Syyllistämiskirjallisuudesta
The bowls never wanted washing. The boys polished them with their spoons till they shone again; and when they had performed this operation (which never took very long, the spoons being nearly as large as the bowls), they would sit staring at the copper, with such eager eyes, as if they could have devoured the very bricks of which it was composed; employing themselves, meanwhile, in sucking their fingers most assiduously, with the view of catching up any stray splashes of gruel that might have been cast thereon.
Luin vastikään Dickensin Oliver Twistin. Luin sen säännöttömään tapaan, eli ensin ensimmäiset satakunta sivua, sitten hieman turhauduttuani viimeiset satakunta sivua, sitten ainakin suurimman osan väliinjääneestä. Minusta olisi usein mukavaa jos sellaisten romaanien kirjoittajat, joiden kirjoissa juoni on merkittävässä osassa, kertoisivat ensin miten päähenkilöiden tulee käymään, ja alkaisivat vasta sitten kertoa miten se tapahtuu. Nabokov tekee niin. Se on herrasmiesmäistä ja miellyttävää. (Kiinalaisessa dekkariperinteessä asia on myös ymmärretty: syyllinen paljastetaan ensin, sitten vasta kerrotaan kuinka salapoliisituomari saa hänet kiinni.)
Oliver Twist on syyllistämiskirjallisuutta. Sitaatissa kerrotaan vaivaistalon asukeista, orvoista pojista, jotka joutuivat elämään pelkällä kauravellillä, jota sitäkin oli liian vähän. Dickensin aikalaiset tiesivät, että ne hirmuisuudet, mitä kirjassa kuvattiin, olivat varsin todellisia. Ihmiset, joilla oli varaa ja aikaa lukea kirjoja, tunsivat syyllisyyttä lukiessaan niistä, joilla ei ollut mitään. Se tietysti onnistui vain koska Dickens syyllisti viihdyttävällä tavalla. Se kuitenkin onnistui.
Nykyään eurooppalaisessa syyllistämiskirjallisuudessa kuvataan usein siirtolaisia tai Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaita. Syyllistämiskirjallisuus on jonkinlaista sukua valituslauluille, joita löytyy jokseenkin joka puolelta maailmaa itkuvirsistä negrospirituaaleihin. Syyllistämiskirjallisuus kuitenkin eroaa lauluista, sillä kirjoittaja ei useinkaan kärsi itse ainakaan enää kirjoittaessaan. Minusta olisikin kiinnostavaa tietää kuinka paljon syyllistämiskirjallisuutta esimerkiksi Intiassa kirjoitetaan. Kuinka länsimainen kirjallisuudenlaji tämä on?
Tunnisteet: kaunokirjallisuus, kärsiminen
16 Comments:
Jaa, minä näkisin itkuvirret suoraan ekspressiivisinä, ja siten varsin erilaisena lajina kuin syyllistämiskirjallisuuden. Itkuvirsi luo sosiaalista solidaarisuutta, mutta usein puhuttelee Jumalaa tai jotain vastaavaa. Syyllistäminen puolestaan nakertaa sosiaalista solidaarisuutta, eikä siihen liity kosmista tunnetta.
Totta, mutta tuo ero liittyy mielestäni siihen, ettei kertoja itse kärsi. Kuitenkin sitäkin voisi miettiä, että koska kertoja/kirjoittaja (tässä kirjallisuudenlajissa usein samastettavissa) ei kärsi, häntä syyllistetään siinä missä lukijoitakin. Nakertaako syyllistämiskirjallisuus siis sosiaalista solidaarisuutta? Kosmista tunnetta siihen ei tosiaan liity, mutta sekin voi liittyä siihen, ettei kertoja kärsi eikä siis ole olosuhteiden voimaton uhri.
Syyllistämiskirjallisuus ei ole fatalistista.
Totta. Pidän fatalismista.
Kannattaa muuten huomata, että 1800-luvun suuret klassikot (Dickens, Tolstoi ym.) ja heidän suomalaiset virkaveljensä (Topelius) julkaisivat kirjansa yleensä sanomalehtien jatkokertomuksina, jotka kestivät vuosikausia. Tämä näkyy juonissa, jotka ovat kiemuraisia ja täynnä tapahtumien pysäyttämistä jännittävään kohtaan. Itse asiassa uskoisin, etteivät nämä kirjailijat välttämättä edes tienneet aloittaessaan romaaninsa, miten päähenkilöiden tulisi käymään.
