Ihmisystävällisyys, että-lauseet ja elementtitalot
Olen keskustellut viime aikoina erään ystäväni kanssa muun muassa arkkitehtuurista ja kirjoittamisesta. Ystäväni ei pidä suurimmasta osasta 1900-luvun arkkitehtuuria eikä "että" -alkuisista sivulauseista. Ymmärrän häntä toisaalta hyvin, elementtitalot ovat usein rumia ja että-lauseet kömpelöitä. Toisaalta: pidän niistä silti. Voi jopa sanoa, että arvostan elementtilähiörakentamista ja että-lauseita. Kummankin kaunistaa silmissäni se ihmisystävällisyys, joka niiden valitsemiseen on johtanut.
Elementtirakentamisen historia liittyy lähiöiden historiaan. Mitäänsanomaton lähiötalo on tuotettu, jotta saataisiin käytettävissä olevilla varoilla rakennettua mahdollisimman paljon mahdollisimman hyviä asuntoja ihmisille, jotka eivät voi maksaa niistä kuin vähän. Elementeistä rakentaminen teki rakentamisesta entistäkin halvempaa. Rakennustekniikan kehitys siis päästi yhä useampia ihmisiä pois hellahuoneista ja homeisista luukuista terveellisiin, valoisiin ja tilaviin asuntoihin. Samalla se rajoitti suunnittelua melkoisesti, kaunis tai edes ei-ruma elementtirakentaminen on epäilemättä haastavaa. Erityisen haastavaa se lienee ollut elementtitekniikoiden kehityksen alkuvaiheessa 1960-luvulla.
Kun katson rumaa ja usein ränstynyttä 60- tai 70-luvun lähiöelementtitaloa, nirso esteetikko minussa nyrpistää nenäänsä, mutta sydämessäni läikähtää. Siihen muuttaminen on ollut ilo. Edelleenkin noiden rotiskojen ansiosta tässä maassa asutaan säällisen mukavasti, useimmilla on oma huone, olkoonkin ruma. Jopa samaan aikaan rakennetut kammottavat konttorirakennukset ovat tarjonneet ihmisille käypiä työtiloja. Halvalla ja rumasti tehtyjä julkisia rakennuksia ymmärrän huonommin.
Että -alkuiset sivulauseet ovat aika hirveitä jos niitä sirottelee tekstin täyteen. Kuvittelisin että useimmat ovat kanssani samaa mieltä siitä, että että-sanojen tulva tukkii tekstin niin, että siitä tulee tasapaksua puuroa. On muitakin vastaavia tekstillätylsistytyskeinoja, mutta käytän tässä esimerkkinä tuota iänikuista ettää. Silti: että-lause on ymmärrettävä. Se palvelee selkeyttä, tiedonvälitystä ja yksiselitteisyyttä, jaloja päämääriä kukin. On mahdollista kirjoittaa selkeästi, informatiivisesti ja yksiselitteisesti ja samalla kauniisti, mutta se ei ole aina helppoa. Jos en ehdi tai osaa muovata kaunista virkettä, koetan kuitenkin edes kirjoittaa mahdollisimman selkeän ja yksiselitteisen. Se on aina kauniimpaa kuin epäselvyys ja tahaton monimerkityksellisyys.
Elementtirakentamisen historia liittyy lähiöiden historiaan. Mitäänsanomaton lähiötalo on tuotettu, jotta saataisiin käytettävissä olevilla varoilla rakennettua mahdollisimman paljon mahdollisimman hyviä asuntoja ihmisille, jotka eivät voi maksaa niistä kuin vähän. Elementeistä rakentaminen teki rakentamisesta entistäkin halvempaa. Rakennustekniikan kehitys siis päästi yhä useampia ihmisiä pois hellahuoneista ja homeisista luukuista terveellisiin, valoisiin ja tilaviin asuntoihin. Samalla se rajoitti suunnittelua melkoisesti, kaunis tai edes ei-ruma elementtirakentaminen on epäilemättä haastavaa. Erityisen haastavaa se lienee ollut elementtitekniikoiden kehityksen alkuvaiheessa 1960-luvulla.
