30.3.07

Joskus luvattu selvennys

Samoin tieteentutkijan pyrkimys selittää myös oikeina pidettyjä uskomuksia nähdään joskus pyrkimyksenä osoittaa nämä uskomukset vääriksi. Tämä virhe on ymmärrettävä, sillä arkiajattelussa pyrimme löytämään selityksiä juuri väärille uskomuksille. Tällöin kuitenkin tieteentutkijan tavoitteet tulkitaan väärin. Tieteentutkijalle se, että uskomukselle on selitys, ei tarkoita, että uskomus on väärä. Hänen näkökulmastaan tutkimuksen kohteena olevien uskomusten hyväksyttävyyden ja järkevyyden arvottava arviointi on erillinen tehtävä.

Luen Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken kirjaa Tiede tutkimuskohteena: filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Se vaikuttaa kohtuullisen pätevältä oppikirjalta. Siteeraamassani pätkässä puhutaan olennaiseksi koskemastani asiasta, joka sattumoisin liittyy aiheeseen, josta olen joskus luvannut kirjoittaa. Nyt on hyvä hetki lunastaa lupaus, sillä luen myös Bruno Latourin teosta Emme ole koskaan olleet moderneja:

Työtämme ei kuitenkaan ymmärretä, koska se viipaloidaan kolmeksi komponentiksi, jotka vastaavat kriitikkojemme tavanomaisesti käyttämiä käsitteitä. He tekevät siitä luontoa, politiikkaa tai diskurssia. [...]

"Mutta siinä tapauksessa te puhuttekin varmaan politiikasta? Pelkistätte tieteellisen totuuden pelkiksi poliittisiksi etupyyteiksi ja teknisen tehokkuuden vain strategisiksi liikkeiksi?" Tämä on toinen väärinymmärrys. Mikäli faktat eivät sovi siihen samalla kertaa marginaaliseen ja pyhään tilaan, joka hartaudenharjoituksessamme on niille varattu, silloin näyttää siltä, että ne latistuvat välittömästi puhtaiksi paikallisiksi sattumuksiksi tai hedelmättömäksi vehkeilyksi. Kuitenkaan tieteentutkimus ei puhu sosiaalisista konteksteista tai vallankäytöstä vaan siitä, miten ne kietoutuvat tutkimuskohteisiin ja kollektiiveihimme. [...]

Kieltämättä tieteelliset tosiasiat ovat kylläkin konstruoituja, mutta niitä ei voi palauttaa sosiaaliseen, koska tämä ulottuvuus on täynnä objekteja, joita käytetään sosiaalisen konstruoimiseen.

Keskustelen tätä kirjoittaessani ystäväni kanssa, joka – hupaisaa kylläkin – sanoi juuri ääneen sen mitä olin kirjoittamassa, eli että Latouria ei voi pitää minkään tavanomaiseen tapaan ymmärretyn sosiaalisen konstruktionismin edustajana vaan pikemminkin sellaisen kriitikkona. Vaikka hän pitää tieteellisiä tosiasioita konstruoituina, hän ei selitä tieteellisiä tosiasioita palauttamalla niitä sosiaaliseen. Päin vastoin, hänhän väittää, että vastaavasti sosiaalista ulottuvuutta konstruoivat sellaiset asiat (objektit), jotka tavataan lukea "luontoon" kuuluviksi.

Yksi Latourin perustavista ajatuksista on tiettyjen erottelujen tosiasiallisuuden kyseenalaistaminen. Puhumme ikään kuin nuo erottelut olisivat selviä ja näppäriä, vaikka todellisuudessa jo sanomalehden avaaminen osoittaa, etteivät ne sitä ole:

Tämä ei kuitenkaan näytä vaivaavan ketään. Sellaiset otsakkeet kuten Talous, Politiikka, Tiede, Kirjat, Kulttuuri, Uskonto ja Paikallisuutiset pysyvät paikoillaan niin kuin tekeillä ei olisi mitään ihmeellistä. Pikkuruinen aids-virus vie sinut seksistä tiedostamattomaan, Afrikkaan, kudosviljelmille, DNA:han ja sitten San Franciscoon mutta asiantuntijat, älyköt, journalistit ja päätöksentekijät viipaloivat viruksen kutoman verkon siisteiksi osasiksi, joissa on vain tiedettä, vain taloutta, vain sosiaalisia ilmiöitä, vain paikallisuutisia, vain tunteita ja vain seksiä.

