Luovuttamisesta

Linnan valtava moraalinen lataus syntyy kuvaamalla tapahtumia, ei suhteuttamalla niitä järjestelmiin. Jopa kaikkein saarnaavimmissa Tuntemattomasta yli pyyhityissä Sotaromaanin kertojanäänijaksoissa Linna yksinkertaisesti toteaa, kuinka hänen kuvaamansa ihmiset eivät tajunneet jotakin, mikä heidän olisi pitänyt tajuta, ja sen pitäisi yksistään riittää moraalisen tuomion perusteeksi [...]. Miksi tajuamatta jäänyt olisi pitänyt tajuta, jää lukijan ymmärryksen varaan. Kyseessä on jo yhtenäiskulttuurin vahvuudestakin kumpuava luottamus siihen, että perusteluja ei tarvita, koska lukijat ovat Linnan kanssa valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei. Kuten Orwell hirttämiskuvauksessaan, Linna luottaa siihen, että on mahdollista nähdä jonkin väärän teon kirjaimellisesti sanoinkuvaamaton vääryys.

Käydessäni runsas kuukausi sitten pikaisesti Helsingissä törmäsin Akateemisen kirjakaupan ja Ruotsalaisen teatterin välisellä suojatiellä ystävääni Tommi Uschanoviin (Tommi, eikö sinulla tosiaan ole mitään tätä tuoreempaa mihin voisi linkittää?). Sattuma suorastaan pakotti harhailemaan kaupungilla ja istumaan kahvilassa muutaman tunnin ajan. Tommi antoi minulle luettavaksi esseensä "Toisen tasavallan moralisti", joka ilmestyy tässä kokoelmassa. Luin esseen, vai pitäisiköhän sanoa pamfletin, silloin kahvilassa taajaan hihitellen. (Onhan huimaa, että Väinö Linnan tulevaisuudenkuva oli "pitkä kesäloma uimarannalla, jossa ihmiset rakastelevat ja puhuvat samalla kielellä avaruustutkimuksen vaiheista". Eikä tuo tosiaan ole ainoa esseestä löytyvä yllättävä Linna-sitaatti.) Nyt luin uudestaan.

Linna ajattelee, että tilannekuvauksen pitäisi riittää; aikuisen ihmisen pitäisi kyetä tajuamaan sen verran, että osaa tehdä oikean arvostelman. Kuten Tommi toteaa, "Aivan yhtä paljon kuin Linnan väärinkäyttö hänen omille arvoilleen vastakkaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseen, heijastaa Linnaan liittyvien kulttuuristen mahdollisuuksien nykyistä kaventumista myös tässä luonnehtimani sanomisen sävyn lähes täydellinen häviäminen jopa puhtaasta mielipidekirjoittelusta." Tämä on pitkälti totta. Esa Itkonen voi shokeerata sanomalla "jokainen normaali ihminen ymmärtää, että tämä on väärin", tuolla sävyllä voi shokeerata kirjoittaessaan sellaista, joka painetaan. Verkossa, vaikkapa blogeissa, tuo sävy kuitenkin kukkii.

Verkkokirjoittamisessa näet näkyy usein julkisen puheen ja yksityisen puheen välinen jännittävä juopa. Väitän että "yksityisesti" valtaosa meistä (olkaamme tässä vaikkapa suomen kieltä ymmärtäviä, mutta varmasti moni muukin rajaus kävisi) luottaa jatkuvasti avoimesti siihen, että muut ovat "valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei". Julkisemmassa kirjoittamisessakin oletus useimmiten piileskelee ohuen poliittisen korrektiuden verhon alla. Tälle oletukselle näet perustuu se, että toisen erilainen moraalinen arvio jostain tapahtumasta koetetaan kumota kuvaamalla tapahtumaa tarkemmin.

Oletuksen vankkuus tulee parhaiten esille kun oletus osoittautuu perusteettomaksi. Kokemus on lähes aina jotenkin surrealistinen. Muistan muutaman tapauksen, jotka sopivat esimerkeiksi:

Eräs ihminen oli raivoissaan toiselle siitä, että tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan loukkaavasti. Osoitin, ettei loukkaus voinut olla tarkoituksellinen, koska "loukaaja" ei voinut mitenkään kyseisessä tilanteessa arvata loukkaavansa käytöksellään ketään. Loukkaantunut ihminen myönsi väitteeni todeksi, mutta se ei vaikuttanut hänen loukkaantumiseensa eikä moraaliseen tuomioonsa mitenkään.