Kun katson rumaa ja usein ränstynyttä 60- tai 70-luvun lähiöelementtitaloa, nirso esteetikko minussa nyrpistää nenäänsä, mutta sydämessäni läikähtää. Siihen muuttaminen on ollut ilo. Edelleenkin noiden rotiskojen ansiosta tässä maassa asutaan säällisen mukavasti, useimmilla on oma huone, olkoonkin ruma. Jopa samaan aikaan rakennetut kammottavat konttorirakennukset ovat tarjonneet ihmisille käypiä työtiloja. Halvalla ja rumasti tehtyjä julkisia rakennuksia ymmärrän huonommin.
Että -alkuiset sivulauseet ovat aika hirveitä jos niitä sirottelee tekstin täyteen. Kuvittelisin että useimmat ovat kanssani samaa mieltä siitä, että että-sanojen tulva tukkii tekstin niin, että siitä tulee tasapaksua puuroa. On muitakin vastaavia tekstillätylsistytyskeinoja, mutta käytän tässä esimerkkinä tuota iänikuista ettää. Silti: että-lause on ymmärrettävä. Se palvelee selkeyttä, tiedonvälitystä ja yksiselitteisyyttä, jaloja päämääriä kukin. On mahdollista kirjoittaa selkeästi, informatiivisesti ja yksiselitteisesti ja samalla kauniisti, mutta se ei ole aina helppoa. Jos en ehdi tai osaa muovata kaunista virkettä, koetan kuitenkin edes kirjoittaa mahdollisimman selkeän ja yksiselitteisen. Se on aina kauniimpaa kuin epäselvyys ja tahaton monimerkityksellisyys.
Tunnisteet: keskustelu, kirjoittaminen, politiikka, rakentaminen, strategiat
30 Comments:
Ilahduttavaa lukea näin järkevä teksti elementtirakentamisesta. Toisinaan uusia ihmisiä tavatessani en halua tuoda esille ammattiani, koska keskustelu yleensä ajautuu heti "rumiin betonikerrostaloihin".
Suomessa elementtirakentamisessa yleisesti käytetty BES-järjestelmä tuotiin aikoinaan Neuvostoliitosta. Järjestelmää on kehitetty huimasti eteenpäin ja siihen on satsattu paljon teollisuudessa, siksi käytännössä lähes kaikki nykyiset asuinkerrostalot toteutetaan elementtitekniikalla; se on taloudellista ja hyväksi havaittua.
Nykyään elementtejä osataan valmistaa jo hyvin erikoisen muotoisina ja vaihtelevin pintamateriaalein. Rakentamalla julkisivu työmaalla elementtirungon päälle (esim. lämpörappaus) saadaan elementtisaumatkin pois näkyvistä. Silti rakenneratkaisuna toimii sama Sandwich-elementti jota on tosiaan käytetty jo 40-50 vuotta.
Kuten toitkin esille, elementtirakentaminen mahdollisti kohtuutasoisten, kohtuuhintaisten asuntojen sarjatuottamisen tavallisille ihmisille. Sodanjälkeisessä teollistuvassa ja kaupungistuvassa Suomessa tämä oli valtava edistysaskel asuntojen määrään ja laatuun. Että jaloja ja ylväitä, sanon minä!
Betoniporsaat tehdään muuten pigmentistä.
Kyse on taas kerran elitismin ja filantropian törmäyksestä: ruma, mutta ihmisystävällinen betonilähiö joutuu kontrastiin käsin rakennetun jugendtalon kanssa. Jugendtalo olisi kaunis, mutta siinä voi asua vain pieni vähemmistö. Arvostaessaan jugendtaloa esteetikko samalla asettaa ensisijaiseksi arvoksi vähemmistön kokeman esteettisen nautinnon. Tämä on ihan loogista nietscheläistä filosofiaa; kansan enemmistön kärsimys on vähäpätöistä verrattuna yli-ihmisen esteettisiin nautintoihin.
Julkiset rakennukset ovat rumia yleensä siksi, että nykyään ei ole enää välttämätöntä korostaa valtion mahtia arkkitehtuurilla. Erityisen hyvin tämä näkyy kouluissa, joista on pyritty tekemään valoisia ja ihmisläheisiä. Laitokselle arvovaltaa tuovat elementit kuten korkeat portaikot, kateederit ja pylväsrivistöt on jätetty minimiinsä.
