Kunniasta, osa 3

Nevertheless we can see, in this example, that the dispute between the two "estates", noble and religious, was not simply a question of the interests of either, but derived from a difference of moral conscience and of values in their approach to the dual nature of the notion of honor: the Church related the sentiment of honor to a conscience free from guilt; true honor was only in the eyes of God; the subjective aspect was the essential, for this lay within the judisprudence of the Church which controlled only the sanctions deriving from religion. But the nobility, the wielders of military power in origin and subsequently the class entitled by their rank and material possessions to exercise sanctions, had a more wordly concept of honor, for they were concerned to maintain the pecking order (Pitt-Rivers 1977: 3) and defend themselves from humiliation, to avoid shame.

Sitaatti on samasta J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta kirjaan Honor and Grace in Anthropology kuin edellisenkin kunniakirjoitukseni aloittanut sitaatti. Koen tekstin hyödylliseksi koettaessani hahmottaa sanan "kunnia" nykyistä käyttöä. Koetan näet ymmärtää miksi niin monet haluavat pitää kiinni sanasta "kunnia" ja miksi kunnia koetaan melko yleisesti positiiviseksi asiaksi. Ymmärrän näet erinomaisesti Tommin edellisen kunniakirjoitukseni kommenteissakin toistaman kannan, että kunnian käsite on torjuttava. Kuten sanottu, minun on vaikea löytää itseltäni sellaista kunniaa, jota voisi loukata.

Ylläolevasta sitaatista kuitenkin selviää ero, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Kun Berger (jonka artikkelista tämä keskustelu lähti liikkeelle) puhuu kunnian käsitteen vanhentuneisuudesta, hän toteaa ykskantaan, että "Honor is commonly understood as an aristocratic concept". Ja juuri tämä aristokraattinen kunnian käsite on se, joka minustakin tuntuu sekä vanhentuneelta (vaikka siihenkin kyllä silti törmää) että vastenmieliseltä. Siinä on kyse kasvojen säilyttämisestä ja instituutioihin identifioitumisesta. Aateliston maallisen vallan vastapainona on kuitenkin Euroopassa jo pitkään ollut Kirkon hengellinen valta. Peristiany ja Pitt-Rivers kertovatkin, että katolinen kirkko ymmärsi kunniankin toisin kuin aateliset. Kunnia liittyikin puhtaaseen omaantuntoon Jumalan silmissä, ei maallisiin instituutioihin.

Tästä pääsemmekin viime kunniakirjoituksessa hahmoteltuihin "kevytkunnian" lajeihin. Ne voisi ymmärtää myös maallistuneiksi versioiksi kristillisestä kunniakäsityksestä. Tarkkailevat silmät ovat vaihtuneet, eli kunnian säilymistä valvoo Jumalan sijasta kunniastaan tarkka itse. Joka tapauksessa kristillinen kunniakäsitys voi olla osasyy siihen, että vaikka aristokraattinen kunnia on menettänyt merkitystään, "kunnia" on silti pysynyt pitkälti positiivissävytteisenä sanana.

On myös syytä kiinnittää huomiota kielten välisiin eroihin. Peristianyn ja Pitt-Riversin käsittelemä honorin lähikäsite grace suomentuu vaikeasti; joissain tilanteissa se voidaan kääntää jopa kunnioitukseksi. Lisäksi vaikka sana kunniallinen huokuukin jokseenkin samoja sävyjä kuin latinalaispohjainen honor, kommenteissa mainittua verbiä kunnioittaa vastannee yleensä pikemminkin englannin respect tai esteem kuin honor. Tämä ero ehkä auttaa ymmärtämään joidenkin ihmisten sitkeää haluttomuutta puhua kunniamurhista: murhaaminen ei ole kunnioitettavaa.

