6.8.07

Kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia lautasellisestasi puuroa

Aapo muistaa lapsuudestaan myös näläntunteen. Isä oli kaatunut sodassa vuonna 1941, ja perheeseen jäi neljä alaikäistä lasta. Äiti kävi kirkonkylällä pyykinpesussa perheensä elättämiseksi. "Monesti me oltiin kotona, istuttiin illalla pimiässä ja odotettiin sitä äitiä. – Ja meillä oli semmonen tapa, että me mielikuvituksesta aina kuviteltiin, että nyt se tulee siinä ja siinä paikassa. Ja ku se ei tullukaan sitä tahtia mitä me laskettiin, ni sitte taas alettiin uudestaan. Ja monesti oli, että ne eväätki tuli vasta siinä iltajunassa."

Luen taas kansatieteen tenttiin, nyt Hanna Snellmanin erinomaiselta vaikuttavaa tutkimusta Sallan suurin kylä – Göteborg. Se kertoo Lapista ruotsiin 60- ja 70-luvuilla siirtolaisiksi lähteneistä.

Olin vasta maalla; harmittaa, että taas unohdin ottaa kamerani mukaan. Kuvaisin venevajan parven, jolla nukun. Ja näkymän korkeimmalla olevan pienen mökin, edesmenneen isoisäni kirjailijamajan kuistilta. Ja savusaunan, josta on viimeiset viitisenkymmentä vuotta sanottu, että se on yli sata vuotta vanha.

Kansatieteen tenttikirjat kuvaavat lähes kaikki sietämätöntä, viheliäistä kurjuutta, jossa pikkutyttö järkyttyy saadessaan Ruotsissa kaakaota – elettyään sitä ennen pitkään vedellä ja jouduttuaan opettelemaan varovasti taas syömään – kurjuutta, jossa puuro on juhlaruoka ja kaivovedestä saa lavantaudin, jossa seitsenvuotias lähetetään nelivuotiaan veljensä kanssa kiertämään kerjäläisjoukon mukana koska kotona ei ole ruokaa ja romanien lapset jäätyvät kuoliaiksi kun talvella ei löydy taloa, joka antaisi yösijan.

Tietenkään ei kuvata pelkkää kurjuutta. Joissain kirjoissa kurjuus kuuluu lähinnä rivien välissä, esimerkiksi Mats Hellspongin ja Orvar (joku on oikeasti tuonniminen muuallakin kuin Veljeni Leijonamielessä!) Löfgrenin uskomattoman puisevassa oppikirjassa Land och stad; Svenska samhällstyper och livsformer från medeltid till nutid. Toisissa kurjuutta käsitellään rehdimmin. Outoa, tulin juuri sanoneeksi, että mikrohistoriantutkimus tuntuu rehdimmältä kuin makrotason maalailut.

Välillä näitä lukiessa on vähällä inspiroitua kärsimään itsekin, mutta puuropropaganda on purrut, en jaksa pitää potentiaalisia kärsimisenaiheitani relevantteina; itse asiassa olen viime aikoina lähinnä turhautunut muiden kuvitellessa toisin. Vasta lukemani Anna Carpelanin oivan pikku tutkimuksen Yleiset kaivot Helsingissä 1800-luvulla jälkeen tällaiset uutiset konkretisoituvat kummasti.

Tunnisteet: ,

5 Comments:

Blogger Junakohtaus said...

Itsekin pääsin juuri eilen miettimästä, että nykymielessä elämisen arvoista elämä on ollut vain länsimaissa (ei välitetä nyt jostain marginaalisen pienistä eliiteistä) ja vain ehkä jostain vuodesta 1965 asti.

Nopeasti tottuu väki kissanpäiville.

6.8.07  
Anonymous Anonyymi said...

Tutustuin työni yhteydessä joskus kasarilla Salla-nimiseen tyttöön, joka oli syntynyt Göteborgin seutuvilla ja jonka isä oli syntynyt Sallassa. Perustiedot kertoivat tarinan, joka sykähdytti suomalaista sydäntä.

6.8.07  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

On joskus hirveää, miten nykyistä hyvinvointia pidetään itsestäänselvyytenä. Unohdetaan, että vielä 1960-luvulla syrjäseutujen elintaso oli varsin alhainen. Kehitysaluepolitiikkaa ei ole ollut tarpeetonta.

7.8.07  
Anonymous Anonyymi said...

Hyvä merkintä.

Ikävä kuulla, että Orvar Löfgrenin oppikirja on puiseva. Hänen yksin ja yhdessä työtovereidensa (Jonas Frykman, Billy Ehn) kanssa julkaisemansa tutkimukset varsinaisesta erikoisalastaan - "ruotsalaisuuden ruotsalaisuudesta" eli siis siitä, mikä tekee lopulta ruotsalaisesta kulttuurista juuri ruotsalaista - ovat sitä vastoin todella svengaavia, ja ovat tehneet hänestä erään omista suoranaisista kansatieteilijäsuosikeistani. Esim. Försvenskningen av Sverige tai Den kultiverade människan.

7.8.07  
Blogger Eufemia said...

Sampo, luen tätä paraikaa, tai pikemminkin kahlaan turhautuneena läpi. Kirja, jossa esim. Ruotsin "Fiskelägen och sjöfartssamhällen" käsitellään keskiajalta 1900-luvulle 42 sivussa, ei voi mitenkään olla muuta kuin puiseva. Muut lukijat ovat sivunlaitoihin vuosikymmenten saatossa (kirja on vuodelta 1972) kertyneistä parahduksista päätelleen olleet samaa mieltä. Asiaa ei auta se, että osaan ruotsia huonosti, mutta se ei myöskään ole turhautumiseni tärkein syy. Sen kyllä huomaan, että tänä syksynä on aivan pakko oppia lisää ruotsia. Tuntuu siltä, että aina kun olen oppinut jotain uutta kieltä, olen unohtanut taas lisää ruotsia. Kieli parka.

7.8.07  

Lähetä kommentti

<< Home