Wikipediaan ei pidä aina luottaa, mutta tuossa linkittämässäni artikkelissa kuitenkin väitetään toisin kuin sinä väität: Toisin kuin usein oletetaan, Neuvostoliiton lähiöt eivät olleet suomalaisten lähiöiden esikuva. Neuvostoliitto osti lisenssit samoihin ranskalaisiin elementtitekniikoihin, jotka suomalaiset rakentajat omaksuivat.
Muuten, tosiaan, elementtirakennustekniikat ovat kehittyneet huimasti. Nykyiset lähiötalot saattavat olla jopa ihan säällisen näköisiä (vaikka en pidäkään niistä turhista metallihärpäkkeistä, mistä monet arkkitehdit selvästi nykyään pitävät). Erityisen onnellinen olen mainitsemastasi tavasta rakentaa julkisivu työmaalla elementtirungon päälle, sillä kyllähän ne saumat sattuvat silmiini pahasti.
Kas, Erastotenes, kommentoit samalla kun kirjoitin omaa kommenttiani.
Valoisuus ja ihmisläheisyys eivät merkitse väistämätöntä rumuutta tai tylsyyttä. Toisin sanoen lastentarha-arkkitehtuuri ei ole ainoa keino rakentaa valoisaa ja ihmisläheistä, vaikka moni kaupungin virkamies tai muu asioista käytännössä päättävä tuntuukin luulevan niin.
Vaikka valtion mahtia ei tarvitse korostaa rakennuksilla, ei ole mitään hyvää syytä rakentaa rumia, tylsiä ja huonolaatuisia taloja näkyville paikoille. Kyllä tämän moni ymmärtääkin, esimerkiksi suomalaiset funkkishenkiset koulurakennukset ovat usein hienoja.
Ja lisäksi: luen selvästikin Nietzscheä aika erilaisilla painotuksilla kuin sinä.
Eufemia: Oma käsitykseni on, että järjestelmää otettiin käyttöön meillä ja naapurissa suunnilleen yhtä aikaa ja YYA-sopimuksen hengessä tehtiin yhteistyötä. Alkuperä lieneekin siis ranskalainen? Elementtitekniikan rantautumista Suomeen sietäisi selvittää hieman tarkemminkin.
Minua hieman kiusaa tuo viittaamasi Wikipedian kappale, jossa puhutaan samaan hengenvetoon sekä elementtitekniikasta että lähiöistä kokonaisuutena.
Lähiöt ja elementtirakentaminen liittyvät kyllä kiinteästi yhteen, mutta samantapaisilla rakenneratkaisuilla voidaan toteuttaa hyvinkin erilaisia aluesuunnitelmia.
Suomestakin päin vietiin tietotaitoa Neuvostoliittoon. Ainakin Kostamus on suomalaisvoimin rakennettu ja näyttää lievästä ränsistymisestään huolimatta tyypilliseltä suomalaiselta tuon aikakauden lähiöltä.
xuuppea
ad Jari:
Meillä ja Neuvostoliitolla oli kyllä voimassa YYA-sopimus, mutta yhteistyön kanssa oli monesti vähän niin ja näin. Juhlapuheiden tasolla sitä oli paljon ja toteutetut projektit kuten Kostamus, Loviisan ydinvoimala tai vaikkapa Luottamus-elokuva saivat paljon julkisuutta. Sen sijaan arkipäivän teknisessä työssä yhteistyö sosialistimaiden kanssa oli melko vähäistä.
Asetekniikkaa lukuunottamatta (7.62-millinen luoti) standardit tuotiin yleensä lännestä, minkä jälkeen niihin tehtiin kotimaisen teollisuuden suojaamiseksi muutoksia. Kaupunkisuunnittelun opit tulivat Yhdysvalloista (Ford-säätiön rahoituksella) ja Ranskasta. Yritysjohtamisessa ja markkinoinnissa sovellettiin aina silloin tällöin läntisiä muotivirtauksia, kun by perkele -menetelmä kävi liian tukahduttavaksi.
Vienti Neuvostoliittoon veti loistavasti, mutta oli todellinen ongelma löytää käyttökelpoista tuotavaa. Onneksi raakaöljyä riitti. Myöskään Neuvostoliittoon opiskelemaan lähtijöitä ei ollut niin paljon, kuin NL olisi halunnut ottaa. Nuorisokulttuurin virtaukset (lättähatut, Beatles, hipit, opiskelijaradikalismi, vihreät) tulivat kaikki lännestä. Ainoa merkittävä ero muihin länsimaihin oli, että Suomen merkittävimmät radikaalinuoret olivat stalinisteja eivätkä maolaisia.