Verbissä kunnioittaa kuuluu ehkä kristillinen kunniakäsitys pikemminkin kuin aristokraattinen? Ja toisaalta voi ajatella niinkin, että kristillinen kunniakäsitys on selvästi lähempänä modernia arvokkuusajattelua kuin aristokraattinen kunniakäsitys. Ero Bergerin kuvaaman arvokkuuskäsityksen ja kristillisen kunniakäsityksen välillä linee etupäässä siinä, että kunniansa voi menettää (joko Jumalan silmissä tai omissa silmissään), kun arvokkuus taas on luovuttamaton.

Luin E. G. Lindnerin artikkelin "In Times of Globalization and Human Rights: Does Humiliation Become the Most Disruptive Force?", johon Tommi linkitti. Siinä esitetyistä ajatuksista mielestäni kiinnostavin oli väite eräästä käsitteellisten yhteyksien muutoksesta: "I see the currently living generations in a crucial historical transition shifting from an older world grounded in ranked honor – an honor world (with the experience of honor-humiliation) – to a potential vision of a future world of equal dignity (and a quite distinct experience of dignity-humiliation)." Toisin sanoen nöyryytys ei enää olisikaan aristokraattiseen kunniakäsitykseen liittyvä tunne (siis Mateo Falconen tunne kun hän tajuaa poikansa tahranneen perheen kunnian), vaan ymmärrettävä kokemus tilanteessa, jossa kaikilla tulisi olla yhtäläinen ihmisarvo, mutta jotkut ihmiset kuitenkin sivuutetaan – kuinka hupaisaa, että juuri tämä suomen sana on osuva – epäkunnioittavasti.

Yhdessä blogikirjoituksessa saisi olla vain yksi asia ja tässä on tullut jo monta, mutta lisään vielä yhden: Onko häirintäsyytteissä joissain tapauksissa kyse jostain hyvin samantapaisesta kuin kunnianloukkaussyytteissä? Ja jos on, niin millaisesta kunniakäsityksestä niissä on kyse?

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Kunniasta

Kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita kuolemaan kunnian takia.

The concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles. The modern concept of dignity, by contrast, implies that identity is essentially independent of institutional roles.

Ensimmäinen sitaatti on Jakke Holvaksen väitöskirjasta Talousmetafysiikan kritiikkiä. (Väitän kyllä edelleen, että kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita tappamaan oma lapsi kunnian takia.) Jälkimmäinen sitaatti taas on Peter Bergerin esseestä "On the Obsolescence of the Concept of Honor" vuodelta 1970. Nämä kaksi kirjoittajaa tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että kunnian käsite on nykymaailmassa menettänyt merkityksensä.

Berger katsoo kunnian käsiteen vanhentuneen ja arvokkuuden vastaavasti muuttuneen tärkeämmäksi modernisoitumisen myötä: instituutioista on tullut entistä selvästi epävakaampia, joten identiteettiä ei ole mahdollista vanhaan tapaan sitoa instituutioihin. Niinpä instituutiot on alettu nähdä identiteettiä kahlitsevana tai verhoavana pahana, ja autenttinen minuus jonain niiden takaa esille etsittävänä. Kun instituutioiden merkitys yksilöä määrittävinä asioina on vähentynyt, arvokkuus on alettu sitoa ihmisyksilöyteen sinänsä. Toisin sanoen esimerkiksi ajatus ihmisoikeuksista on erityisen moderni ilmiö, kunnia-ajattelusta vapaa ihmisen arvokkuuden julistus.

Berger on oikeassa yhdistäessään kunnian ja instituutioihin identifioitumisen. Mateo Falcone tappaa poikansa Fortunaton, koska isän identiteetti kunniallisen perheen päänä on säilytettävä. Samalla tietysti on pelissä perheen kaikkien muidenkin jäsenten kunnia ja identiteetti. Kuten olen jo aikaa sitten todennut, en oikein tajua kunnian käsitettä, eli Bergerin mukaan lienen umpimoderni. Totean tuossa vanhassa kirjoituksessani, ettei minulla ole kunniaa, jota voisi loukata. Bergerin sanoin: "The obsolescence of the concept of honor is revealed very sharply in the inability of most contemporaries t understand insult, which in essence is an assault on honor." Kuitenkin, vaikka tämä tuntuisikin pätevän minuun, olen sitä mieltä, etteivät nämä sanat kuvaa ainakaan nykytodellisuutta kovinkaan hyvin. Voi olla, että 70-luvulla oli toisin, mutta mielestäni ihmiset nykyään kyllä taas ymmärtävät kunnianloukkauksen käsitteen.

