Kalpain kalskeessa tuumittua

Berlin ended his essay by quoting Joseph Schumpeter, who said, "To realise the relative validity of one's convictions and yet stand for them unflinchingly, is what distinguishes a civilized man from a barbarian." Berlin comments, "To demand more than this is perhaps a deep and incurable metaphysical need; but to allow it to determine one's practice is a symptom of an equally deep, and more dangerous, moral and political immaturity." In the jargon I have been developing, Schumpeter's claim that this is the mark of the civilized person translates into the claim that the liberal societies of our century have produced more and more people who are able to recognize the contingency of the vocabulary in which they state their highest hopes – the contingency of their own consciences – and yet have remained faithful to those consciences.

Istuin tänään hallissa maan alla seuraamassa kalpajoukkueiden SM-kisoja ja monaina odottelun hetkinä luin Richard Rortyn teosta Contingency, irony and solidarity. Naureskelen nyt itselleni siteeratessani Rortya siteeraamassa Berliniä joka siteeraa Shumpeteriä. Teko tuo mieleeni Rortyn luonnosteleman kahtiajaon, eron metafyysikon ja ironistin välillä. Lyhyesti enkä tiedä kuinka epäselvästi sanottuna Rortyn metafyysikko on ihminen, joka vetoaa terveeseen järkeen, uskoo universaaleihin totuuksiin ja asioiden perimmäisiin olemuksiin ja arvelee, että hänen omassa ympäristössään tavanomainen ajattelu on päässyt kaikista lähimmäs niiden lopullista selvittämistä. Ironisti taas on ajattelun historian hilpeyksiin huomionsa kiinnittänyt nominalisti, joka ei kuvittele pääsevänsä koskaan tekemisiin minkään muunlaisten totuuksien kanssa kuin sellaisten, jotka ovat totuuksia jossain tietyssä käsitejärjestelmässä tai "sanastossa", ja on kiusallisen tietoinen siitä, ettei ole päässyt valitsemaan omaa "sanastoaan" suinkaan kokonaan itse.

Minut olisi varmaan helppo luokitella ironistiksi. Huvittavaa kyllä, olen yllättävän epävarma siitä miten itse luokittelisin itseni. Kyllä, olen todella monessa suhteessa Rortyn kuvaama ironisti (vai pitäisiköhän sanoa ironikko?), ja toivon olevani vieläpä sitaatissa kuvatun kaltainen liberaali ironikko. Olen kuitenkin tyytymätön Rortyn sanastoon. Hän tekee erotteluja, joiden epäilen järjestävän ajatuksia osin haitallisella tavalla, ja haluaisin muuttaa sanastoa ja purkaa tiettyjä jakoja saadakseni jotkut asiat lomittumaan kauniimmin ja uusia, parempia esille. Hän muun muassa hyväksyy pulmitta jaottelun julkinen/yksityinen, mikä on omituista. En kuitenkaan puutu nyt siihen, sillä oikeastaan minua haittaa vielä enemmän juuri mainittu jaottelu metafyysikko/ironikko.

Kuinka suuri osa metafyysisiksi tulkituista väitteistä (sellaisista kuin "totuus on ihmismielestä riippumaton") on itse asiassa lähinnä pragmaattisia ärähdyksiä? Kuinka suuri osa "metafyysikoista" ei voisi olla vähempää kiinnostunut metafysiikasta, tai ei edes mieti mitä väliä sillä on esittääkö jonkun väitteen pätevän universaalisti vai ei? Kuinka monet "metafyysiset" lausumat ovat metafysiikkaa vain metafysiikkaan fiksoituneiden ironikkojen korvissa? – Ja toisaalta, tahtooko ironikko kuitenkaan loppujen lopuksi päästää totuuden käsitettä käsistään? – Ja lopulta, eikö koko parivaljakko ole luotu imartelevahkoksi omakuvaksi ja vertailuun tarvittavaksi olkiukoksi? Taidan pitää metafyysikkoa uljaana ihan silkkaa piruuttanikin.

Voi olla, että selvitän epäilykseni ja päädyn pitämään Rortyn käsitteitä käyttökelpoisina. Joka tapauksessa tämä kirjoitus on lähinnä koominen, sillä Rorty kuvaa ironikkoa myös näin:

Ironists are afraid that they will get stuck in the vocabulary in which they were brought up if the only know the people in their own neighborhood, so they try to get acquainted with strange people (Alcibiades, Julien Sorel), strange families (the Karamazovs, the Causabons), and strange communities (the Teutonic Knights, the Nuer, the mandarins of the Sung).

Her description of what she is doing when she looks for a better final vocabulary than the one she is currently using is dominated by metaphors of making rather than finding, of diversification and novelty rather than convergence to the antecedently formulated present.

Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan

'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi - Hamlet' on poliittista teatteria jossa teknologian haltuunotto, talouden pelisääntöjen oppiminen, kauneuden arvostaminen, lahjojen antamiseen perustuva rakkaus ja arkinen suhtautuminen taiteen tekemiseen nostetaan esiin vaihtoehtoina teknologian ja talouden paheksumiselle, kauneuden pilkkaamiselle, draamanarkomanialle ja rappiotaiteilijamyytille. Esitys pui niitä vastarinnan muotoja, jotka keskittyvät mekaanisesti vastustamaan kaikkea sitä mikä liittyy vallanpitäjiin ja valtavirtaan, ja joiden vaarana on näivettyä omaan negatiivisuuteensa. Osansa saavat mm. älyllinen elitismi, sosiaalipornografinen uhrimentaliteetti sekä poliittisen taiteilijaegon omaksuminen kansalaisaktivismin harjoittamisen sijaan.