Suomen puolueettomuuspolitiikan perusluonne olikin se, että yhteistyöstä ja ystävyydestä NL:n kanssa puhuttiin paljon. Sen sijaan todelliset vaikutteet otettiin lännestä.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Minulle annettiin jo pienenä sellainen tyyliohje, että samantyyppisiä sivulauseita ei saa panna sisäkkäin. Siis: että-lausetta ei saa suoraan alistaa toiselle että-lauseelle. Tämä on hyvä ohje, jota olen pyrkinyt noudattamaan, koska sillä tavalla on mahdollista käyttää että-lauseita aika rohkeasti niiden pilaamatta tekstiä.
Jos kaksi että-lausetta on tulossa sisäkkäin, toisen voi korvata lauseenvastikkeella:
Arska kertoi, että Slörde oli sanonut, että Blöde veti Hikuhinttiä päähän lautaparrulla niin lujaa, että Hikuhintin aivokoppa halkesi -> Arskan kertoman mukaan Slörde oli sanonut Blöden vetäneen Hikuhinttiä päähän lautaparrulla niin lujaa, että Hikuhintin aivokoppa halkesi
Tuota ohjetta minäkin noudatan. Täydellinen että-lauseiden välttäminen taas tekisi esimerkkilauseestasikin jo aika hankalan: "Arskan kertoman mukaan Slörde oli sanonut Blöden vetäneen Hikuhinttiä päähän lautaparrulla Hikuhintin aivokopan halkaisseella voimalla."
Ensinnäkin hyvin kauniisti ajateltu lähiöistä. Juuri noin se on.
Toiseksi itse kyllä tykkään rallattaa ettälauseita menemään kuin sarjatulta konsanaan. Silloin, kun tietää mitä tekee, sillä kurin saa tekstiin tehoa, jota millään muulla ei saa. Lisäksi Panun demonstroimaa tapaa rasittaa se, että niin on opetettu tekemään, minkä takia se näyttää liian helposti ainekirjoitukselta, mitä efektiä taas ei halua milloinkaan muulloin kuin silloin, kun sen todella haluaa.
Mutta tekstit ja niiden käyttötarkoituksethan vaihtelevat suuresti.
No, omat ongelmani että-lauseiden kanssa syntyvät lähinnä kääntäessäni. Monilla indoeurooppalaisillä kielillä on mahdollista sanoa tavoilla, jotka suoraan suomeksi käännettäessä muuttuvat lauseenvastikepuuroksi, ja sitten hieman selvennettäessä että-lausesumaksi. Kumpikaan vaihtoehto ei ole yleensä käännettävän tekstin tyylin mukainen eikä siis toivottava.
Pitäisi itse asiassa joskus nähdä vaivaa ja koettaa tajuta miksi virkkeiden sisäisiä viittauksia on niin helppo tehdä selkeästi ainakin englannissa ja etenkin ranskassa.
Käytän varmasti itse paljon ettää. En kyllä ole kiinnittänyt huomiota. Sain kuitenkin joskus aikanaan sellaisen käsityksen Jukka Korpelan kirjoituksista, että koreammista lauserakenteista on vain haittaa.
Olen viettänyt viime kuukausien aikana paljon aikaa 50-70-luvuilla rakennetuissa taloissa. Minusta silloin kaikki tehtiin kauniimmin kuin ennen tai ainakin jälkeen.
Katselin tässä jokin aika sitten mahdollisimman yksinkertaista seinään upotettua kaapistoa vuodelta 1979 ja mietin, että tuosta keveydestä ja eleganssista pääsee vain alaspäin.
Sydäntäni lähellä ovat myös 70-luvun elegantin kulmikkaat valokatkaisijat ja lavuaarit.
Kirjoitan tätä Metsossa, jonka kermakakkumaista arkkitehtuuria olen aina vihannut. Asiat peitetään koristeilla koska ei vain viitsitä ajatella asioita kunnolla valmiiksi.
Jugendtaloja pidän tunkkaisina ja niissä inhottaa myös se, että ne edustavat minulle aikakautta kun sellaisilla epämoderneilla asioilla kuin perhesuhteilla, tuttavuuksilla tai vastaavilla oli väliä.
