Virkkeen verran Calvinoa

Un paese incastrato in uno spacco tra quelle alture s'allungava tutto all'in su, le case una sopra l'altra, divise da vie a scale, acciottolate, fatte a conca nel mezzo perché vi scoli il rivolo dei rifiuti di mulo, e sulle soglie di tutte quelle case c'erano una quantità di donne, vecchie o invecchiate, e sui muretti, seduti in fila, una quantità di uomini, vecchi e giovani, tutti in camicia bianca, e in mezzo alle vie fatte a scala i bambini per terra che giocavano e qualche ragazzetto più grande disteso attraverso la strada con la guancia sul gradino, addormentato lì perché ci faceva un po' più fresco che dentro casa e meno odore, e dappertutto posate e in volonuvole di mosche, e su ogni muro e su ogni festone di carta di giornale attorno alle cappe dei camini l'infinita pichiettatura degli escrementi di mosca, e a Usnelli venivano alla mente parole e parole, fitte, intrecciate le une sulle altre, senza spazio tra le righe, finché a poco a poco non si distinguevano più, era un groviglio da cui andavano sparendo anche i minimi occhielli bianchi e restava solo il nero, il nero più totale, impenetrabile, disperato come un urlo.

Noiden ylänköjen välissä olevaan halkeamaan sovitettu kylä jatkui aina ylös asti, talot toinen toistensa päällä, välissa porrastettuja, mukulakivettyjä katuja, jotka oli koverrettu keskeltä jotta muulien jätösten muodostama puro pääsisi valumaan, ja kaikkien näiden talojen ovensuissa oli joukoittain naisia, vanhoja tai vanhentuneita, ja pikku muureilla, rivissä istuen, joukoittain miehiä, vanhoja ja nuoria, kaikki valkeissa paidoissa, ja keskellä porrastettuja katuja maassa lapsia, jotka leikkivät, sekä jokunen vähän isompi poika ojentautuneena kadun poikki poski porrasta vasten, nukahtaneena siihen, koska siinä oli hieman viileämpää kuin kotona ja haisi vähemmän, ja joka puolella laskeutuneina ja lennossa pilvittäin kärpäsiä, ja jokaisella seinällä ja jokaisella sanomalehtipaperista tehdyllä koristeella tulisijojen savukupujen ympärillä kärpästen ulosteiden loputon pilkutus, ja Usnellin mieleen tuli sanoja ja sanoja, tiuhaan, yhteenkietoutuneina, vailla tilaa rivien välissä, kunnes pikku hiljaa niitä ei voinut enää erottaa toisistaan, se oli sotku, josta pienimmätkin valkeat langanpäät olivat katoamassa, ja jäljelle jäi vain musta, totaalinen, läpitunkematon musta, epätoivoinen kuin huuto.

– Italo Calvinon novellista L'avventura di un poeta.