Ikävystyttävä joukkomurha

L'ennui naquit, dans la solitude, du silence et de l'oisiveté.

Pierre-Claude-Victor Boiste kertoo näin Dictionnaire universelissaan. Olen eri mieltä. Minulla on seuraa, ikkunan ulkopuolelta kuuluu vasaran pauke, aaltojen kohina ja etäinen radio, ja töistä saan valita mieleiseni; tehtävät eivät lopu. On liian kuuma, jotta viitsisin ulos. Säärissäni on pinttynyttä likaa; suolaveden, hien, aurinkorasvan, hyttysmyrkyn ja hiekan keskinäisvaikutuksissa syntynyttä tahmaa, jonka voin pestä pois jos tahdon, mutta joka pian taas muodostaa harmahtavan kettonsa pintaani.

Tapahtumarikkainta tänään oli muurahaisten joukkomurha. Asuntomme on maantasassa, ja herätessämme saimme huomata, että pihan muurahaiset olivat löytäneet tien keittiöön. Musta jono kulki vuoteemme ali. Lakaistuani kuhisevan polun ovesta ulos turvauduimme paikallisiin pesuaineisiin. Minua ei haittaa, että niihin on usein lisätty desinfiointiainetta. Myöhemmin ikkunalaudalla oli liian iso kuoriainen. Verkko-oven läpi näkyy kana, valtava palmunlehvä, vaaleanpunaisia kukkia, meri ja kaartelevia kondoreita.

Kun toinen ei suojele itseään

Ruokapöydässä Mona kolauttaa hänen lautasensa voimalla pöytään. "Minä suutuin, koska minulla on ollut sinua niin ikävä. Odotin niin kauheasti että tulisit kotiin. Ja sitten onkin tällaista. Ihan kuin et olisi oppinut yhtikäs mitään. Vähemmästäkin voi tulla hulluksi. Eniten minua tietysti suututtaa, koska sinulle itsellesi tuli niin paha olo. Minun olisi pitänyt lähteä mukaan, mutta miltä se olisi näyttänyt, kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa? Silloin olisi ollut minun syyni, jos et olisi saanut nukutuksi! Ja kai sinun tuossa iässä pitäisi jo pystyä pitämään huoli itsestäsi!"
Hän on nyt pääsemässä uudestaan vauhtiin, ja Sanna istuu tuolillaan pelosta kankeana. Mutta sitten hän lopettaa sättimisen, käy istumaan ja puhkeaa itkuun, eikä Petter enää ole epäonnistunut sielunhoitaja vaan vertaansa vaikka oleva sielunhoitaja, joka lopulta osaa käyttää synnyinlahjaksi saamaansa kaunista ääntä ja parransänkeä jonka voi painaa poskea vasten. Lämmin rinta, tehtävänsä taitavat hyvät kädet. 

Luin Ulla-Lena Lundbergin Jään. Sen hahmoista minua kosketti vahvimmin papinrouva Mona, joka muuttaa ulkosaaristoon, kun miehensä saa sieltä seurakunnan kaitseakseen. Mona puolestaan kaitsee miestään. Ja toisaalta ei: kerta toisensa jälkeen hän tukahduttaa halunsa eikä kaitse. Petterin pitäisi pystyä pitämään huoli itsestään, joten Mona koettaa uskoa ja luottaa. Mies on kuitenkin kaikessa hurmaavuudessaan juuri sillä tavalla rajaton, ettei osaa suojella itseään.

Asetelma lienee itse kullekin tuttu. Toisiinsa kiinnittyneistä kahdesta ihmisestä toinen ottaa asiaa ajattelematta, ehkä tajuamattaan, riskejä, jotka toinen ilman muuta välttäisi. Jos kuvio on kovin kärjistynyt, suhde uhkaa muuttua kuin aikuisen ja lapsen väliseksi. Petterin kyvyttömyys onkin samankaltaista kuin lapsella, ajattelematonta ajautumista. Monessa muussa asiassa hän on kuitenkin aikuinen, eikä Mona voi eikä tahdo ryhtyä miehensä huoltajaksi.

Joskus tämän blogini aiempina vuosina olisin yksinkertaisesti todennut Monan tekevän virheen aina kun hän ryhtyy kaitsemaan lapsenkaltaiseksi hairahtuvaa puolisoaan. Mona on kirjallisuudessa harvinainen henkilöhahmo, sillä hän olisi tuomiosta epäilemättä samaa mieltä – hän tahtoo luottaa miehensä kykyyn huolehtia itsestään, koska hän ei tahdo muuttaa heidän suhteensa valtatasapainoa sellaiseksi, jossa kumpikaan on huolehdittavan asemassa.

En kuitenkaan ole enää entisen itseni kanssa kaikin puolin samaa mieltä. Ottaessaan ajattelemattomia riskejä Petter riskeeraa paitsi itsensä myös kaiken sen, mitä heillä on Monan kanssa. Mona tietää tämän. Antamalla miehen ajautua vaaroihin hän hyväksyy tietoisesti ne riskit, jotka Petter ottaa harkitsematta asiaa. Hänen on siis punnittava kumman kurjuuden hän on valmis valitsemaan: ryhtyäkö pirttihirmuksi ja siten latistaa heidän suhteensa – vai hyväksyäkö ne vaarat, jotka Petterin ajattelemattomuuden tähden uhkaavat heitä alati. Voin kuvitella tilanteen, jossa ensimmäinen vaihtoehto on pienempi paha.

Keskeytetystä pääsykokeesta

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykoe jouduttiin keskeyttämään keskiviikkona. Yleisen valtio-opin yhden linjan, maailmanpolitiikan tutkimuksen, pääsykokeeseen oli tulostettu viimevuotiset kysymykset.
Useat valtiotieteellisen opiskelijat päivittelivät tilannetta iltapäivällä sosiaalisessa mediassa.

Oli vain ajan kysymys milloin jotain tällaista tapahtuu. Helsingin yliopiston sisäinen tiedonkulku ei nimittäin enää toimi.

Itse asiassa huomattavan moni tämän kokoisessa organisaatiossa arjen välttämättömyyksiin kuuluva prosessi ei toimi. Tänä keväänä on vastaan tullut mm. tilanne, jossa saimme kuusi päivää ennen erään kurssin alkua tietää, että meille oli 4-5 kuukautta aiemmin myönnetty rahaa sen ja erään toisen kurssin kehittämiseen. Olisi ollut kiva tietää ajoissa. Opiskelijatkin olisivat hyötyneet. Kuulemma eri rahoitusmallien ja hallintojärjestelmien yhtäaikaisten muutosten ristitulessa tieto oli vain jäänyt jonnekin. Kukaan ei tiennyt, kenen olisi pitänyt kertoa meille, kurssin järjestäjille. Tuli vastaan myös tilanne, jossa jatko-opiskelija oli menossa pitämään hyvin vaikutusvaltaiselle yleisölle esitelmää Helsingin yliopiston edustajana, mutta koettaessaan tulostaa esitelmämuistiinpanojaan hän sai huomata, että häneltä oli viety tulostusoikeus, kuulemma koska hän oli jatko-opiskelija. Asiasta ei tiedotettu. Myöhemmin jatko-opiskelijoilla taas ilman muuta oli vastaava tulostuskiintiö kuin perustutkinto-opiskelijoillakin, eikä kukaan kysellessä osannut sanoa mistä koko jupakassa oli kyse.

Nämä eivät ole poikkeustapauksia, vaan kaikkien suomalaisten yliopistojen ja korkeakoulujen tämän hetken arkea. Professorien kasvot ovat muuttuneet pysyvästi harmaiksi. Amanuenssit ja laitossihteerit tärisevät puhuessaan. Äitini, joka jäi eläkkeelle vuodenvaihteessa, totesi ensin, etteivät opetus- tai ohjaustehtävät juurikaan vähentyneet, hän vain tekee niitä nyt professori emeritan tuntipalkalla. Noin kuukauden kuluttua hän kuitenkin kertoi minulle kasvot kirkastuneina, että nyt hän vasta tajusi: "Mun ei tarvitse istua enää yhdessäkään tutkinnonuudistuskokouksessa!" Kasvojen harmaus oli hävinnyt.

En syytä nykytilanteesta ketään yliopistojen ja korkeakoulujen henkilökuntaan kuuluvaa. Itse asiassa useilla tästä väestä on vahva, ihanteista kumpuava tarve suojella opiskelijoita nykykaaokselta parhaansa mukaan ja jotenkin taata opetuksen taso. (Tutkimus toki kärsii.) Se on kuitenkin vaikeaa, sillä väki alkaa uupua.