En halua mitenkään moittia tekstejä joita olet saanut käännettäväksesi. Enhän edes tiedä mitä ne ovat. Arvaan kuitenkin, että niissä minua tökkisi sama asia. Asian puutteen peittävä muut kuin äidinkielenopettajan suosikkioppilaan kampittava polveilu ja kiemurtelu.
Luonnollisesti. En ajatellut, että sinä tosiaan teet paljon niitä käännöshommia. Epäilemättä suhde kieleen kehittyy toisenlaiseksi.
Tommi,
Ajattelutapojemme ero on mielenkiintoinen: minusta 1950-70-lukujen kulmikkuus on osoitus siitä, ettei silloisilla laitteilla voinut tuottaa kauniimpia pyöreitä muotoja suurina sarjoina. Nyt, kun se on mahdollista, muotokielikin voi vapautua ihmisläheisemmäksi.
Metso puolestaan edustaa minulle juuri sitä, mitä Eufemia ajoi takaa: nykyaikaista monumentaaliarkkitehtuuria. Ornamentteja Metsossa ei minusta juuri ole (mitä nyt pari pihlajaa ovensuussa). Parhaita funktionalismin perinteitä noudattaen liukuvaletut betonipinnat ja sileät kannatinpylväät on jätetty kirjastohallissa näkyviin. Avara sali tuokin mieleen kirkon. Talon perustukset ovat graniittia, katto kuparia. Tällainen rakennus on tehty kestämään vuosisatoja.
Mielestäni tulkitset ornamenteiksi sen, mikä todellisuudessa on vain täysin nykyarkkitehtuurin linjasta poikkeavaa muotokieltä.
Tommi, en usko, että kääntäessäni kohtaamani ongelmat lauseenvastikkeiden ja että-lauseiden määrien kanssa riippuvat juurikaan tekstin kiemuraisuudesta. Hyvin suorasanaisessakin enlannin- ja etenkin ranskankielisessä tekstissä on mahdollista rakentaa sellaisia pitkiä virkkeitä, jotka suorahkosti suomennettuina ovat tyrmäävän monimutkaisia. Niihin tuntuu olevan mahdollista tiivistää enemmän sanottavaa kuin tolkulliseen suomenkieliseen virkkeeseen. Ranskassa tämä tuntuisi liittyvän artikkelien tarjoamiin mahdollisuuksiin tehdä virkkeensisäisiä viittauksia. Englannissa taas ainakin -ing -muodot ovat aika käteviä.
...minusta 1950-70-lukujen kulmikkuus on osoitus siitä, ettei silloisilla laitteilla voinut tuottaa kauniimpia pyöreitä muotoja suurina sarjoina. Nyt, kun se on mahdollista, muotokielikin voi vapautua ihmisläheisemmäksi.
Vai heikkeneekö pyöreän muodon assosiaatio 'luontoon', käsityöhön ja ihmiseen, kun teollisuus ottaa perinteisesti sen vastakohdaksi mielletyn muotokielen haltuunsa?
Eufemia, minä en yksinkertaisesti ymmärrä väitettäsi, että englannissa olisi helpompaa tehdä pitkiä virkkeitä kuin suomessa. En osaa englantia lähellekään ammattilaistasolla, mutta olen aina kuvitellut, että lauseenvastikkeet ja muut vastaavat verbien taivutusmuodot olisivat suomessa nimenomaan näppärämpiä pitkien virkkeiden tekemiseen kuin englannin -ing -muodot. Voisitko yrittää perustella väitettäsi jotenkin?
Perusteleminen on hankalaa koska väitteeni perustuu kokemukseen niiden pitkien virkkeiden suomentamisesta, ei mihinkään selvään käsitykseen siitä miksi se on hankalaa. Ehkä annan satunnaisen esimerkin pitkien ja keveiden virkkeiden mestarilta, Jane Austenilta:
Real, long-standing regard brought the Westons and Mr. Knightley; and by Mr. Elton, a young man living alone without liking it, the privilege of exchanging any vacant evening of his own blank solitude for the elegancies and society of Mr. Woodhouse's drawing-room, and the smiles of his lovely daughter, was in no danger of being thrown away.
