Mahdollisuus muuhun kuin ironiaan

'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi - Hamlet' on poliittista teatteria jossa teknologian haltuunotto, talouden pelisääntöjen oppiminen, kauneuden arvostaminen, lahjojen antamiseen perustuva rakkaus ja arkinen suhtautuminen taiteen tekemiseen nostetaan esiin vaihtoehtoina teknologian ja talouden paheksumiselle, kauneuden pilkkaamiselle, draamanarkomanialle ja rappiotaiteilijamyytille. Esitys pui niitä vastarinnan muotoja, jotka keskittyvät mekaanisesti vastustamaan kaikkea sitä mikä liittyy vallanpitäjiin ja valtavirtaan, ja joiden vaarana on näivettyä omaan negatiivisuuteensa. Osansa saavat mm. älyllinen elitismi, sosiaalipornografinen uhrimentaliteetti sekä poliittisen taiteilijaegon omaksuminen kansalaisaktivismin harjoittamisen sijaan.

Mutta kaikesta huolimatta vallanpitäjissä on yhä paljon mätää. Kuinka säilyttää oikeudentunto ja puolustaa sydämensä ajatuksia vajoamatta katkeruuden ja negatiivisuuden suohon? Kuinka säilyttää vapaus valita kerta toisensa jälkeen ilman että sopeutuu rakenteisiin tai niitä vastustaviin rakenteisiin? Kas siinä pulma. 'Pojasta mieheksi, tytöstä mieheksi' kertoo tarinan joka koskettaa yhtä hyvin parratonta poikaa kuin modernia naistakin.

En ole vielä nähnyt rakkaan ystäväni Inkariina Simolan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää, josta yllä kerrotaan. Menen katsomaan sen huomenna. Esityksiä on ensi viikon keskiviikkoon saakka; aiempia ohjauksiaan nähneenä uskallan suositella lämpimästi.

Olen puhunut Inkariinan kanssa lukuisia kertoja tosissaan leikkimisestä, sankarihevin hienoudesta, kauneuden arvostamisesta ja vilpittömästä paatoksesta. Eilen Elävien Runoilijoiden Klubin järjestämässä tilaisuudessa Antti Arnkil haastatteli Tuomas Timosta ja Olli Sinivaaraa. He puhuivat kovin tutunoloisista teemoista: kuinka välttää se lattea tulkinta, että tosissaanolemista muistuttava olisi välttämättä ironista. En valitettavasti voi referoida keskustelua tässä, sillä minulla ei ollut muistiinpanovälineitä mukanani. Muistin kuitenkin väistämättä mitä itse vastikään kirjoitin: "Tietynlainen ironia on jo pidemmän aikaa kyllästyttänyt minua, samoin mielipiteiden ja uskomusten miedontaminen monitulkintaisuuteen tai harkittuun ajatuksen loputtomaan monitasoisuuteen. Olen tietysti täysin sen kirjoitustavan myrkyttämä, joka minua kyllästyttää." Eilinen keskustelu eteni tästä paljon pidemmälle, ja olisi edennyt vielä pidemmälle jos aika ei olisi loppunut kesken.

Keskustelun jälkeen soitti Ville Leinonen. Parempaa muusikkovalintaa olisi ollut vaikea keksiä. Aloin haaveilla keskustelutilaisuudesta, jossa runoilijoiden lisäksi puhumaan päästettäisiin myös muusikko ja teatteriohjaaja. Monien taiteenalojen ihmisillä tuntuisi nyt olevan sanottavaa suhteestaan ironiaan.