Ajatellaan Helsingin yliopistoa, joka on liki 40 000 hengen työyhteisö. Sitä on viimeisten muutaman vuoden aikana uudistettu ainakin seuraavin tavoin: 1) 2010 yliopistolakiuudistus monine tipoittain tulleine, rahoitukseen vaikuttaneine lisäyksineen. Lainmuutoksen myötä yliopistojen ja korkeakoulujen asema yhteiskunnassa ja hallintomalli muuttuivat radikaalisti. 2) Samaan aikaan tapahtunut laitosuudistus, jossa pieniä laitoksia yhdistettiin suuremmiksi. Kuten Helsingin yliopiston filosofian laitoksen viimeinen johtaja Thomas Wallgren totesi, sitä laitosta ei koskaan nainen johtanut. Enää ei voi, sillä laitosta ei enää ole. Teoreettinen filosofia ja filosofi ovat osa Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitosta, käytännöllinen filosofia taas kuuluu Politiikan ja talouden tutkimuksen laitokseen. 3) Bolognan prosessin mukanaan tuomat perustutkintoja koskevat tutkinnonuudistukset: alemman korkeakoulututkinnon erottaminen maisteriohjelmista. 4) Paraikaa käynnissä oleva tohtorintutkintoa koskeva uudistusprosessi uusine tohtoriohjelmineen.

Voi olla, että muitakin uudistuksia on tehty, en tiedä kun olen vain pahainen jatko-opiskelija ja tuntiopettaja. Voinet kuitenkin, rakas lukija, kuvitella mitä tällainen tauoton uudistusten hyöyntä saa aikaan liki 40 000 hengen työyhteisön arjessa. Kaikki kyllä tekevät parhaansa, mutta kun vanhat käytännöt eivät enää toimi eikä uusia ehdi muodostua ennen kuin rakenteita taas muutetaan radikaalisti, ei yksinkertaisinkaan tieto kulje. Ei ole enää olemassa sitä prosessia, joka takaisi, että joku tarkistaa pääsykoekysymykset ja vertaa niitä tämän vuoden pääsykoekirjaan.

En koskaan osta kirvestä

Mutta toisaalta tämäkään ei ole koko totuus; pyörä pyörähtää vielä yhden kierroksen. Suomessa on nimittäin tehty myös taidetta, jonka on ollut tarkoitus lyödä läskiksi ei korkealentoista korkeakulttuuria vaan juuri kansanomaista kulttuuria ja elämänmenoa. Tällöin tämä parodinen aikomus on jäänyt taideteokset vastaanottavalta yleisöltä huomaamatta ja parodia on tulkittu kirjaimellisesti.
Näin on käynyt vuosikymmenten varrella toistuvasti esimerkiksi populaarimusiikissa. Kari Kuuvan "Tango Pelargonia" (1964) oli suunniteltu naurettavaksi parodiaksi itkettävästä, surumielisestä suomalaisesta tangosta. Se nousi valtavaksi hitiksi, koska suomalaisista se oli kerta kaikkiaan loistava surumielinen tango. Eppu Normaalin "Murheellisten laulujen maa" (1982) yritti samaan tapaan virnuilla murheen alhossa vaeltavalle kotimaiselle iskelmämusiikille, mutta laulun koettiin koskettavasti pukevan sanoiksi suomalaisten kipeimpiä tuntoja.

Perjantai-iltana istuin ystäväni kanssa Kontulan Pub Kipparissa, jossa hontelo nuori mies nojasi baaritiskiin ja lauloi tunteella karaokenauhaa seuraillen, kuinka "perinteisen miehen kohtalon halus välttää poika tuo. En koskaan osta kirvestä enkä koskaan viinaa juo." En voinut olla muistamatta ylläolevaa katkelmaa Tommi Uschanovin kirjasta Miksi Suomi on Suomi. Myös "Tango Pelargonia" kannattaa kuunnella. Pub Kipparissa kipeitä tuntojaan tulkinnutta suomalaista seurasi karaokevuorossa mies, jonka juuret näyttivät olevan Länsi-Afrikassa, ja jonka kappalevalinta oli Mamban "Meille vai teille". Miehet lauloivat äidinkielestään riippumatta melkein kaikki suomeksi, naiset taas vastaavasti englanniksi. Baarin ainoa tummaihoinen nainen tosin kokeili myös italiaa, jota hän ei osannut.

Seuraavana aamuna heräsin krapulassa, mikä on harvinaista. Olo oli henkisesti hontelo koko päivän, ja muistin taas miksi joskus vietän pitkiäkin aikoja tykkänään alkoholitta. Se näet vaikuttaa mielialaan, ja erityisesti silloin kun on alamaissa, alkoholi on salakavala aine. Luin tänään Sakari Heiskasen kirjoituksen, jossa hän pui omaa masennushistoriaansa ja alkoholinkäyttöään ja toteaa näin: "Usealle alkoholi on rentoutuslääke. Minulle se oli tuota depressiota syventävä asia, josta eroon pääseminen vaati apua." Sitaatti on itse asiassa harhaanjohtava, sillä Heiskanenkin käytti alkoholia rentoutuakseen iltaisin, eikä aineen depressiota syventävä vaikutus ole poikkeus vaan sääntö. Alkoholi tuottaa ahdistuneelle tai masentuneelle hetkellisen helpotuksen tunteen, mutta rentoutuslääkkeenä se on todellisuudessa kelvoton: se ei pelkästään syvennä, vaan myös aiheuttaa masennusta. Asiaa on tutkittu moneen otteeseen, ja Hesarikin kirjoitti vastikään uusimmasta laajasta tutkimuksesta. Itse tutkimusartikkeli löytyy täältä (pdf). Tutkimuksessa keskitytään runsaaseen alkoholinkäyttöön, mutta ainakin minä olen huomannut vähäistenkin alkoholimäärien vaikutukset, ja siksi tiukilla ollessani olen tiukkana. Silloin lasillinen viiniä riittää tekemään minusta seuraavana päivänä ahdistuneemman kuin muuten olisin. Nautin siis hyvistä viineistä ja oluista ilomielin silloin kun olen iloinen, mutta oikeasti allapäin en, sillä silloin minulla ei ole varaa leikkiä mielialallani. Säännöllinen apeana juominen johtaa vain pahan mielen kroonistumiseen.

Alakulon tai ahdistuksen hoitaminen viinalla on toivotonta hommaa, mutta kaikeksi onneksi toivottomuuteen ei tarvitse jämähtää. Yllämainitun tutkimuksen tulokset ovat rohkaisevia, kuten Hesarikin tiivistää: "Schuckitin mukaan alkoholista johtuvaa masennusta ei pidä hoitaa mielialalääkkeillä. Masennus katoaa useimmiten itsestään muutaman viikon tai kuukauden raittiusjakson myötä." Haastankin sinut, joka olet lukenut tähän asti, tietämään millainen sinun olosi on ilman alkoholia. Jos et tiedä, ota selvää: ole kuukausi raittiina.

Tommin kirjasta napattua hulvatonta katkelmaa seurasi näemmä raittiussaarna, mutta luotan siihen, ettei Tommi vanhana raittiusmiehenä tästä pahastu.

Huonoista romaaneista

Jatketaanpas kääntämisestä. Sain eilen valmiiksi puolikkaan viihderomaanin suomennoksen. (Työ jaettiin kiireen vuoksi kahdelle kääntäjälle, siksi puolikkaan.) Teksti oli kevyintä, mitä olen koskaan kääntänyt, ja sen myötä tuntipalkkani nousi sellaiselle tasolle, ettei tule paha mieli vaikka sen laskisikin. Samalla työkokemus oli kuitenkin minulle aivan uudella tavalla epämiellyttävä.

Tähän asti olen kääntänyt vain sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joista olen itse pitänyt. Nyt käänsin romaania, jota pidin alun alkaenkin tolkuttomana, ja jota opin työn edetessä inhoamaan. Inho ei ole mitenkään ylitsevuotavaista ja käännän mielihyvin lisää samankaltaista höttöä, sillä järkevä tuntipalkka merkitsee, että ehdin tehdä muutakin kuin palkkatyötä. Itse asiassa pidän inhontunteitani kiinnostavina ja olen viime päivinä koettanut eritellä mistä ne johtuvat.