Lähiörakentamisen aatehistoriallisesta taustasta kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua Johanna Hankosen väitöskirjaan Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta: suunnittelujärjestelmän läpimurto suomalaisten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla (Gaudeamus 1994), joka sivumennen sanoen on eräs rakkaimpia kirjojani kautta aikojen.
Tämä postauksessasi ilmennyt kahtiajako näkyi muuten hyvin Hankosen tutkimuksen vastaanotossa. Esimerkiksi sosiaalityön professori Leena Eräsaari arvosteli sen Naistutkimus-lehdessä otsikolla "Miesten Suomi". Eräsaarelle Hankosen teoksen merkittävyys on siinä, miten hän paljastaa, kuinka nainen oli hänen tutkimallaan aikakaudella täysin marginalisoitu suomalaisessa yhteiskunnassa, ja kuinka yhdyskuntasuunnittelussa naisia kaivettiin esiin vain mitoittamaan kaupan ja kodin välin lastenvaunuja työntäen kuljettavaksi ja "legitimoimaan erilaisia keittiöratkaisuja, mm. jääkaappien tai sähköhellojen tarvetta". Toinen Hankosen teoksen ansio on, että se on "oivaltava kuvaus ns. Amerikan äänen siirtymisestä Suomeen", siitä, miten Suomi muuttui - poliittisesti taantumuksellisten keski-ikäisten miesten johdolla - "eurooppalaisesti erittäin vahvasti amerikkalaiseksi yhteiskunnaksi".
Sen sijaan esimerkiksi kunnallispolitiikan dosentti, oikeustieteen lisensiaatti Erkki Mennolan arvostelu, jonka julkaisi Kunnallistieteellinen aikakauskirja, lähti täsmälleen päinvastaisesta näkökulmasta. Vihdoinkin akateeminen tutkimus on kyennyt tuottamaan kauan kaivatun kunnianosoituksen niille hienoille miehille, jotka sankarillisesti rakennuttivat nämä hienot lähiöt osana sotien jälkeistä emansipoivaa Suomen kansan kaupungistumisprojektia - heitä ovat "Aarre Mattinen, Armas Puolimatka ja muut 'sileävalukerhon pojat' ja heidän hovisuunnittelijansa ja taustavoimansa" (jotka Eräsaarelle ovat naista alistavia, amerikkalaistavia raakalaisia). Hankosta luettuaan nuoremmat polvetkin toivottavasti Mennolan mukaan ymmärtävät, että "rakennuksen outo hahmo mahdollisesti johtuukin siitä, että työmaanosturin juoheva liikerata on merkinnyt suunnittelijalle aikanaan enemmän kuin lopputuloksen kauneus", ja paikallaan on henkilökohtainen kiitos siitä, että arvostelija muistaa katsella päivittäin Tampereen yliopiston päärakennusta "yhtenä sileävalukerhon pioneeritöistä".
Tässä tullaan teemaan, jota olet itsekin ansiokkaasti käsitellyt täällä blogissasi useita kertoja. Leena Eräsaari on varmasti ideologisesti ja maailmankuvallisesti paljon lähempänä minua kuin Erkki Mennola, samoin bourdieulaisella intellektuellien "kentällä". Jos pitäisi valita, kumman kanssa vietän ravintolaillan, Eräsaari voittaisi ylivoimaisesti. Mutta miksi ihmeessä sitten koen Mennolan tekstin paljon miellyttävämmäksi kuin Eräsaaren?
Luulen, että kysymys on jostakin, mistä olen usein eri yhteyksissä valittanut ja puhunut kanssasi useita kertoja. Nimittäin intellektuellien pakonomaisesta halusta paljastaa jotakin joksikin muuksi kuin miltä se näyttää. Jos lähiöiden rakentamista Suomeen perusteltiin naisten vapauttamisella ja äitien ympärillä pyörivän perhe-elämän mukavoitumisella ja helpottumisella, tämä ei mitenkään voi pitää paikkaansa; todellisten tarkoitusperien on oltava jotkin täysin toiset, mieluiten täsmälleen päinvastaiset. On eräänlainen älyllisen epäonnistumisen merkki, tietyllä tavalla jopa jonkinlainen kuohuttava skandaali, jos joku uskoo, että se pitää paikkansa. Ja tämä on pakko aina ulottaa koskemaan aivan kaikkea - mikään ei saa olla sitä mitä se näyttää olevan.