Juuri tämä saa minut kriittiseksi Holvaksen projektia kohtaan. Hän tuntuu näkevän maailman suunnilleen samoin kuin Berger 70-luvulla näki ja hakevan kunnia-ajattelusta sen hyviä puolia (joiden olemassaoloa Bergerkään ei suinkaan kiistä). Nähdäkseni on kuitenkin käynyt kuten Berger esseessään ennustaa, eli kunnian käsite on muuttunut taas relevantiksi (jos se on koskaan epärelevantti ollutkaan; voi näet hyvin olla, että niin Berger kuin Holvaskin ovat päätelleet liikoja yltiöliberaalien ystäväpiiriensä eetoksen perusteella). En pidä muutosta miellyttävänä. Bergerin mukaan amerikkalaiset pitävät kunnianloukkauksesta valittamista "neuroottisena", "toivottoman eurooppalaisena" tai merkkinä "provinsiaalisesta mentaliteetistä". Vaikka lait ovat Yhdysvalloissa edelleen kunnianloukkaussyytteille vähemmän otolliset kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa (vrt.), niin kyllä esimerkiksi tällaisen blogin olemassaolo puhuu omaa riipivän selvää kieltään.

Olen siis vanhakantaisen moderni kun minulla ei tunnu olevan kunniaa, jota loukata. Esseensä lopussa Berger aivan oikein ennustaa, ettei hänen aikansa instituutioidenvastaisuus ja siis kunnian käsitteen vanhentuneisuus tule jatkumaan loputtomiin. Hän on kuitenkin nähdäkseni turhan toiveikas sen suhteen, että kunniasta luopumisen myönteiset puolet muistettaisiin ja pidettäisiin arvossaan. Tässä voidaan pitää mittarina sitä, keihin instituutioihin samastuminen ja kunnian vaatimukset ulotetaan. Selitän: Mateo Falcone tappoi Fortunaton suvun kunnian tähden. Kaikki ovat kuulleet kunniamurhista. Instituutiot ovat aina sosiaalisia, yhteisön asia, ja kunnian käsite liittyy yhteisöllisyyteen. Moderni arvokkuus velvoittaa (jos velvoittaa) vain yksilöä itseään itsensä edessä, esimoderni kunnia taas velvoittaa yksilöä yhteisönsä edessä, ja yksilön kunnia tai kunniattomuus on myös yhteisön kunnia tai kunniattomuus. Velvoittaako elpynyt kunnian käsitteemme siis vain yksilöä, vai painostetaanko toisia sen nimissä? Vastaus on helppo. Moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, toisten tuottamaa häpeää, ja kostoja, jotka kohtaavat häpeän tuottaneen ihmispolon.

Täysin aiheeseenliittymättömästi suosittelen seuraavaa linkkiä.

Ihmisyyden kuvausten poliittisuudesta

In insisting on the centrality of ethnology – the study of culture – in human science, Virchow was in essence attempting to maintain liberal assumptions and liberal values against the threat of a racialism based on physical anthropology. Both human science and progressive liberal politics (as Virchow understood them) depended on accepting such assumptions as the fundamental sameness of human idividuals; the capacity of individuals to realize a potential for intellectual development that was, despite qualifications, universal; and the ability of a society maximizing individual freedom to improve people.

Sitaatti on Woodruff D. Smithin teoksesta Politics and the Sciences of Culture in Germany, 1840–1920. Olen viime aikoina keskittynyt aika tiukasti kulttuurin käsitteeseen tutkimuksen työkaluna, ja siihen millä eri tavoilla sen on ja on ollut kytköksissä poliittisiin päämääriin. Aihe on pohjaton suo, mutta minun on muodostettava siitä edes jonkinlainen käsitys. Työ on kesken, joten en tiedä osaanko puhua siitä ymmärrettävästi. Onneksi on blogi, jossa voi työstää keskeneräisiä ajatuksia.