Kääntämäni viihderomaaninpuolikas on osa kirjasarjaa, jonka tietysti lukaisin ennen kuin kävin työhön käsiksi. Aivan kuten osasin odottaakin, sarja oli pölvästimäinen. Se oli kuitenkin myös omassa lajissaan melko tehokas, ja tajuan miksi alkuteos on myynyt erinomaisesti. Kirjailija osaa luoda nopeatempoisia, limittyviä juonikaaria, jotka saavat lukijan jatkamaan aina muutaman sivun lisää, ja sitten taas muutaman. Hän osaa myös kirjoittaa tolkuttoman pitkiä seksikohtauksia – se ei suinkaan ole helppoa. Koko sarjaa kantaa pari pidempää, toisiinsa liittyvää juonikuviota, jotka ratkeavat kirja kerrallaan. Ennen viimeistä osaa lukija saa jokaisen kirjan lopuksi muutamia tyydyttäviä ratkaisuja, mutta kysymyksiä jää samalla ilmaan sen verran, että seuraavakin osa tulee ilmestyttyään napattua pokkarihyllystä mukaan. Juonikuviot ovat äärimmäisen typeriä ja päähenkilöpari kliseisyydessään puistattava, mutta samalla sekä juoni että päähenkilöt ovat erittäin onnistunut näyte siitä, kuinka pikkutyttöjen fantasioiden perusaineksista kootaan eroottinen, ajankohtaisella kyökkipsykologisella paraphernalialla kuorrutettu romaanisarja.

Kuten kirjoitin, kääntäjän kokemus kaunokirjallisesta teoksesta on erilainen kuin lukijan. Tekstin lähelle meneminen paljastaa kirjoista paljon sellaista, jota ei voi lukaisemalla huomata, ja samalla yksittäisten virkkeiden tasolla paarustaminen peittää kokonaisuuden näkyvistä. Kun suomennan kirjan ehkä yhdeksättä, tai kenties kolmattatoista, tällä kertaa kolmen liuskan mittaiseksi venytettyä seksikohtausta, huomioni kiinnittyy etupäässä kirjailijan maneereihin. Ne ovat niin perinpohjaisen epäeroottisia, että puistelen päätäni kohtauksen absurdeille yksityiskohdille, joita en lukiessani ollut pannut lainkaan merkille. Tajuan myös miten seksikohtaukset rakentuvat. Ne ovat kaikki pohjimmiltaan aivan samanlaisia, saman fantasian variaatioita. Kohtaukset ovat epäilemättä (myyntiluvuista päätellen todellakin epäilemättä) tehokkaita, mutta lähiluku ei paljasta niistä mitään kiinnostavaa.

Sama pätee päähenkilöihin. Käännöstyö sai minut inhoamaan heitä. Kumpikin on koukku, johon on ripustettu hyvä joukko ulkoisia ja sisäisiä fantasiapiirteitä. He eivät todellakaan ole täydellisiä tai ongelmattomia, päin vastoin: heidän ongelmansa kantavat kirjan juonta, ja niihin samastuminen on tyydyttävää: erityisesti sankarittaren epävarmuudet ja turvattomuudentunteet ratkaistaan tavalla, joka on lainattu suoraan satukirjoista. Prinsessa saa kiukutella kuinka järjettömästi tahansa, ja sitten prinssi tappaa lohikäärmeen ja sitten kaikki on hyvin.

Nopeasti lukiessaan tällaisen kirjan tai kirjasarjan absurdit piirteet hyväksyy samalla tavalla kuin satukirjaa lukiessaan hyväksyy haltiakummit ja sammakoiksi loihditut prinssit. (Jos ei hyväksy, jos ei esimerkiksi kerta kaikkiaan enää osaa tätä lapsuudesta tuttua lukutapaa, niin muuttuu hyvin todennäköisesti kykenemättömäksi lukemaan viihderomaaneja. Olen monta kertaa miettinyt miten kustannustoimittajat ratkaisevat tämän ongelman: he ovat erittäin kouliintuneita lukijoita, joten monien heistä luulisi olevan äärimmäisen vaikea lukea viihderomaaneja sillä mitäänkyselemättömyydellä, jota niiden lukeminen minusta vaatii. Yhtä kaikki, he joutuvat lukemaan hirveän määrän kamalaa höttöä, sillä se myy. Minä osaan vielä tarpeen tullen vääntää metodisen sinisilmäisyyden päälle ja vaimentaa vähemmän lapsekkaan lukijan valitukset, mutta se alkaa olla minullekin jo hieman hankalaa. Miten kustannustoimittajat siis jaksavat lukea tällaista höttöä, ja tehdä vielä kustannuspäätöksiäkin?) Kääntäjä ei voi mitenkään jäädä tälle kyselemättömän hyväksynnän tasolle, vaan liukastuu vääjäämättä siltä pois heti aloittaessaan työnsä. Hyvää kirjaa kääntäessään hukkaa toki romaanin ahmaisijan näkökulman, mutta tilalle saa jotain muuta, ja se muu on kiinnostavaa. Huonoa kirjaa kääntäessään ei näemmä saa, ja se on epämiellyttävää.

Kuinka martyrismi selätetään kohtalonuskolla

Il tempo a Kaltra passava lentamente. Una vita incastrata nel reticolo di silenzio senza confine della montagna. Disturbata soltanto dal brusio degli alberi mossi dal vento.
La gente si occupava delle faccende di sempre. Si occupava delle storie passate che continuamente tornavano a rivivere come fossero accadute la sera prima.

Luin jonkin aikaa sitten Anilda Ibrahimin romaanin Rosso come una sposa. Kirjailija asuu nykyään Italiassa ja kirjoittaa italiaksi, mutta on kotoisin Albaniasta. Kirja oli hämmentävä ja ilahduttava lukukokemus. Se kertoo maailmasta, jossa pappi voi päätyä laulamaan islamilaisissa hautajaisissa suuria kun imaami ei sumun vuoksi pääse paikalle pikkukylään ja tiranalaisessa kerrostalossa itkuvirttä virittelevä isoäiti saattaakin äkkiä päättää, ettei itkuun sittenkään tarvita loppusointuja. Kaikkea värittää kommunismi, joka paitsi muuttaa maata perustavasti niinä vuosikymmeninä, joista kirja kertoo, myös eristää sen muusta maailmasta.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta, jossa eletään albanialaista versiota Don Camillon kylästä. Maailma on muuttumaton ja sulkeutunut, ihmiset tietävät paikkansa. Tarina seuraa toistaan, järkyttäviäkin asioita tapahtuu, mutta muuttumattomuus säilyy silti. Moderni ei ole vielä ulottunut ihmisiin saakka, vaikka sen vaikutukset alkavatkin pikku hiljaa näkyä heidän ympärillään (toisessa osassa onkin sitten jo toisin). En tosiaan voinut olla ajattelematta Guareschia, en vaikka keskushenkilö oli nainen, Saba.

Saban tarina vetosi minuun. Se oli aivan muuta kuin mitä naispuolisen nykykirjailijan voisi olettaa luovan niistä lähtökohdista, joista tarina versoo. Saba näet naitetaan 15-vuotiaana arkana tyttönä verivelan vuoksi paljon häntä vanhemmalle juopolle miehelle, ja he elävät pienessä kylässä, jossa perinteet hallitsevat arkea ja naisen kunnia on alati varjeltava aarre. Toisin kuin voisi luulla, tästä ei seuraakaan mitään sietämättömän kamalaa. Aluksi lapsivaimolla on vaikeaa, mutta lapsiluvun kasvaessa, iän karttuessa ja kommunismin tuomien muutosten myötä Sabasta tulee lopulta suvun matriarkka. Hän ei ole kohtalolleen lainkaan katkera.

Saban ratkaisut ovat kaunis esimerkki siitä, kuinka voi päättää olla tulematta onnettomaksi. Päätös on kuitenkin aivan erilainen kuin kerran aiemmin mainitsemani Charlotte Löwenskiöldin päätös. Siinä missä Charlotte on tahtova subjekti, joka tulee onnelliseksi omapäisyyttään, kaikkia kohtalokuvitelmia uhmaten, Saba on sitkeästi mukautuva, tyynesti kohtalonsa vastaan ottava ja silti vastuunsa kantava olento. En voi kuvitella moisen tyyneyden olevan mahdollista muuten kuin todella vankan, kyseenalaistamattoman kohtalonuskon ansiosta. Charlotte ja Saba siis päätyvät samaan martyrismistä kieltäytymiseen päinvastaisia teitä pitkin.

Tuo kuvako? Ostin kevään kunniaksi korkokengät.

Tarinoiden ymmärrettävyydestä

The European researcher faced with these narratives for the first time is, in my experience, easily perplexed: the jumble of seemingly unconnected and conflicting incidents does not appear to have a clear plot or to make up a meaningful series of events. Why is it that narratives whose every word is understood individually do not form a meaningful whole?