Ja kun tällaista vulgaarifoucaultilaista tai vulgaaribourdieulaista mekastusta on seurannut aikansa, joku Mennolan kaltainen kirjoittaja, jonka ajattelun minun sosiaalisen viiteryhmäni taholta odotetaan automaattisesti tuomitsevan taantumuksellisena roskana, vaikuttaakin yhtäkkiä Eräsaaren kaltaiseen kirjoittajaan verrattuna rajoja rikkovalta, ennakkoluulottomalta radikaalilta, joka elähdyttävästi päästää tunkkaiseen keskusteluun pitkästä aikaa vähän raitista ilmaa... Aivan samaa koin lukiessani nyt tätä postaustasi, ja huomasin olevani siinä lähes kaikesta täsmälleen samaa mieltä.
Jäi vielä mainitsematta, että sen pisteen, jossa lähiö muuttui Suomen julkisessa keskustelussa edistyksellisestä ja hyvästä taantumukselliseksi ja pahaksi, on vuoden tarkkuudella paikantanut Irene Roivainen väitöskirjassaan Sokeripala metsän keskellä (Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2/1999), jossa hän tutkii Helsingin Sanomien lähiöaiheista kirjoittelua lähes koko sodanjälkeiseltä ajalta. Hänen mukaansa tämä muutos tapahtui vuonna 1968. Silloin ilmestyi Jaakko Pakkasvirran elokuva Vihreä leski, jossa lähiöt esitetään eräänlaiseksi maanpäälliseksi helvetiksi, joka tuottaa asukkaissaan yhteiskunnallista vieraantumista ja mielisairauteen rinnastuvaa henkistä pahoinvointia.
Hauskinta on se, että elokuvan Hesarissa saama hyvä vastaanotto suututti suunnattomasti monet lähiöissä asuvat perheenäidit, joiden väitettyjä kärsimyksiä sen oli tarkoitus kuvata. Näiden äitien aloittama keskustelu jatkui lehdessä kiihkeänä viikkokausia. Heidän mukaansa koko elokuva oli vain tarkoitushakuisesti vääristelevää propagandaa ja heidän oma kotilähiönsä on hieno ja ihana paikka, josta he eivät millään haluaisi muuttaa mihinkään muualle. Mutta vahinko oli jo tapahtunut, ja kuva, jonka lähiöistä antoi tämä yksi (suuren yleisön parissa varsin pahasti flopannut mutta nuorten radikaalien intellektuellien keskuudessa suunnatonta suosiota nauttinut) elokuva, on siitä lähtien hallinnut lähiöistä käytävää keskustelua...
Argumenttini eivät tietenkään olleet kummoisia. Olen kasvanut betoniympäristössä ja oppinut pitämään sen puhtaista muodoista.
En tunne noita tutkimuksia mutta minulla on yksi arvaus koska lähiöt alkoivat menettää mainettaan: silloin kun lähiöön muuttaneiden lapset alkoivat tulla laajassa mittakaavassa murrosikään. Teinit tarkoittavat aina vandalismia, melua ja katuväkivaltaa.
Käsittääkseni moni lähiö muuttui kauhistellusta slummista suosituksi ja pidetyksi alueeksi heti kun nuorten määrä väheni. Esimerkiksi kuuluisa Hervanta Tampereella.
Sampo, mielessäni kieltämättä kävi, että saattaisit vastata tähän kirjoitukseen ja kertoa lähiörakentamisesta paljon enemmän kuin itse osaan.
Tuli mieleen muutama asia. Ensinnäkin, kuinkakohan paljon nykyisten arkkitehtien ihanteisiin arkkitehtonisesta kauneudesta vaikuttavat sellaiset rakennukset, joita rakennettaessa "työmaanosturin juoheva liikerata on merkinnyt suunnittelijalle aikanaan enemmän kuin lopputuloksen kauneus"? Nykyäänhän rakennustekniikat ovat kehittyneet eikä se tavoite, jonka vuoksi nosturin liikerata merkitsi kauneutta enemmän, enää vaadi kauneuden sivuuttamista. Toisin sanoen kuinkakohan moni jäljittelee sellaista, joka oli aikanaan vain rakennustekninen ja ehkä hieman harmillinen välttämättömyys?