Sitaatissa mainittu Rudolf Virchow oli 1800-luvun loppupuolella Saksassa vaikuttanut liberaali etnologi. Siteerasin tuon kohdan, koska se liittyy muutamaan viimeaikaiseen pohdintaani, joista olen epävarma. Koetan selittää. Otetaan kaksi yhteiskuntateoriaa tai pikemminkin vallitsevan järjestyksen legitimoinnin tapaa, jotka liittyvät kahteen ihmiskuvaan. Kuvaan ne karrikoiden.

Ensinnäkin: individualistinen ihmiskuva, jossa ihmiset eri puolilla maailmaa oletetaan lähtökohtaisesti samanlaisiksi autonomisiksi yksilöiksi, ja erot ovat erilaisiin kulttuureihin kasvamisen tulosta. Kun tämä ihmiskuva yhdistyy liberaaliin eetokseen, eli ajatukseen, että yksilöillä on vapaa tahto (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) ja vaatimukseen, että sitä pitää saada käyttää, aletaan yleensä kannattaa jonkinlaista yhteiskuntasopimusteoriaa. Vallitsevaa järjestystä puolustetaan kuvaamalla se vapaiden yksilöiden solmiman yhteiskuntasopimuksen tuotokseksi. Yhteiskunnan pakotekeinot ovat legitiimejä, koska ne kohdistuvat sopimuksenrikkojiin.

Toiseksi: epäindividualistinen ihmiskuva, jossa ihmiset oletetaan lähtökohtaisesti jonkin ryhmän jäseniksi. Ihmisyksilö ei voi elää täyspainoisesti irrotettuna verenperimän tms. määräämstä ryhmästään. Tämä ihmiskuva on ollut merkittävässä asemassa kanallismielisessä ajattelussa Euroopassa, ja se liittyy kansallismielisiin vallitsevan järjestyksen legitimoimistapoihin. "Yhteiskuntaa" (äärimmäisen epäselvä sana) ei nähdä yksilöiden vapauksien rajoittamisena vaan suuremman yksikön, kansan (tai mikä ettei luokan) vapauksien ilmentäjänä. Yhteiskuntaa vastaan kapinoiva yksilö ei ole sopimuksenrikkoja vaan sairastunut elin, jota pitää estää tartuttamasta muita ja joka pitää parantaa mikäli mahdollista (tai puhdistaa pois).

Ensimmäinen malli eli elgitimointitapa on pitkään ollut vahvoilla englanninkielisessä poliittisessa retoriikassa, jälkimmäistä taas on historiallisesti painotettu erityisesti Saksassa. Toisaalta se on ollut varsin vaikutusvaltainen myös esimerkiksi Suomessa. Nykyään kumpaakaan mallia ei tietenkään politiikantutkimuksessa niellä purematta, ja kuten minua enemmän asioista tietävät epäilemättä osaavat kertoa, malleja on muitakin. Julkisessa keskustelussa näihin kahteen kuitenkin vedotaan usein sekä impli- että eksplisiittisesti. Kulttuurin käsite on kummassakin mallissa tai diskurssissa äärimmäisen poliittinen: liberaaleilla se merkitsee suunnilleen niitä (historiallisesti kehkeytyneitä) asioita, jotka tuottavat erot ihmisten välille, kansallismielisillä se merkitsee (synnynnäistä) kansanhenkeä, kansanluonnetta tms.

Luin taannoin Richard Rortya. Hänen ongelmansa on minulle äärimmäisen tuttu, ratkaisunsa siihen taas tuntuu osittain puolivillaiselta. Miten on mahdollista oikeuttaa liberaali politiikka jos ei usko sen taustalla olevaan ihmiskuvaan? Tai jos ei edes usko, että meidän on mahdollista saada mielekäs ja jotenkin objektiivinen kuva ihmisyydestä? Oma vastauksenkaltaiseni on kai kysymys: miksi poliittinen tahto tulisi oikeuttaa kuvauksella ihmisyydestä?