Luen edelleen Anna-Leena Siikalaa, tällä kertaa artikkelia "Understanding the narratives of the 'other'". Sen aloitus on minusta jännittävä kiistäessään kertomusten yleisinhimillisen ymmärrettävyyden. Kieltämättä kun Siikala kertoo tšuktšien ja korjakkien korppimyyteistä, tunnistan kyllä, että kyseessä on tarina, mutta yhtä kaikki koen olevani ulalla: "the creator hero Raven and his daughter travel in the body of a whale; the Raven which is swallowed by a wolf begins to hunt in its belly and and does not leave until softened by the prayers of the beast; a cannibal devours everything around him, and at last also himself; the Raven goes into a house which appears to be the body of his wife." Ja niin edelleen kuin missäkin hipin happotripissä.

Ajattelin nyt kuitenkin käyttää tätä Siikalan tekstiä vain aasinsiltana erääseen toiseen aiheeseen, jota olen viime aikoina eräiden keskustelujen ansiosta miettinyt: tarinoiden henkilökohtaiseen ymmärrettävyyteen. Olen kirjoittanut aiemmin erityyppisten selitystarinoiden herättämästä myötämielestä tai vastahankaisuudesta. Nyt puhun muusta. Jotkut perusasetelmiltaan ja roolihahmoiltaan tietyntyyppiset tarinat osuvat minuun paremmin kuin toiset. Tällaisia vetoavia tarinoita ja niiden variaatioita on tietysti lukuisia, ja saatan samastua hyvinkin toisistaan poikkeaviin, jopa keskenään ristiriitaisiin henkilötyyppeihin. Kuitenkin joillain tarinoilla on aivan erityinen merkitys. Ne ovat erityisen ymmärrettäviä.

Tunnistin vastikään Dickensiltä hyvin puhtaaksiviljellyssä muodossa yhden tarinatyypin, jonka huomaan herättävän minussa ristiriitaisia tunteita: se sekä vetoaa että hieman ärsytttää (todennäköisimmin tietysti juuri se vetoaminen ärsyttää). Käytännössä saman tarinan päähenkilöitä ovat David Copperfieldin Agnes Wickfield ja Bleak Housen Esther Summerson. He ovat kiistatta viktoriaanisen ihanteen mukaisen naisellisen vaatimattomuuden ja kainouden henkilöitymiä; hyvin järkeviä ja huumaavan epäitsekkäitä. Esther on sentään hieman inhimillisempi kuin Agnes, jonka tehtävänä David Copperfieldissä on olla puhdasverinen enkeli. Henkilöhahmo sinällään ei kuitenkaan riitä: tarvitaan tarina. Ihanteellinen hyvyys ajaa sekä Agneksen että Estherin surkeaan asemaan; hyvyyden on oltava itsensä vuoksi, ei palkinnon. Lopuksi joku muu tietysti pelastaa ja kaikki päättyy hyvin, mikä on sekä Agnekselle että Estherille valtava yllätys.

Tästä tulee jotenkin mieleen aikanaan sydäntäni hitaasti särkiessäni kirjoittamani huomautus itsen koulimisen tärkeydestä (kyllä, on se hieno biisi). Minusta on jännittävää tunnistaa vetoavia tarinoita enkä halua kieltää niitä millään tavalla. Haluaisin kuitenkin hahmottaa vetoavien tarinoiden vaikutuksia elämässäni ja suhtautumisessani toisiin – se tuntuu eettisesti tarpeelliselta, hyvältä. Tjaa, minkäköhänlaiseen surkeaan jamaan ajattelin ajaa itseäni juuri tällä ihanteellisen hyvyyden tavoittelulla?

Vaiti kärsimisestä

It was no use beginning to dispute with such indulged, unreasoning creatures: so I held my peace. I was accustomed, now, to keeping silence when things distasteful to my ear were uttered; and now, too, I was used to wearing a placid smiling countenance when my heart was bitter within me.

Olin viikonlopun maalla, mutta sienestämisen sijasta sairastuin, makasin mökissä hiljaisuuden keskellä ja luin Anne Brontën Agnes Greyn. Se olikin viimeinen jonkun Brontën sisaruksista kirjoittama romaani, jota en ollut aiemmin lukenut. (Olen maininnut jo monta kertaa mieltymyksestäni goottilaisiin novelleihin, Jane Austeniin, riittävän vanhoihin tyttökirjoihin ja muuhun samanoloiseen. Tietysti olen siis myös hyvin kiintynyt Brontën sisaruksiin.)

Olen ennenkin sanonut, että Anne on aiheestakin se vähiten tunnettu Brontë. Agnes Grey oli vielä huonompi kuin The Tenant of Wildfell Hall, jälkimmäinen kun oli sentään edes riittävän melodramaattinen ollakseen kieroon makuuni. Agnes ei ole Helenin kaltainen ylväs kärsijä, vaan paljon tätä tavanomaisempi martyyri – ja siis samalla toki tätä uskottavampi olento. Kirjan viimeiset sivut tuntuivat kummallisen töksähtäviltä; aivan kuin Agnes ei olisi osannut sopeutua onnelliseen loppuun. Tai ehkäpä Anne ei osannut. Charlotte sanoo sisarestaan, että "hers was naturally a sensitive, reserved, and dejected nature", mikä on helppo uskoa.

Luin miettien sitä mitä yllä kuvatun kaltaisessa tilanteessa pitäisi tehdä: ihminen kantaa kaunaa, ahdistusta, ärtymystä tai surua siitä, kuinka joku toinen käyttäytyy, eikä sano siitä mitään. Olen tehnyt niin itse monta kertaa. Joskus olen sanonut, ja se on otettu vastaan hyvin vaihtelevasti. Joskus minulle on sanottu, enkä osaa puoleettomasti sanoa kuinka lienen reagoinut. No, Agnes oli toki tuossa erikoislaatuisessa asemassa, hemmoteltujen lasten kotiopettajattarena; palkollisena, jota on kielletty ilmaisemasta negatiivisia tunteitaan. Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu noin äärimmäisiin oloihin. Mielen pahoittamisesta kertominen ei ole yksinkertaista.

Kirjassa Agnesia kiusanneet nuoret tytöt tiesivät kiusaavansa, tai jos eivät tienneet, niin olivat moitittavan ajattelemattomia ja sokeita. Näin ei ole aina; olen itse pahoittanut – varmasti monet kerrat – jonkun mielen tajuamatta asiaa lainkaan, ja samoin olen joskus pahoittanut mieleni läheisteni teoista ilman, että heillä on ollut siitä aavistustakaan. Olen ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin mielensä pahoittanut ei ole kertonut asiasta sille, jolle on pahastunut, asia on yksin hänen. Nyt en ole niin varma. Usein kyllä, mutta ei aina. Moitin itseäni jos en ole nähnyt satuttaneeni. Minun täytyy nähdä paremmin. Tämä on tietysti taas kerran niitä ajatuksia, joilla velvoitan vain itseäni.

Kuumetta edelleen.

Epätavallinen rakkaustarina

Charlotte oli kiiruhtanut pois sanomatta sanaakaan. Hän juoksi kuin takaa-ajettu sisään ja kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti vaatteet yltään yrittämättäkään sytyttää tulta ja makasi sitten liikkumatta vuoteellaan tuijottaen pimeyteen.
"Nyt se on tehty", mutisi hän. "Karl-Artur on tappanut rakkauteni."
Se ei ollut onnistunut hänelle aikaisemmin. Hän oli loukannut sitä, halveksinut sitä, panetellut sitä, mutta kaikesta huolimatta se oli elänyt. Vaikka se ei ollut voinut nauttia ainoastakaan ystävällisestä katseesta, niin se oli sittenkin pysynyt elossa.
Mutta tämän jälkeen sen oli pakko kuolla.
Charlotte mietiskeli, miksi tätä, minkä Karl-Artur nyt oli tehnyt, oli vaikeampi kestää kuin mitään muuta. Hän ei voinut päästä siitä selvyyteen, mutta hän tiesi, että niin sittenkin oli laita.

Suomalainen terveydenhuolto osoitti sunnuntaina jälleen oivallisuutensa. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan isoäitiäni sairaalaan, mutta päädyinkin hänen kotiinsa yöksi, sillä sairaalassa oli niin huutava pula potilaspaikoista, että hänet kotiutettiin niin huterassa kunnossa, ettei häntä uskaltanut jättää yksin. Illalla valvoin monta tuntia yksikseni, ja satuin poimimaan isoäitini kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Pappilan kasvatti. Olin lukenut Lagerlöfiltä aiemmin vain Peukaloisen retket villihanhien seurassa – lyhennettynä suomennoksena tietysti – enkä siis tiennyt mistä hyvästä hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Nyt tiedän. Hain tänään kirjastosta koko sen trilogian, jonka toinen osa Pappilan kasvatti on, ja luinkin kirjat jo.

Nyt seuraa runsaasti juonipaljastuksia, joten jättäköön lukematta se, joka moisia pelkää.

