinäkeväkin vielä lisäksi, voisin sanoa tuohon jotain lohdullista.

Mutta ei minunkaan tulevaisuuteni kovin hyvältä näytä. Sen verran olen kyennyt päättämään että mihkään laitokseen minua ei ikinä viedä.

Eivätkös ole hauskoja sanoja nuo elämäntaito-oppaiden hokemat elämän hallinnasta?

Terv.

Ripsa

25.3.06  

Lähetä kommentti

<< Home