Eräs ihminen oli loukkaantunut minulle. Koetin perustella niitä tekojani, jotka olivat saaneet hänet loukkaantumaan. Mielestäni hän oli ymmärtänyt monta asiaa aivan väärin, joten koetin oikoa hänen käsityksiään. Huomasin kuitenkin ennen pitkää, että jokainen oikomisyritys vain pahensi asiaa, sillä loukkaantunut tulkitsi ja muisti kaiken sanomani aivan eri tavalla kuin minä; järjestään niin, että sanoin hänen mielestään lisää jotain loukkaavaa. Toisin sanoen oiottavaa tuli joka sanastani lisää.

Kun oletukselta, että muut ovat valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei, putoaa pohja tykkänään, olen neuvoton. Tilanne tuntuu aina turhauttavalta: tiedän puhuvani järkeä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Ensimmäisessä esimerkissä kytkös kertomuksen ja moraalisen arvion välillä katkesi tavalla, jota saatoin tarkkailla mutten ymmärtää. Toisessa esimerkissä minulle oli lupaa kysymättä (siis minusta epäreilusti) annettu rooli jonkinlaisessa kärsimysnäytelmässä, ja tein mitä tahansa, tekoni tulkittiin sen kärsimysnäytelmän asiayhteydessä – siis loukkaavaksi ja tuskaa tuottavaksi.

Tällainen ei ole epätavallista. Painvastoin. Oletuksemme, että muut ovat "valmiiksi ainakin suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä on reilua ja mikä ei, mikä on oikeus ja kohtuus ja mikä ei" pettää tavan takaa. Voin kertoa nuo yllä mainitsemani esimerkit paljastamatta mistään yksittäistapauksista mitään, sillä kukaan muu kuin minä ei voi olla varma mistä yksittäistapauksista puhun – kuvaukset sopivat niin moniin tapauksiin.

En ole keksinyt noihin tilanteisiin muuta ratkaisua kuin vaikenemisen. Joskus on kohtuullisinta hyväksyä se, ettei tule ymmärretyksi ja poistua tilanteesta. Vaikenemispäätös on usein ollut syytä pitää aika pitkäänkin. Se tuntuu harmilliselta koska pidän avoimesta puheesta, ymmärtämisestä ja keskustelusta.

On aivan selvästi perusteetonta olettaa, että ihmisten kokemukset olisivat itsestäänselvästi olennaisesti samankaltaisia kuin minun kokemukseni ja heidän ymmärrettävänsä olisi minun ymmärrettäväni. Toisaalta se tuntuu ainoalta mahdolliselta käytännön lähtöolettamukselta, toisaalta vastaesimerkejä riittää. Toisaalta ymmärrän esimerkiksi Veloenaa kun hän kirjoittaa mielekkyyden kokemuksesta puhuessaan, että "kaikki eivät ilmeisesti osaa tehdä sitä itselleen näin - minun elämäni mieli on pitkälti tämä kirjoittaminen tänne". Toisaalta mieleni tekee sanoa, että ei: toisen ihmisen kokemus voi olla niin erilainen ja käsittämätön, että hänen ongelmansa on jotain aivan muuta – kyseessä ei välttämättä ole osaamattomuus. Me emme välttämättä tajua asiasta mitään. Toisaalta olen iloissani aina kun kohtaan yksilön, jolla on minulle ymmärrettäviä moraalisia pyrkimyksiä ja johdonmukaisuutta, toisaalta olen Matin kanssa samaa mieltä: sellaisen varaan ei voi laskea. Tässä on minua vaivaava käytännön ristiriita. En voi käyttää loputtomasti aikaa kuvaamanikaltaisiin surrealistisiin kokemuksiin, toisaalta luovuttaminen harmittaa. Haluan pitää keskustelun mahdollisuuden auki mahdollisimman pitkälle. Tasapainoilen. En luovuta lopullisesti.