Trilogian ensimmäinen osa, Karoliinin sormus, on romaaniksi lyhyt romanttinen kummitustarina. Kaksi jälkimmäistä osaa, Pappilan kasvatti ja Anna Svärd, liittyvät siihen vain löyhästi, mutta toisiinsa kiinteästi. Niiden keskushenkilö, joskaan ei päähenkilö, on nuori ja intomielinen pietistipappi Karl-Artur Ekenstedt. Kumpikin kirja on tarina naisesta, joka rakastaa häntä, tai oikeaastaan useammastakin häntä rakastavasta naisesta. Anna Svärd joutuu miehen kanssa naimisiinkin, mistä ei seuraa mitään erityisen onnellista. Kirjan lopussa onnelle annetaan mahdollisuus, mutta Lagerlöf ei kerro ymmärtääkö Karl-Artur tarttua siihen. Minuun kuitenkin vaikutti eniten Pappilan kasvatin sankaritar Charlotte Löwensköld ja hänen ehkä tavallinen, mutta kertomuksissa epätavallinen rakkaustarinansa.

Naiset Karl-Arturin ympärillä etupäässä jumaloivat häntä. Nuori pappi onkin harvinaislaatuisen lahjakas, nerokas ja jalo, herkkätunteinen ja vaikuttava, kuin kirkastettu; hän kykenee saattamaan alulle herätysliikkeenkin. Toisaalta hän on vaikutuksille altis ja helposti tyly, herkkäuskoinen, taitava selittämään toimensa itselleen parhain päin, ja piittaamaton siitä palvonnasta jota saa osakseen. Mitään tästä hän ei ole tasaisesti, hän ailahtelee hyvistä aikeista itsekkään julmiin päähänpistoihin, joiden julmuuden hän harvoin tunnistaa. Charlotte Löwenskiöld on ollut hänen kanssaan kihloissa viisi vuotta kun kihlaus purkautuu.

Kihlaus purkautuu koska Karl-Artur kokee Charlotten patistavan häntä piittaamaan maallisesta mammonasta (jotta he voisivat avioitua), mikä on täysin vastoin hänen haaveitaan köyhän pietistin vaatimattomasta elämästä. Tai ehkä se purkautuu koska Karl-Artur on mustasukkainen rikkaan patruuna Schagerströmin kosittua Charlottea. Tai loppujen lopuksi ehkä se purkautuu koska eräs Thea Sundler panettelee Charlottea ja Karl-Arturin mieli on altis hylkäämään morsiamen. Thea on yksi nuorta pappia jumaloivista naisista, mutta toisin kuin muut, hän osaa vedota Karl-Arturin heikkouksiin ja tarinan edetessä hänestä tuleekin miehen pahahenki.

Karl-Artur ja koko yhteisö syyttävät kihlauksen purkautumisesta Charlottea, eivätkä tytön yritykset korjata asiaa auta. Kirjan tarina on paikoin päätähuimaava, ja niinpä sulhaselleen mitä syvimmin uskollinen Charlotte on – osittain kai silkkaa sisukkuuttaan ja ylpeyttään – pian kihloissa patruuna Schagerströmin kanssa. Vaikka referoinkin kohtuuttoman pitkästi, en yritä selittää koko juonta sillä se olisi jokseenkin mahdotonta. Charlotte kuitenkin ottaa kaiken parjauksen kantaakseen ja lupautuu Schagerströmille ennen kaikkea siksi, etteivät ihmiset syyttäisi Karl-Arturia, josta on juuri tuloillaan herätysliikkeen kantava voima. Hän sietää senkin, että heidän riideltyään Karl-Artur ilmoittaa valitsevansa Jumalan johdattamana vaimokseen ensimmäisen vastaantulijan – ja kihlautuu oppimattoman mutta kauniin kaupustelijatytön Anna Svärdin kanssa. Myöhemmin Charlotten on jopa luvattava, että hän tosiaan menee naimisiin Schagerströmin kanssa, sillä se on ainoa keino säästä Karl-Artur koko sukunsa vihalta ja paljolta myöhemmältä katumukselta: mies on loukannut syvästi sairasta äitiään, joka tietysti palvoo poikaansa, eikä poika silti suostu menemään tämän luo. Yksin Thea kykenee taivuttelemaan hänet pyörtämään päätöksensä, ja palkaksi tästä toimesta Thea vaatii Charlotten tykkänään pois Karl-Arturin elämästä, naimisiin toisen kanssa.

Se mikä tässä hillittömän uhrautuvaisuuden kuvauksessa on epätavallista, on että tarina on Charlotten ja Schagerströmin rakkaustarina. Kukaan muu kuin lukija ei tietenkään tajua sitä kuin aivan kirjan lopussa, jossa nuo kaksi menevät naimisiin. Schagerström on leski, nuori vielä, mutta ollut leskenä monta vuotta. Hän ei kuvitellutkaan menevänsä uudestaan naimisiin menetettyään rakkaan vaimonsa, mutta sitten sattuma, outo päähänpisto ajoi hänet ensin kosimaan ja lopulta rakastumaankin Charlotteen. Hän tuntee Charlotten tekojen motiivit, ei kuvittele liikoja, ja suostuu lopulta naimisiin tämän kanssa vain koska tyttö sanoo niin tahtovansa.

Charlotte taas on menettänyt rakkaan Karl-Arturinsa ja lopulta, häidensä aattona, rakkautensakin tätä kohtaan. Alun sitaatin jälkeen Charlotte makaa vuoteellaan ja miettii sitä, kuinka laupias Karl-Artur on saanut selville entisen morsiamensa syyttömyyden, ja selittänyt sen sitten saarnassaan yksityiskohtaisesti kaikelle kansalle. Ja samalla kun tyttö huomaa rakkautensa kuolleen, hän tajuaa Schagerströmin ihmiseksi, joka ei "koskaan tappaisi sen ihmisen rakkautta, joka rakasti häntä". Tyttö miettii vielä loukkasiko Karl-Artur hänen ylpeyttään niin kuolettavasti aivan tahallaan, vai oliko sekin Thean tekosia – mutta sittenkin:

Jokseenkin yhdentekevää oli, kuka tähän oli syypää. Tänä hetkenä Charlotte tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä heitä kumpaakin kohtaan.
Hän makasi vielä jonkin aikaa voimattoman vihan vallassa. Kyynel vieri silloin tällöin hänen silmästään kostuttaen päänalusta.
Mutta Charlotten suonissa virtasi vanha ruotsalainen aatelisveri ja hänen sielussaan asusti aito ruotsalainen tahto, jalo, ylpeä tahto, joka ei välitä tappioista, vaan joustavana hyökkää uuteen taisteluun.
Äkkiä hän kohosi istualleen vuoteessaan ja iski nyrkillään lujasti toista kättänsä vasten.
"Luulkootpas vain", sanoi hän. "Sitä iloa en suo heille, että tulisin onnettomaksi avioliitossani."
Ja tehtyään tämän hyvän päätöksen hän laskeutui taas pitkäkseen ja vaipui uneen.

Ei Charlotte tietenkään ala tulisesti palvoa Schagerströmiä tai pitää sankarinaan samalla tavalla kuin hän on pitänyt Karl-Arturiaan. Mutta hän pitää päätöksensä ja tulee tämän kanssa erinomaisen onnelliseksi (mikä on Schagerströmille mieluisa yllätys). Lagerlöf on Jane Austeniakin hurjempi, sillä hän ei Pappilan kasvatin lopussa edes varmasti lupaa, että Charlotte vielä rakastuisikin mieheensä. Austenhan panee Marianne Dashwoodin samaan tapaan naimaan miehen, jota kohtaan hän tuntee vain ystävyyttä ja kiitollisuutta, mutta kertoo sentään sovinnaisesti, että nuori nainen lopulta rakastuu mieheensä kiihkeästi. Charlotten syvenevistä tunteista hyvää miestään kohtaan kerrotaan varmasti vasta Anna Svärdissä, eikä kyse silloinkaan ole mistään heittäytyvästä palvonnasta.

Jaksoin kirjoittaa tästä niin pitkästi siksi, että minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.

Maailman pahuus

En voinut vastustaa pakottavaa tarvetta korjata virhe, joten lähetin huomautuksen eräälle museolle. Sen sivuilla näet kerrottiin vielä äsken vaihtuvan näyttelyn "ripustus tauosta".
Virhe korjattiin heti ja sain kiitokset huomautuksesta. Kiitosviesti kuitenkin tuotti tuskaa. Viestin vierellä G-mailissani on seitsemän mainosta, joista kahden otsikossa on yhdyssanavirhe.

Kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia lautasellisestasi puuroa

Aapo muistaa lapsuudestaan myös näläntunteen. Isä oli kaatunut sodassa vuonna 1941, ja perheeseen jäi neljä alaikäistä lasta. Äiti kävi kirkonkylällä pyykinpesussa perheensä elättämiseksi. "Monesti me oltiin kotona, istuttiin illalla pimiässä ja odotettiin sitä äitiä. – Ja meillä oli semmonen tapa, että me mielikuvituksesta aina kuviteltiin, että nyt se tulee siinä ja siinä paikassa. Ja ku se ei tullukaan sitä tahtia mitä me laskettiin, ni sitte taas alettiin uudestaan. Ja monesti oli, että ne eväätki tuli vasta siinä iltajunassa."

Luen taas kansatieteen tenttiin, nyt Hanna Snellmanin erinomaiselta vaikuttavaa tutkimusta Sallan suurin kylä – Göteborg. Se kertoo Lapista ruotsiin 60- ja 70-luvuilla siirtolaisiksi lähteneistä.

Olin vasta maalla; harmittaa, että taas unohdin ottaa kamerani mukaan. Kuvaisin venevajan parven, jolla nukun. Ja näkymän korkeimmalla olevan pienen mökin, edesmenneen isoisäni kirjailijamajan kuistilta. Ja savusaunan, josta on viimeiset viitisenkymmentä vuotta sanottu, että se on yli sata vuotta vanha.

Kansatieteen tenttikirjat kuvaavat lähes kaikki sietämätöntä, viheliäistä kurjuutta, jossa pikkutyttö järkyttyy saadessaan Ruotsissa kaakaota – elettyään sitä ennen pitkään vedellä ja jouduttuaan opettelemaan varovasti taas syömään – kurjuutta, jossa puuro on juhlaruoka ja kaivovedestä saa lavantaudin, jossa seitsenvuotias lähetetään nelivuotiaan veljensä kanssa kiertämään kerjäläisjoukon mukana koska kotona ei ole ruokaa ja romanien lapset jäätyvät kuoliaiksi kun talvella ei löydy taloa, joka antaisi yösijan.

Tietenkään ei kuvata pelkkää kurjuutta. Joissain kirjoissa kurjuus kuuluu lähinnä rivien välissä, esimerkiksi Mats Hellspongin ja Orvar (joku on oikeasti tuonniminen muuallakin kuin Veljeni Leijonamielessä!) Löfgrenin uskomattoman puisevassa oppikirjassa Land och stad; Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. Toisissa kurjuutta käsitellään rehdimmin. Outoa, tulin juuri sanoneeksi, että mikrohistoriantutkimus tuntuu rehdimmältä kuin makrotason maalailut.

Välillä näitä lukiessa on vähällä inspiroitua kärsimään itsekin, mutta puuropropaganda on purrut, en jaksa pitää potentiaalisia kärsimisenaiheitani relevantteina; itse asiassa olen viime aikoina lähinnä turhautunut muiden kuvitellessa toisin. Vasta lukemani Anna Carpelanin oivan pikku tutkimuksen Yleiset kaivot Helsingissä 1800-luvulla jälkeen tällaiset uutiset konkretisoituvat kummasti.

Tilitän tyttöydestä

Seminaarihuoneessa on kuuma, ja me kaikki hymistelemme niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, että me olemme suuria tutkimuksentekijöitä, me tyttöhumanistit. Pilkuttamisesta voi narista, mutta asiasisältöön ei ole soveliasta puuttua. Se on varattu miehille, jotka loistavat ryhmässämme kuin sivistyksen soihdut. Kun valmistumme, ei liene epäselvää, keille laitoksen tutkijapaikat on lopulta varattu.

Koetan lukea aivan muuta, mutta olen tänään tehoton eikä Mozartkaan tunnu auttavan. Eksyin lukemaan Sudet tulevat -blogista Sirenin kirjoitusta We'll see how brave you are. Tuttua. Täysin sietämättömän, raivostuttavan, riipivän tuttua. Ei kuitenkaan siksi, että juurikaan itse toimisin noin, päinvastoin. Olen toki välillä passiivinen, mutta silloin silkkaa laiskuuttani. Useimmiten olen se rasittava, joka saattaa saada puhujan hermostumaan kärkkäillä kysymyksillään. En välttämättä suurissa luentosaleissa, sillä niissä kommentoinnissa on turhan usein kyse vain mieltymyksestä omaan ääneen; pienemmässä, keskustelulle otollisessa seminaariryhmässä sen sijaan lähes järjestään. Olen saanut useamman kuin yhden kanssani samaan seminaariin osallistuneen ihmisen hermostumaan täysin. Opponointi on iloni. Joudun pikemminkin hillitsemään kuin patistamaan itseäni.

Tämä puoli minusta ei kai tule useimmissa arjen tilanteissa erityisemmin esille. Kuitenkin muistan kuinka jo noin 7-vuotiaana nousin asuinalueellani järjestetyssä keskustelutilaisuudessa seisomaan ja kerroin kaupungin katu- ja puisto-osaston edustajalle näkemykseni suunnitelmasta avohakata metsä kotimme takana ja istuttaa kaadettujen tilalle uusia puita. (Huomautin, että leikin metsässä paljon, enkä leikkisi taimikossa ollenkaan yhtä mielelläni. Lisäksi kerroin arvelevani, että kun uudet puut noin 20 vuoden päästä olisivat täysimittaisia, haluni leikkiä metsässä olisi huomattavasti vähäisempi. (Metsää ei hakattu.))

Kyse ei ole siitä, etteikö minua hieman pelottaisi väittää julkisesti ja yksin vastaan, puuttua epäjohdonmukaisuuksiin, napista ja huomautella. Pelko vain ei ole minusta olennainen asia, siihen ei ole syytä kiinnittää huomiota. Enimmilläänkin se vain lisää puheenvuoroon hieman adrenaliinia. En siis oikein osaa samastua niiden kokemuksiin, jotka pitävät julkisesti puhumista jotenkin kauhistuttavana. Tämä eläytymiskyvyn puute yhdistettynä valistushenkisiin emansipaatiotoiveisiini saa minut välillä turhautumaan. En tiedä mitä voisin tehdä kun näen naisten istuvan vaiti vaikka heillä olisi sanottavaa.

En ole mielelläni kiintiönainen. Minua ottaa päähän tulla pyydetyksi jonnekin esiintymään tai kirjoittamaan sukupuoleni takia. Silti käytännössä olen tavan takaa kiintiönainen. Olen kuullut yllättävien ja yllättävän monien ihmisten tilityksiä siitä, kuinka vaikeaa naisia on saada osallistumaan tilaisuuksiin, joissa pitäisi puhua ja keskustella jonkinlaisena asiantuntijana. Jos kieltäydyn kun minua pyydetään johonkin, vahvistan tuota valituksen aihetta. Jos myönnyn, myönnynkö kiintiönaiseksi, siis olenko mukana vain tai edes merkittävästi sukupuoleni vuoksi? Jos ne seminaarien hiljaiset tytöt opettelisivat avaamaan suunsa, minun ei tarvitsisi miettiä tätä, sillä en enää saisi mitään etuja sen vuoksi, että olen nuorehko nainen ja silti halukas puhumaan.

Syyllistämiskirjallisuudesta

The bowls never wanted washing. The boys polished them with their spoons till they shone again; and when they had performed this operation (which never took very long, the spoons being nearly as large as the bowls), they would sit staring at the copper, with such eager eyes, as if they could have devoured the very bricks of which it was composed; employing themselves, meanwhile, in sucking their fingers most assiduously, with the view of catching up any stray splashes of gruel that might have been cast thereon.

Luin vastikään Dickensin Oliver Twistin. Luin sen säännöttömään tapaan, eli ensin ensimmäiset satakunta sivua, sitten hieman turhauduttuani viimeiset satakunta sivua, sitten ainakin suurimman osan väliinjääneestä. Minusta olisi usein mukavaa jos sellaisten romaanien kirjoittajat, joiden kirjoissa juoni on merkittävässä osassa, kertoisivat ensin miten päähenkilöiden tulee käymään, ja alkaisivat vasta sitten kertoa miten se tapahtuu. Nabokov tekee niin. Se on herrasmiesmäistä ja miellyttävää. (Kiinalaisessa dekkariperinteessä asia on myös ymmärretty: syyllinen paljastetaan ensin, sitten vasta kerrotaan kuinka salapoliisituomari saa hänet kiinni.)

Oliver Twist on syyllistämiskirjallisuutta. Sitaatissa kerrotaan vaivaistalon asukeista, orvoista pojista, jotka joutuivat elämään pelkällä kauravellillä, jota sitäkin oli liian vähän. Dickensin aikalaiset tiesivät, että ne hirmuisuudet, mitä kirjassa kuvattiin, olivat varsin todellisia. Ihmiset, joilla oli varaa ja aikaa lukea kirjoja, tunsivat syyllisyyttä lukiessaan niistä, joilla ei ollut mitään. Se tietysti onnistui vain koska Dickens syyllisti viihdyttävällä tavalla. Se kuitenkin onnistui.