Mutta kaikesta huolimatta vallanpitäjissä on yhä paljon mätää. Kuinka säilyttää oikeudentunto ja puolustaa sydämensä ajatuksia vajoamatta katkeruuden ja negatiivisuuden suohon? Kuinka säilyttää vapaus valita kerta toisensa jälkeen ilman että sopeutuu rakenteisiin tai niitä vastustaviin rakenteisiin? Kas siinä pulma. 'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi' kertoo tarinan joka koskettaa yhtä hyvin parratonta poikaa kuin modernia naistakin.

En ole vielä nähnyt rakkaan ystäväni Inkariina Simolan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää, josta yllä kerrotaan. Menen katsomaan sen huomenna. Esityksiä on ensi viikon keskiviikkoon saakka; aiempia ohjauksiaan nähneenä uskallan suositella lämpimästi.

Olen puhunut Inkariinan kanssa lukuisia kertoja tosissaan leikkimisestä, sankarihevin hienoudesta, kauneuden arvostamisesta ja vilpittömästä paatoksesta. Eilen Elävien Runoilijoiden Klubin järjestämässä tilaisuudessa Antti Arnkil haastatteli Tuomas Timosta ja Olli Sinivaaraa. He puhuivat kovin tutunoloisista teemoista: kuinka välttää se lattea tulkinta, että tosissaanolemista muistuttava olisi välttämättä ironista. En valitettavasti voi referoida keskustelua tässä, sillä minulla ei ollut muistiinpanovälineitä mukanani. Muistin kuitenkin väistämättä mitä itse vastikään kirjoitin: "Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää." Eilinen keskustelu eteni tästä paljon pidemmälle, ja olisi edennyt vielä pidemmälle jos aika ei olisi loppunut kesken.

Keskustelun jälkeen soitti Ville Leinonen. Parempaa muusikkovalintaa olisi ollut vaikea keksiä. Aloin haaveilla keskustelutilaisuudesta, jossa runoilijoiden lisäksi puhumaan päästettäisiin myös muusikko ja teatteriohjaaja. Monien taiteenalojen ihmisillä tuntuisi nyt olevan sanottavaa suhteestaan ironiaan.

Ärtymys ja paljastaminen

Tähän asti kriittinen paljastaminen vaikutti itsestäänselvyydeltä. Kysymys oli vain siitä, että niin intohimoisesti kuin mahdollista oli valittava ärtymyksen kohde ja vastustettava vääriä syytöksiä. Paljastaminen: se oli meidän modernien salainen tehtävä. Väärän tietoisuuden takana piilevien todellisten laskelmointien paljastaminen, tai väärien arvioiden takana piilevien todellisten intressien paljastaminen. Kenen suu ei vielä vähän vaahtoaisi tämän erityislaatuisen raivotaudin jäljiltä?

Poimin Latourin kirjasta toisenkin sitaatin, sillä sitä lukiessani huomasin tunnistavani ilmiön, josta olin puhunut aiemmin toisaalla. Asia sekä mietityttää että ihastuttaa minua, joten toistan aiemmin kirjoittamani täällä:

Blogit ovat ilmainen ja lähes esteetön julkaisuväylä. Blogia voi kirjoittaa anonyyminä. Blogien helppous tekee niistä ihanan julkaisukanavan muun muassa sellaisille ihmisille, jotka jonain toisena aikana olisivat lähetelleet tuhottomasti mielipidekirjoituksia lehtiin. Blogit ovat jopa niin helppoja, että sellaisetkin, joiden mielessä vain käväisee mielipidekirjoituksen oloinen ajatus, kirjoittavat sen blogiinsa. Laiskakin julistaja tulee julistaneeksi. Julkaisemista ei kontrolloida, joten mikään ei estä kirjoittajaa valitsemasta - tietoisesti tai asiaa harkitsematta - mitä kummallisimpia lähestymistapoja. Siellä täällä blogeissa kohtaa vilpitöntä, täysin kohtuuttoman ja harkitsemattoman oloista, jopa monomaanista mielipidekirjoittamista. Sellaista, jota ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä. On olemassa monenlaisia huumoriblogeja, mutta täysin ironiattomat vuodatukset peittoavat ne loistollaan kevyesti. Enkä tällä tarkoita sitä, että ironiaton julistus olisi tahattoman koomista, vaikka se varmasti on usein sitäkin. Ironiaton julistaminen on minusta aidosti todella hienoa. On tyrmäävää katsoa kuinka joku kirjoittaa selvästikin absoluuttisen totuutensa ja loukkaantuu sitten ehkä verisesti kommenteissa käytävässä väittelyssä.

Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää. En kykene sellaiseen paloon, joka ihastuttaa minua monissa blogeissa. Ainoa mihin itse olen tähän mennessä kyennyt verkkokirjoituksissa ja -keskusteluissa, on metodiseksi sinisilmäisyydeksi nimeämäni asenne.

Latour tunnistaa ärtymyksen ja halun paljastaa vääryydet, laskelmoinnit ja tekojen todelliset intressit. Hän kuitenkin tunnistaa myös tunteen, etteivät ärtyneet paljastusprojektit ole enää samalla tapaa uskottavia kuin ne ovat ehkä joskus olleet. Pidän aiemmin kirjoittamassani itsestäänselvänä, että tällaista paljastamista "ei otettaisi mihinkään kontrolloituun julkaisuun kuin enintään huumorimielessä" ja totean olevani "tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää". Latour lienee siis oikeassa väittäessään, ettei paljastaminen ole enää entisessä terässään.

Onkohan tämä oire modernin murenemisesta kuten Latour väittää? Siitä, että olemme huomanneet, ettemme ole koskaan oikeastaan olleetkaan moderneja? Ja ennen kaikkea: ovatko ne blogit, joita yllä ihastelen, jossain latourilaisessa mielessä erinomaisen moderneja?