Pidän tämän kuun taukoa tutkimustyöstä ja keskityn suomentamaan täysin sietämätöntä tahtia. En kuitenkaan pääse irti ajatuksiani askarruttaneista asioista, etenkään koska kirja, jota käännän, liittyy muuhun työhöni. Tämä kirjoitus taas liittyy muun muassa Veloenan blogissa käytyyn keskusteluun. Mistä taas tulee mieleeni, että tietääkö kukaan hyvää yleisesitystä antihumanismista? En löytänyt sellaista kun joitain vuosia sitten kirjoitin graduani, joten kirjoitin sellaisen sitten itse osaksi tuota omituista työtä, mutta yritelmäni tuskin on hyvä. Haluaisin paremman.

Insinööritaituruutta

Après avoir pris de l’acide azotique, il le mit en présence de la glycérine, qui avait été préalablement concentrée par évaporation au bain-marie, et il obtint, même sans employer de mélange réfrigérant, plusieurs pintes d’un liquide huileux et jaunâtre.

Cette dernière opération, Cyrus Smith l’avait faite seul, à l’écart, loin des Cheminées, car elle présentait des dangers d’explosion, et, quand il rapporta un flacon de ce liquide à ses amis, il se contenta de leur dire:
"Voilà de la nitro-glycérine!"

Olen viime aikoina iltaisin lukenut Jules Vernen L'Ile mystérieusea. Olin tietysti lapsena Verne-fani ja olen lukenut Salapeäinen saari -sarjan jo 7- tai 8-vuotiaana, mutta nykyään en kuitenkaan jaksa lukea näitä kirjoja suomeksi. Ranskaksi sen sijaan kyllä, kernaasti. En tiedä miksi; ehkä Vernen kirjat on suomennettu lastenkirjammiksi kuin mitä alkutekstit ovat? Joka tapauksessa oih, tämä fasinoi minua.

Viisi ihmistä, miehiä tietysti kaikki kuten Vernen kirjoissa on tapana, haaksirikkoutuu kuumailmapallolla keskelle Tyyntämerta. Mukana on myös koira. Tavaraa ei muuta kuin vaatteet päällänsä, kuumailmapallokin lehahtaa tiehensä (löytyäkseen tosin paljon myöhemmin saaren toiselta puolelta). Tästä ei mitään -tilanteesta he päätyvät näppärästi ennen pitkää muun muassa valmistamaan nitroglyseriiniä. Tarkoitus on räjäyttää kallioseinämä, laskea näin erään järven pintaa ja saattaa kuivaksi luola, jonka läpi järven vesi virtaa. Räjäytys onnistuu ja saarelaiset saavat luolan asunnokseen.

Ennen nitroglyseriiniä on tietysti valmistettu mm. jousia ja nuolia, savipyttyjä ja tiiliä, hylkeennahkaiset palkeet, rautaa ja terästä sekä niistä työkaluja. Mitenkö kun alussa ei ollut mitään? No, koska mukana on insinööri!

Cyrus Smith on on tiedoiltaan ja toteutuskyvyltään monta kertaa jotain ihmemies McGyveriä tehokkaampi, ja lisäksi hän on tyypillinen verneläinen sankari, aina kohtelias ja hillitty. Räjäytystyön onnistuminenkaan ei saa häntä menettämään viileäänsä: "suivant son habitude, sans témoigner aucune satisfaction, les lèvres serrées, le regard fixe, il restait immobile". Hän ei ainoastaan ole ekspertti kaikilla aikansa insinööritaidon aloilla, vaan hän tuntee myös niihin liittyvää kulttuurihistoriaa ja -maantiedettä. Näin hän tietää karuissakin oloissa parhaat työtavat – ja luonto taipuu insinööritaituruuden edessä.