Nykyään eurooppalaisessa syyllistämiskirjallisuudessa kuvataan usein siirtolaisia tai Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaita. Syyllistämiskirjallisuus on jonkinlaista sukua valituslauluille, joita löytyy jokseenkin joka puolelta maailmaa itkuvirsistä negrospirituaaleihin. Syyllistämiskirjallisuus kuitenkin eroaa lauluista, sillä kirjoittaja ei useinkaan kärsi itse ainakaan enää kirjoittaessaan. Minusta olisikin kiinnostavaa tietää kuinka paljon syyllistämiskirjallisuutta esimerkiksi Intiassa kirjoitetaan. Kuinka länsimainen kirjallisuudenlaji tämä on?

Välttelyä

Juutun pelaamaan addiktoivaa flOw-peliä, jonka pariin Populaari ohjasi. Luen kaikki suomenkielisen Wikipedian argumentaatiovirheartikkelit. Osallistun Ihmissuhteet -blogin keskusteluihin. Sähköpostit jäävät vastaamatta. Jos en tietäisi, voisin silti itseni tuntien pulmitta arvata, että tämä jatkuu edelleen.

Eilen unohdin teatteriesityksen, mutta sain onneksi puhelun nipin napin ajoissa ja kiisin paikalle taksilla, ehdin juuri. Seela Sella on ihana.

Loputtoman typerää

The Bombay elite tend to use the Taj as a private club, with splendidly uniformed doormen ushering locals and guests into the deliciously cool, gleaming white marbled interior of the elegant Old Wing.

Olen viime aikoina tehnyt todella typerää työtä koska siitä maksetaan kohtalaisesti. Lupauduin suomentamaan erästä matkaopasta ennen kuin olin nähnyt kirjan. Opinpahan, ettei niin pidä tehdä. Kohtuuttoman suuri osa kyseisestä matkaoppaasta käsittelee ylihintaisten hotellien sisustusta, jota kuvataan mahdollisimman pitkin ja kiemuraisin virkkein. Onneksi tämä loppuu joskus.

Vanum est vobis ante lucem surgere

Vanum est vobis ante lucem surgere:
surgite postquam sederitis
qui manducatis panem doloris.

Michael Chance laulaa Vivaldin Stabat materia. Nisi Dominus. Lykkäisin tänne kuultavaksi, mutten osaa. Huono. Satava räntä valuu vetenä ikkunaa pitkin. Joululauluaika saisi koittaa jo.

Camillan sisaret ja veljet

"Oh, yes, yes!" cried Camilla, whose fermenting feelings appeared to rise from her legs to her bosom. "It's all very true! It's a weakness to be so affectionate, but I can't help it. No doubt my health would be much better if it was otherwise, still I wouldn't change my disposition if I could. It's the cause of much suffering, but it's a consolation to know I posses it, when I wake up in the night." Here another burst of feeling.

Omituista, kuvittelin pitkään, etten pidä Dickensistä. Huomaan olleeni väärässä. Nyt luen Great Expectationsia ja olen jo tavattoman kiintynyt Miss Havishamiin. Tuossa yllä puhuu kuitenkin joku stereotyyppihahmo nimeltään Camilla, johon en ole ehtinyt vielä tutustua lähemmin enkä tiedä tulenko tutustumaankaan.

Luulin pitkään, että herkkätunteisen kärsimyskyvyn korostaminen siihen tapaan kuin tuossa sitaatissa tehdään on puhtaasti tietyn kirjallisuuden lajityypin hahmojen ominaisuus, ja etten tulisi kohtaamaan Camillan kaltaisia olentoja kuin kirjoissa. Olin tietysti väärässä. Koska olin vilpittömästi uskoni vallassa, kesti jonkin aikaa ennen kuin oivalsin, että tietyt kohtaamani ihmiset olisivat kelvanneet malleiksi kirjoittajalle, joka luo Camillan kaltaista hahmoa. Asian hahmottamisesta on tietysti nyt jo joitain vuosia. Olen epäilemättä kirjoittanut tästä aiheesta monasti ennenkin.

Sen jälkeen kun olin alkanut tajuta, että tuohonkin kirjoissa kuvattuun toimintatapaan saattoi törmätä monissa yhteyksissä, aloin tietysti selvittää missä määroin itse muistutan Camillaa. Olin aikanaan tyttökirjoista ja muusta vastaavasta lukemistosta sekä ympäröivän maailman tarjoamista esimerkeistä aika hyvin sisäistänyt ajatuskuvion, jonka mukaan kärsiminen on jaloa ja kärsijää ylentävää – toisaalta olin myös jo pidemmän aikaa kapinoinut tätä ajatuskuviota vastaan. Kapinoinnissa auttoi sen huomaaminen, kuinka hyvin tarmokkaat kärsijät sopivat kaikenmoisten Camillojen esikuviksi.

En aio ryhtyä kaltoinkohtelemaan herkkätunteisuuden käsitettä, tai aikanaan se ei ole tarkoitukseni. Joku voi tietysti kokea toisin. Tunnen monta ihmistä, jotka määrittelevät itseään tavalla tai toisella herkkätunteisuutensa kautta, eikä tuolaisessa määrittelyssä ole mielestäni mitään moitittavaa. Rakennanhan itsekin kuvausta itsestäni useidenkin tyyppihahmojen ja stereotyyppisten ominaisuuksien avulla; herkkätunteisuus ei ole yksi niistä, mutta se voi jollekulle toisella hyvin olla hyvä malli, jonka kautta jäsentää käsitystään itsestään. Pikemminkin mietin tuota omistetun piirteen vuoksi mustasukkaisesti kärsimistä.

Omistetun siksi, että Camillahan julistaa itse herkkätunteisuuden omakseen. Hän toisaalta myöntää, että olisi kaikille helpompaa, jos hän kärsisi vähemmän, mutta toisaalta sanoo, ettei voi kärsimisalttiudelleen mitään, ja ettei myöskään luopuisi siitä vaikka voisi. Hän jopa pahastuu ajatuksesta, että voisi olla kärsimättä. Olen kuullut muutaman ihmisen puhuvan samaan tapaan. Ei tietenkään yhtä korostetun naurettavasti kuin Dickensin kirjoittamana, mutta juuri yhtä epäjohdonmukaisesti ja julistetulla kyvyttömyydellään ylpeillen. Eräs etsi ihmisen, joka taatusti tuottaisi hänelle toivotunlaista huolta, ja asettui sitten mukavasti kärsimään siitä, mitä alun alkaenkin tiesi tämän ihmisen olevan. Eräs toinen oli lähinnä katkera maailmalle siitä, ettei maailma arvostanut häntä riittävästi. Hän oli myös vankasti sitä mieltä, ettei kaltaiseni iloluontoinen hattarapää kykene ymmärtämään todellista maailmantuskaa. Hän oli luultavasti oikeassa.

Dickens saa minut näemmä pirulliseksi. No, kuitenkin olen tuuminut melko lailla myös sitä, kuinka paljon ja missä tilanteissa muistutan Camillaa. Eräissä tilanteissa muistutan, vaikken onneksi mitenkään johdonmukaisesti. En tahtoisi vaalia kykyäni kärsimiseen. Uumoilen, että taipumuksia voi vahvistaa vaalimalla ja heikentää jättämällä vaalimatta, ehkä jopa piruilemalla hiljaa itsekseen ei-toivottujen taipumusten kustannuksella. Saan itseni välillä kiinni sellaisista ajatuskuluista, joille joudun nauramaan kun kerronkin ne hieman toisessa valossa; kun kerron itseni Camillamaisena hahmona. Nauru ei kuitenkaan saisi olla pilkallista, itsen ruoskiminen ivanaurulla on harha-askel, sillä se johtaa taas kärsimiseen. Naurun on hyvä olla iloista.

Haurasko lie

He spoke with genuine passion, but that passion was the pity he felt for the aged master – so venerated, so inveighed against, so renowned, and therefore so hollow. Who was he, Johannes Grisebach, to discover with sacrilegious hand that behind the mask was no one?
Leaving the gold coins would be an act of almgiving to the poor. He picked them up again as he went out. Paracelcus accompanied him to the foot of the staircase and told him he would always be welcome in that house. Both men knew they would never see each other again.
Paracelcus was then alone. Before putting out the lamp and returning to his weary chair, he poured the delicate fistful of ashes from one hand into the concave other, and he whispered a single word. The rose appeared again.