Latour siis koettaa tutkia tiedettä kyseenalaistaen tämän tavan pilkkoa asiat eri alueille kuuluviksi ja olla sitten kuin nuo alueet eivät kytkeytyisi toisiinsa. Hän tahtoo tutkia asioita luokittelematta jo valmiiksi määrätyillä tavoilla. Kun tähän tapaan ajatellen lähdetään tutkimaan vaikkapa laboratoriotyötä, tulee helposti selväksi, että tieteelliset tosiasiat ovat konstruoituja. Se ei kuitenkaan tee tieteellisistä tosiasioista mitenkään vähemmän tieteellisiä eikä se ole kritiikkiä tieteen tutkimustuloksia kohtaan. Kun Robert Boyle 1600-luvulla tukehdutti lintuja ilmapumpussaan, tieteellinen tosiasia, tyhjiö (tai ainakin melkein tyhjiö; Boylen tiivisteet taisivat vuotaa), oli ilman muuta laboratoriossa konstruoitu asia. Sellaista ei tavattu maapallolla missään muualla kuin laboratorioon vaivalla ja tietoisesti rakennetussa härvelissä. Ilman konstruointia sellaista ei olisi syntynyt. Konstruoinnista huolimatta tyhjiö pysyy tieteellisenä tosiasiana. Sille, miksi sellainen konstruoitiin, on olemassa syitä, ja tieteentutkijaa kiinnostaa selvittää tällaisia syitä. Laboratoriokäytännöt ja niiden kehittyminen, tiettyihin tuloksiin päätymiseen johtavat tosiasialliset prosessit, miksei tutkijan uskomukset ja sitoumuksetkin – tällaiset asiat kiinnostavat tieteentutkijaa.

Koska Latourilta kuitenkin löytyy montakin lausetta, joissa hän toteaa, että "tieteelliset tosiasiat ovat konstruoituja" tai muuta vastaavaa, häntä luetaan hyvin helposti väärin. Tuollainen lause tulkitaan jokseenkin väistämättä väitteeksi, etteivät tieteelliset tosiasiat olisi oikeastaan tosiasioita lainkaan, vaikkei Latour missään väitä sellaista. Hän tekee omien sanojensa mukaan tieteen antropologiaa, mutta häntä luetaan kuin hän pyrkisi kiistämään tieteen tutkimustuloksia. Pyrkimykseen selittää tieteellistä toimintaa heijastetaan oletus, että vain vääriä uskomuksia ylipäätään koetetaan selittää; Kiikerin ja Ylikosken sanoin:

Arkiajattelussa (myös tieteellisessä arkiajattelussa) emme normaalisti katso, että todet tai järkevät uskomukset kaipaavat selitystä. Oletamme, että uskomuksen totuus tai järkevyys sinänsä riittää selittämään, miksi henkilö tuohon väittämään uskoo. Sen sijaan pyrimme usein selittämään, miksi muut ovat kanssamme eri mieltä tai miksi he uskovat epätosina tai järjettöminä pitämiämme asioita.

Tämä asenne saa olettamaan, että yritys selittää miksi ja miten tietty uskomus muodostuu, on tuon uskomuksen kritiikkiä. Lisäksi ei ole helppo tulla ymmärretyksi jos ei tahdo jakaa ilmiöitä luontoon, politiikkaan ja diskurssiin kuuluviksi. Niinpä on jokseenkin väistämätöntä, ettei Latourin kysymyksenasetteluja kuunnella vaan häntä luetaan kuin hän osallistuisi siihen keskusteluun, josta hän on irrottautunut.

Tunnisteet: , ,

4 Comments:

Anonymous Veloena said...

