Kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia lautasellisestasi puuroa

Aapo muistaa lapsuudestaan myös näläntunteen. Isä oli kaatunut sodassa vuonna 1941, ja perheeseen jäi neljä alaikäistä lasta. Äiti kävi kirkonkylällä pyykinpesussa perheensä elättämiseksi. "Monesti me oltiin kotona, istuttiin illalla pimiässä ja odotettiin sitä äitiä. – Ja meillä oli semmonen tapa, että me mielikuvituksesta aina kuviteltiin, että nyt se tulee siinä ja siinä paikassa. Ja ku se ei tullukaan sitä tahtia mitä me laskettiin, ni sitte taas alettiin uudestaan. Ja monesti oli, että ne eväätki tuli vasta siinä iltajunassa."

Luen taas kansatieteen tenttiin, nyt Hanna Snellmanin erinomaiselta vaikuttavaa tutkimusta Sallan suurin kylä – Göteborg. Se kertoo Lapista ruotsiin 60- ja 70-luvuilla siirtolaisiksi lähteneistä.

Olin vasta maalla; harmittaa, että taas unohdin ottaa kamerani mukaan. Kuvaisin venevajan parven, jolla nukun. Ja näkymän korkeimmalla olevan pienen mökin, edesmenneen isoisäni kirjailijamajan kuistilta. Ja savusaunan, josta on viimeiset viitisenkymmentä vuotta sanottu, että se on yli sata vuotta vanha.

Kansatieteen tenttikirjat kuvaavat lähes kaikki sietämätöntä, viheliäistä kurjuutta, jossa pikkutyttö järkyttyy saadessaan Ruotsissa kaakaota – elettyään sitä ennen pitkään vedellä ja jouduttuaan opettelemaan varovasti taas syömään – kurjuutta, jossa puuro on juhlaruoka ja kaivovedestä saa lavantaudin, jossa seitsenvuotias lähetetään nelivuotiaan veljensä kanssa kiertämään kerjäläisjoukon mukana koska kotona ei ole ruokaa ja romanien lapset jäätyvät kuoliaiksi kun talvella ei löydy taloa, joka antaisi yösijan.

Tietenkään ei kuvata pelkkää kurjuutta. Joissain kirjoissa kurjuus kuuluu lähinnä rivien välissä, esimerkiksi Mats Hellspongin ja Orvar (joku on oikeasti tuonniminen muuallakin kuin Veljeni Leijonamielessä!) Löfgrenin uskomattoman puisevassa oppikirjassa Land och stad; Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. Toisissa kurjuutta käsitellään rehdimmin. Outoa, tulin juuri sanoneeksi, että mikrohistoriantutkimus tuntuu rehdimmältä kuin makrotason maalailut.

Välillä näitä lukiessa on vähällä inspiroitua kärsimään itsekin, mutta puuropropaganda on purrut, en jaksa pitää potentiaalisia kärsimisenaiheitani relevantteina; itse asiassa olen viime aikoina lähinnä turhautunut muiden kuvitellessa toisin. Vasta lukemani Anna Carpelanin oivan pikku tutkimuksen Yleiset kaivot Helsingissä 1800-luvulla jälkeen tällaiset uutiset konkretisoituvat kummasti.