Luen Borgesia. Collected Fictions, kaunis järkäle; englanninnosta täällä etäällä suomennoksista, alkukieltä en surukseni osaa.

Hukkaako luottamuksen se, joka ei enää luota, vai se, johon ei enää luoteta? Olen viime päivinä jostain syystä kirjoittanut monelle ihmiselle siitä, että suotua luottamusta kannattaisi vaalia, se on harvinaista ja kallisarvoista. Pidän englannin sanasta ”cherish”.

Lupaukset ovat salakavalia. Voi tulla samantekeväksi mitä luvataan, jos lupaus kiinnittää lupauksen antajan ja saajan yhteen pidemmäksi aikaa kuin he alkujaan ajattelivat. Aivan kevyt asia muuttuu lupaajalle helposti yhdeksi velvollisuudeksi lisää, ikäväksi asiaksi lisää suoritettavien listalla. Ja se, joka on ottanut lupauksen vastaan, näkee kevyen asian saavan kaiken painon, mikä lupaamisen teolla on. Siksi mitään kaunista ei pitäisi pyytää eikä luvata.

Lupaukset jäävät lymyämään. Jokainen annettu lupaus sulautuu osaksi lupauksen antajan ja saajan välistä suhdetta. Lupaukset ovat koukkuja, joista riippuu luottamusta. Ja se, joka on ottanut lupauksen vastaan, katsoo välillä ruostuvaa koukkua huolissaan: unohtuuko tuo, onko jo unohtunut, mureneeko, sen varassa on enemmän kuin olin tullut ajatelleeksikaan, pitäisikö minun nostaa paino pois? Painon nostaminen pois on epäluottamuksenosoitus. Ikävä ja ehkä väärä valinta.

Jos asia ja ihminen ovat itsensä vuoksi tärkeitä, lupauksen ottaminen vastaan on kauhistuttavaa. Silti lupauksia on joskus pyydettävä ja otettava vastaan, on luotettava siihen, ettei asia muutu kauniista tunkkaiseksi ja vastentahtoisesti suoduksi lupauksen vuoksi, ettei ihminen muutu luotetusta vieraammaksi lupauksen vuoksi. Kauhistuttavuus on siedettävä, tai vaihtoehtoisesti voi etsiä sopivan luolan erämaan laidalta.

Mutta Johannes Grisebachin ei olisi pitänyt luvata mitään, ei pyytää mitään eikä epäillä – tietää lukija.

Sisareni on akrobaatti

Olisin voinut valita jotain aivan muuta kuin tämän. Seuraan suomeksi italiankielistä tekstiä ihmisolennon kielellis-kognitiivisista kyvyistä ja kaipaan ulos kokeilemaan miltä lumihanki kuulostaa ja tuntuu kengän alla. Entä jos työni ei vaatisikaan istumista paikallaan koneen ääressä tunnista ja päivästä ja viikosta toiseen? Nyysin tuon kuvan jostain, missä ei kerrotu kuvaajan nimeä.

Olen lukenut puolipakollisen bloggaustauon aikana muutakin kuin sitä mitä paraikaa suomennan, muun muassa Franco "Bifo" Berardia ja Marjatta Kurenniemeä, mutta nyt voisin palata tuolla mihinkäänliittymättömästi kuvaamaani asetelmaan:

Kuvitellaan henkilöt C ja D. C toivoo jotain, ja toive liittyy henkilön D toimiin. Hän kertoo D:lle, että hän toivoisi tämän tekevän asian x. D ei te asiaa x.
C pettyy, mutta ei sano tai tee mitään. D kuitenkin tuntee C:n hyvin, ja näkee että tämä on pettynyt.
D toteaa C:lle, että on vastenmielistä kuinka tämä kiusaa D:tä martyrismillään. C puolustautuu väittämällä, ettei sanonut tai tehnyt mitään. D toteaa, ettei C:n tarvitse, D tietää kyllä, että C on pettynyt ja katkera. D on aivan oikeassa, C tosiaan on pettynyt ja katkera.
Kuka tällaisessa tilanteessa kiusaa ketä tunnereaktioillaan?

Sven vastasi minulle:

Joko C:n pyyde on asiaton.
Tai D:n toimintatapa on loukkaava.
On tutkittava heidän suhdettaan tarkemmin, siihen sisältyviä lausuttuja ja julkilausumattomia sopimuksia, sen selvittämiseksi kumpi kiusaa.
Itse olen sillä kannalla että kannattaa tehdä aina tuplasti se mitä toinen pyytää ennen kuin hän edes ehtii pyytää. Tai sitten unohtaa koko kumppanuus.
Typerän pyyteelliset ihmiset, yhtälailla kuin epähienotunteiset ansaitsevat minusta aina vähintää kovan piäksännän (ellei heistä muuten voi ravistaa itseään ihan välittömästi eroon).

Svenin vastauksessa on sekä sellaista, minkä myönnän, että sellaista minkä kiistän. Komentelevista, vaativista ja meuhkaavista ihmisistä minäkin pysyttelen etäällä jos voin. En kuitenkaan pidä piäksemistä koskaan hyvänä, eikä typerään pyyteellisyyteen tietenkään se tehoa, että itse alkaa vaatia typeryydestä luopumista. Ja toisaalta jos koetan tehdä aina tuplasti sen, mitä toinen pyytää jo ennen kuin hän pyytää, aikani ei riitä muuhun mitä tahtoisin tehdä. Ajan rajallisuuden vuoksi voi vain toivoa sen riittävän, että tekee minkä voi, on vilpitön ja tahtoo hyvää.

Hyvän tahtominen näyttää olevan vaikea akrobaattinen temppu. Sen oppiminen vaatii valtavasti harjoitusta, eikä kertaopettelu riitä, vaan taitoa tule pitää yllä. Harjoitus, suoritus ja päämäärä eivät eroa toisistaan, hyvän tahtominen muistuttaa esittävää taidetta. On turhaa puhua hyvän tahtomisesta joka ei konkretisoidu teoissa. Hyvän tahtominen samalla kun toimii pahantahtoisesti muistuttaa sitä, että tahtoisi osata soittaa pianoa muttei harjoittele, eikä sitten koskaan soita koska ei osaa. Turha puhua olosuhteista, ne voi lähes aina muuttaa.

Kirjoitukseni on tällainen koska olen jonkin aikaa ympäristössä, jossa en voi välttää riitelyn kuulemista, ja se vaikuttaa sekä toimintakykyyni että mielialaani ikävällä tavalla.

Yliopistobyrokratiaa ja stressaantunutta ruikutusta

Tutkintoihin kuuluvat kieliopinnot tiedekunnittain: Humanistinen: Vieras kieli tekstinymmärtäminen: Kahdessa kielessä (2+2 ov). Vieras kieli suullinen taito: vähintään yhdessä kielessä (2 ov).

Kieli- ja viestintäopinnot:
3) kahden vieraan kielen taito (6 ov), toisessa kielessä sekä suullinen että kirjallinen taito, toisessa kirjallinen taito, ainekohtaisista määräyksistä ks. kyseisen oppiaineen tutkintovaatimusten kohdalta.

Ylempi on Kielikeskuksen opinto-oppaasta, alempi Humanistisen tiedekunnan opinto-opppaasta. Varmistin aikanaan väärästä paikasta, eli kielikeskuksen opintotoimistosta, että voin tosiaan tehdä kirjalliset kokeet kahdesta kielestä ja suullisen kolmannesta. Tänään samassa paikassa sanottiin, että heidän opinto-oppaansa (ja selvästi myös opintotoimiston henkilökunnan) tiedot ovat vain suuntaa-antavia, ja aina pitäisi varmistaa tiedekunnasta. Suuntaa-antava opinto-opas?

Käytännössä: Minun pitää saada pian kiinni joku, jolle voin suorittaa joko englannin tai italian suullisen kokeen. Kaikki kielikeskuksen opettajat ovat tietysti lomalla. Jos en saa merkintää opintorekisteriin ennen tämän kuun viidettätoista päivää, jatko-opiskelijaksi haku jää marraskuuhun. Voi se tietysti jäädä siksikin, että se ihminen, jolle pari viikkoa sitten kirjoitin kysyäkseni voisiko hän harkita ohjaajakseni ryhtymistä, on lomalla. Laitoksella sentään tänään jo vastattiin puhelimeen. Sen henkilön liikkeistä, jonka tahtoisin ohjaajakseni ja joka on lomalla, ei tiedetty mitään.

Miksi haku on elokuussa? Miksei syyskuussa kun yliopistolla on muitakin kuin hallinnon työntekijöitä?

(Eikä Blogilistakaan suostu komennoista huolimatta uskomaan, että blogini on päivittynyt.)