Jäin miettimään sanaa "kritiikkiä" viimeisen kappaleen alussa. Ajattelin sitä yhteydessä esim. taidekritiikkiin, jonka tarkoituksena ei suinkaan ole työntää arvosteltua teosta pois taiteen keskiöstä vaan pikemminkin osoittaa, millä tavoin jokin on taidetta, millä (lähestymis)tavoin sen kokemukselle hedelmällisyys avautuu.

Jotenkin minusta tuntuu, että sana kritiikki ymmärretään helposti tosiaan kiistämiseksi tai jopa tyrmäämiseksi. (Ja moni harjoittaa tällaista kriittisyyttä esim. kriittisenä asenteena omassa elämässään... murheellista.) Ja kuitenkin, eikö kritiikki voi tarkoittaa myös neutraalia tai jopa positiivisesti painottunutta, hmm, lähestymisohjeiden ja ymmärrettävyyden kannalta hyödyllisten erotteluiden luetteloa?

En kyllä usko, että sinäkään olet tästä asiasta toista mieltä. Minua tuo kritiikin käyttäminen jonkin terävän ja tyytymättömän esitystavan synonyymina kauhistuttaa juuri siitä syystä, että niin kauan kuin puhutaan itsekritiikistä ja kritiikistä jonakin hyveellisenä, aika moni ymmärtää sen täysin päin puuta (kuten ilmeisimmin kriitikot Latourin -).

En oikein tiedä, mikä olisi ratkaisu tilanteeseen ja pitäisikö siitä olla huolissaan minimalistisestikaan. (Tuskin tästä kukaan yöunia menettää.) Toisaalta esim. Deweyn yritys muuttaa termin "kokemus" merkitys johti vain siihen, että hänen filosofiansa on ymmärretty valtaosin aivan hullunkurisesti. Ehkä kriittisyyskin on jo niin vakiintunut tietyssä merkityksessään, että on ihan turhaa yrittää muuttaa valtavirran suuntaa, ehkä on vain tyydyttävä siihen, että on erikseen kriittisyys ja kriittisyys. On vain vähän hankalaa, kun niillä on sama nimi, eikä aina voi edellyttää, että toiset arvaavat, kummasta puhuu. Huooh.

Tuo avaussitaatti on hyvin kuvaava ja tarpeellinen. Kuinka monesti ihmiset kuvittelevatkaan, että kiinnostunut yritys hahmottaa tarkemmin jotakin heidän maailmansa rakennetta on luonteeltaan vihamielinen, ei viehättynyt.

31.3.07  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Luonnontieteilijänä minun on hankala ymmärtää, miksi kukaan luonnontietelijä pitäisi vihamielisenä sitä, että tiedeyhteisön sosiaalisia rakenteita tutkitaan. Jokainen, joka on tehnyt itse tiedettä, tietää, että henkilösuhteet, politiikka ja talous määrittelevät ajankohtaiset aiheet ja rahanjaon. Tuloksia ne eivät yleensä määrittele kuitenkaan kuin välillisesti.

Sen sijaan niille, jotka olematta itse luonnontieteilijöitä rakentavat oman maailmankuvansa "tieteen" varaan, mikä tahansa epäilys tieteen epäideaalisuudesta vaarantaa maailmankuvan perustan. Tällaiselle henkilölle tieteen sosiologinen analyysi on yhtä vaarallista kuin fanaattiselle uskovaiselle uskontotiede.

Kristittynä tieteentekijänä minun on helpompi suhtautua tieteen kritiikkiin suvaitsevaisesti: minun maailmankuvaani ei vaaranna tieteen kritiikki.

1.4.07  
Anonymous terry said...

en päässyt logiisi kommentoimaan hyvä eratosthenes, toivottavasti jatkat sitä! nimi erastothenes on sikäli huvittava amerikkalainen virhe, että sana εραστής on 'rakastaja' kuten Φίλος filosofos, viisauden rakastaja. suomalainen blogistan on valitettavasti pieni, (luonnon)tieteentekijöitä on vähän, saati sitten uskovia..

2.4.07  
Blogger Mikko said...

Kuka konstruoi tyhjiön? Milloin se konstruoitiin?

4.4.07  

Lähetä kommentti

<< Home