Huippuunsa jatkokertomusromaani nousee Topeliuksen Välskärin kertomuksissa, joissa sukupolvi vaihtuu toiseen, kunnes tullaan niin lähelle nykyaikaa (1780-luvulle), ettei ole enää poliittisesti järkevää tulla modernimmaksi. Lehti kun saattaisi kaatua sensuuriin.
Väittäisin, että eräs nykykirjallisuuden ongelma on kirjojen suora julkaiseminen romaanimuodossa. Tämä mahdollistaa sen, että kirjailijan ei tarvitse joka luvussa pohtia, miten pitäisi yleisön mielenkiinnon yllä.
Huomasin juuri, että fatalismin puutehan johtaa ihan luontevasti syyllisyydentunteeseen. Mitä vähemmän fatalistinen kulttuuri, sen enemmän kollektiivista syyllisyydentunnetta? (Syyllistämiskirjallisuus kollektiivisen syyllisyydentunteen vahvistamisena?) Harmillista, en näet pidä fatalismista (paitsi joskus esteettisessä mielessä) enkä syyllisyydentunteesta.
Euphemia, what's in a name?
'Tis not flat, nor one bit lame,
It means to speak well,
And as much one could tell.
Thy name spells good speech,
Or eloquent talking,
While they call me a leech,
An expert in stalking.
So how should I presume?
A muse by any other name
Would not amuse the same.
Was this not well said by me?
Worthy of words that are thine?
And, thus, well worthy of thee?
So, wilt thou be my Valentine?
Ensimmäinen muistaakseni koskaan saamani ystävänpäivätervehdys. Kiitoksia siis, vaikuttavaa.
Myöhäsyntyisen legendan mukaanhan Valentine lähetti vankilassa vartijansa tyttärelle viestin, ja allekirjoitti sen "Valentineltasi". Seuraavana päivänä koitti martyyrikuolema. Liekö tuo parempi kuin pyhän Eufemiankaan kuolema?
Ah, syyllistämiskirjallisuus. ;) Enpä tiedä, voisiko se vapauttaa fiksua kirjoittajaa syyllisyydestä, koska tässä maailmassa on aika vaikeaa uskoa tehneensä "oman osansa" sellaisissa kysymyksissä kuin kehitysmaakysymys tai kysymys eläinten oikeudenmukaisesta kohtelusta. NÄIDEN kohdalla taidamme kaikki olla aimo fatalisteja... lukuunottamatta muutamaa harvaa.
Hmm, ehkä näitä pitäisi kutusua "kukaan ei tiedä, mitä tehdä" -kirjoiksi sittenkin? Kai syyllistäminen onnistuu vain jos kohde (lukija) tajuaa, että häntä pistellään ja korvennetaan? Minusta vaikuttaa siltä, ettei tätä taida tajuta juuri kukaan (lukuunottamatta ehkä Käymälöitsijää, joka taas ei ole toiminnan miehiä näissä asioissa)? Moraalin alueella fatalismi on ällistyttävän tavallista, suorastaan normi. "Minä nyt olen tällainen enkä voi sille mitään."
Kirjallisuuden luontokäsityksissä DOdossa olemme lukeneet mittavan kasan kirjoja, joissa valtasuhde on selkeästi (valkoisen/länsimaisen/mies-) ihmisen hyväksi. Aika harva kirja näistä problematisoi kysymystä mitenkään kiinnostavalla tai ratkaisuja edistävällä tavalla.
Coetzeen Elizabeth Costello on kiinnostava romaani, koska se on kirjoitettu tosiaankin eri tavoin kuin valtaosa romaaneista JA se on selkeä syyllistämiskirja; muistaakseni missään muussa lukemassani kaunokirjallisessa teoksessa ei yhtä selkeästi rinnasteta tehomaataloutta keskitysleireihin. Osa teoksestahan on Coetzeen jo aiemmin ilmestyneitä esseitä eläinten asemasta.
Koetan miettiä toista hyvää syyllistämiskirjaa... no Szymborskan runot ehkä. Ei ihme, että juuri nuo tyypit ovat saaneet nobelinsa. Erottuvat kyllä selkeästi sormea heristävästä, mutta muuten neuvottomasta joukosta.
Eräille eteläafrikkalaiskirjailijoille syyllistämisgenre taisi olla kannattava. Coetzeeta tai Gordimeria väheksymättä voinee kysyä, onko kukaan lukenut André Brinkiä 1990-luvun alun jälkeen.
Erastotenes:
Väittäisin, että eräs nykykirjallisuuden ongelma on kirjojen suora julkaiseminen romaanimuodossa. Tämä mahdollistaa sen, että kirjailijan ei tarvitse joka luvussa pohtia, miten pitäisi yleisön mielenkiinnon yllä.