Kuinka modernia, kuinka hurmaavaa, kuinka romanttista, kuin hienoimmat höyrykoneet. Huomattavan suuri osa kirjasta käytetään erilaisten insinöörityön vaiheiden varsin pikkutarkkaan kuvaamiseen. Kirja uhkuu vilpitöntä uskoa, että tämä kaikki on vain ja kaikin tavoin hyväksi. (Lisäksi loppupuolella kohdataan vielä kapteeni Nemokin, joten miten voisin muuta kuin lempiä tätä tarinaa?)

Ärtymys ja paljastaminen

Tähän asti kriittinen paljastaminen vaikutti itsestäänselvyydeltä. Kysymys oli vain siitä, että niin intohimoisesti kuin mahdollista oli valittava ärtymyksen kohde ja vastustettava vääriä syytöksiä. Paljastaminen: se oli meidän modernien salainen tehtävä. Väärän tietoisuuden takana piilevien todellisten laskelmointien paljastaminen, tai väärien arvioiden takana piilevien todellisten intressien paljastaminen. Kenen suu ei vielä vähän vaahtoaisi tämän erityislaatuisen raivotaudin jäljiltä?

Poimin Latourin kirjasta toisenkin sitaatin, sillä sitä lukiessani huomasin tunnistavani ilmiön, josta olin puhunut aiemmin toisaalla. Asia sekä mietityttää että ihastuttaa minua, joten toistan aiemmin kirjoittamani täällä:

Blogit ovat ilmainen ja lähes esteetön julkaisuväylä. Blogia voi kirjoittaa anonyyminä. Blogien helppous tekee niistä ihanan julkaisukanavan muun muassa sellaisille ihmisille, jotka jonain toisena aikana olisivat lähetelleet tuhottomasti mielipidekirjoituksia lehtiin. Blogit ovat jopa niin helppoja, että sellaisetkin, joiden mielessä vain käväisee mielipidekirjoituksen oloinen ajatus, kirjoittavat sen blogiinsa. Laiskakin julistaja tulee julistaneeksi. Julkaisemista ei kontrolloida, joten mikään ei estä kirjoittajaa valitsemasta - tietoisesti tai asiaa harkitsematta - mitä kummallisimpia lähestymistapoja. Siellä täällä blogeissa kohtaa vilpitöntä, täysin kohtuuttoman ja harkitsemattoman oloista, jopa monomaanista mielipidekirjoittamista. Sellaista, jota ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä. On olemassa monenlaisia huumoriblogeja, mutta täysin ironiattomat vuodatukset peittoavat ne loistollaan kevyesti. Enkä tällä tarkoita sitä, että ironiaton julistus olisi tahattoman koomista, vaikka se varmasti on usein sitäkin. Ironiaton julistaminen on minusta aidosti todella hienoa. On tyrmäävää katsoa kuinka joku kirjoittaa selvästikin absoluuttisen totuutensa ja loukkaantuu sitten ehkä verisesti kommenteissa käytävässä väittelyssä.

Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää. En kykene sellaiseen paloon, joka ihastuttaa minua monissa blogeissa. Ainoa mihin itse olen tähän mennessä kyennyt verkkokirjoituksissa ja -keskusteluissa, on metodiseksi sinisilmäisyydeksi nimeämäni asenne.

Latour tunnistaa ärtymyksen ja halun paljastaa vääryydet, laskelmoinnit ja tekojen todelliset intressit. Hän kuitenkin tunnistaa myös tunteen, etteivät ärtyneet paljastusprojektit ole enää samalla tapaa uskottavia kuin ne ovat ehkä joskus olleet. Pidän aiemmin kirjoittamassani itsestäänselvänä, että tällaista paljastamista "ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä" ja totean olevani "tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää". Latour lienee siis oikeassa väittäessään, ettei paljastaminen ole enää entisessä terässään.

Onkohan tämä oire modernin murenemisesta kuten Latour väittää? Siitä, että olemme huomanneet, ettemme ole koskaan oikeastaan olleetkaan moderneja? Ja ennen kaikkea: ovatko ne blogit, joita yllä ihastelen, jossain latourilaisessa mielessä erinomaisen moderneja?