Niin, eikä nykyään kirjailijan tarvitse pohtia kesken virkkeen, miten saattaa koukeroinen ilmaisu päätökseen alkua pyyhkimättä. :)
Missasin muuten lorunossani ilmeisen mahdollisuuden. Kun kerran lainasin lauseen So how should I presume, lopun interrogatiiviosion eteen olisi pitänyt inkorporoida samasta lähteestä myös To lead you to an overwhelming question...
Veloena, ei syyllistämiskirjallisuus tietenkään vapauta kirjoittajaa syyllisyydestä. Se vahvistaa kirjoittajan ja lukijoiden yhteistä kollektiivista syyllisyyttä. Ratkaisujen tarjoaminen ei ole tarpeen, syyllistämiseen riittää toteamus, että meidän pitäisi osata tehdä kuvatuille asioille jotain.
Moraalin alueella fatalismiin tukeutuminen vaikuttaa tosiaan säännöltä. Kuitenkin se, että moni näkyy tuntevan tarvetta puolustautua fatalistisilla lausunnoilla silloinkin, kun mitään syytöksiä ei esitetä, saa epäilemään fatalismin aukottomuutta.
Gouda, enpä ole tosiaan tullut lukeneeksi André Brinkiä aikoihin. Mutta jos joku mainitsisi edes yhden syyllistämiskirjallisuutta edustavan teoksen, jonka kirjoittaja ei ole mitenkään länsimaalainen, niin lukisin takuulla. Silkasta uteliaisuudesta.
"Kuitenkin se, että moni näkyy tuntevan tarvetta puolustautua fatalistisilla lausunnoilla silloinkin, kun mitään syytöksiä ei esitetä, saa epäilemään fatalismin aukottomuutta."
Niin. Tämä onkin kiinnostavaa! Ehkä fatalismi kiinnostaa sinne saakka, että tajuaa sen tarkoittavan myös, ettei huonoudelleen voi mitään, ja että se tarkoittaa, että ON huono? Huono taas, kuten kaikkialla esikoulusta asti opetetaan, ei ole suotavaa olla.
Ehkä siihen liittyvä syyllisyys on jotenkin sisäänpedatumpaa kuin syyllisyys siitä, ettei ole tehnyt jotakin asialle x? Huonous ikään kuin imetään sisään persoonallisuutta arvioivaksi määreeksi, siitä loukkaannutaan hieman, ja pullikoidaan vastaan? En ole varma, käykö asiassa juuri näin. (Ja mitään tekemistä etiikan teoriana kanssa tällä tuskin on...)
Kunhan kehittelen ;)
Veloena, moraaliin liittyvässä fatalismissa minusta kaikkein mielenkiintoisinta on se, että siitä eroonpääsemiseen näyttäisi olevan kaksi mallia.
Ensimmäisen mallin mukaan ihmisen pitäisi alkaa toimia hyvin puutteistaan huolimatta eikä vedota niihin koko ajan. Toisen mallin mukaan taas ihmisen pitäisi kehittää itseään niin, että pääsisi puutteistaan eroon.
Minusta ensimmäinen malli on ollut aina huomattavasti houkuttelevampi, lähinnä siksi, että se säilyttää inhimillisen arvokkuuden paremmin, ja vastaa lähemmin periaatetta "moraali kohdistuu tekoon, ei henkilöön." Näppituntumani olisi se, että moraalin psykologisoimisen myötä yleinen näkemys yhä enemmän ja enemmän olisi kallistumassa jälkimmäisen mallin kannalle.
Minusta olisi usein mukavaa jos sellaisten romaanien kirjoittajat, joiden kirjoissa juoni on merkittävässä osassa, kertoisivat ensin miten päähenkilöiden tulee käymään, ja alkaisivat vasta sitten kertoa miten se tapahtuu.
Pitää olla sen verran hillitty, ettei avaa joulukalenterin luukkuja etuajassa. Aina sieltä viimeisestä se joulupukki kurkkaa kuitenkin. Parempi olisikin, jos tehtäisiin dekkareita, joissa syyllistä ei kerrota missään vaiheessa. Joutuisi hieman miettimään, eikä ottamaan vastauksia annettuina.
Tietysti koko teema "kuka oli syyllinen" on naiviuudessaan ja mustavalkoisen tekopyhässä ideaalisuudessaan sanoinkuvaamattoman korni ja lapselline. Parempi olis puhua tekijästä.
Miksi näin? Syyllistä ei tiedetä koskaan. Tekijän voi tietää.
Lähetä kommentti
<< Home