Tästä pääsenkin luontevasti toiseen aiheeseesi. Voisin tietysti tarttua "vulgaarifoucaultilaiseen tai vulgaaribourdieulaiseen mekastukseen" ja alkaa purkaa touhun pinnan alta jonkinlaista modernin projektin mukaista paljastamisliikettä, mikä vuorostaan osoittaa näppärästi, ettei kyse edes ole oikeastaan lainkaan foucaultlaisuudesta. Jos nyt kuitenkin jätän väliin. Sen sijaan tyydyn kummastelemaan samaa. Minua jurppii tämä sosiaalinen viiteryhmä(ni, -mme), jossa vilpittömien ihmisille hyvää tarkoittavien hankkeiden ihastelu on kiellettyä, eikä saisi edes hetkeäkään kuvitella, että kyseessä tosiaan voisi olla vilpittömyys. Lisäksi minua ärsyttää se, että tämän jurppimisen seurauksena minut aina välillä koetetaan änkeä aivan toiseen sosiaaliseen viiteryhmään, joka on minulle ideologisesti ja maailmankuvallisesti aivan mahdoton.
Minua jurppii tämä sosiaalinen viiteryhmä(ni, -mme), jossa vilpittömien ihmisille hyvää tarkoittavien hankkeiden ihastelu on kiellettyä, eikä saisi edes hetkeäkään kuvitella, että kyseessä tosiaan voisi olla vilpittömyys.
Ainahan sitä voi kompromissina uskoa, että vaikka ihmiset tietoisella tasolla tarkoittavatkin hyvää, he alitajuisesti toistavat vallitsevia sortorakenteita :->
Eufemia:
Olisin vastannut aiemminkin, mutta... työkiireet... kyseessä suomentaminen... ja enempää sinulle ei tarvitsekaan aiheesta sanoa. Joka tapauksessa, "vilpittömien ihmisille hyvää tarkoittavien hankkeiden ihastelu on kiellettyä" ja "tämän jurppimisen seurauksena minut aina välillä koetetaan änkeä aivan toiseen sosiaaliseen viiteryhmään, joka on minulle ideologisesti ja maailmankuvallisesti aivan mahdoton": juuri nämä kaksi asiaa olivat se, mitä halusin kauhistella. Erittäin hyvin kiteytetty, erittäin erittäin hyvin kiteytetty!
Minua ehkä ahdistaa koko asiassa eniten juuri ajatus siitä, että jämähdänkin ironisesti itse vain toistamaan "modernin projektin mukaista paljastamisliikettä" muka kritisoidessani sitä. Katsokaa, he väittävät paljastavansa jotakin joksikin muuksi, mutta minäpä paljastankin taidokkaasti tämän väitetyn paljastamisen joksikin muuksi! Ehkä tavoitteena tulisikin olla, ja ehkä toimintaan motivoivampi ja vähemmän kyyniseksi tekevä tavoite olisikin, sellainen modernin projektille luonteenomainen avoimuus, jossa totuus olisi saatu jäämään ikään kuin pysyvästi paljaaksi, jossa se olisi oletusarvoisesti valmiina vaivatta nähtävissä (vaikka tietenkin jonkinlaisia pelkäksi poikkeukseksi nähtävissä olevia poikkeuksia tulisi aina jäämään) eikä samaa mekaanista paljastamisliikettä tarvitsisi siten koko ajan toistaa. Vai mitä mieltä itse olet?
Luin juuri äskettäin varsin kiehtovan vuodelta 1961 olevan artikkelin Ruotsista, jonka oli kirjoittanut Perry Anderson, silloin nuori (22-vuotias) idealistinen uusvasemmistolainen, nykyään vanha katkeroitunut uusvasemmistolainen. Suorastaan säpsähdin Andersonin esittämää, kai jo Grundrissen nuoreen Marxiin osittain palautuvaa ajatusta "yhteisöstä, jossa kaikki välitykset ovat näkyvillä julkisen ja yksityisen olemassaolomme välissä, jossa jokainen yhteiskunnallinen tapahtuma voidaan jäljittää suoraan lähteeseensä ja ihmisten selkeät aikeet lukevat kaikkialla maailman pinnassa" (a community in which all the multiple mediations between our public and private existence are visible, where each social event can be seen right back to its source, and legible human intentions read everywhere on the face of the world).
Andersonin mielestä tämä ihanne toteutui jonkinlaisena puolitiehen jäävänä, mutta taisteluun sosialismin puolesta viekoittelevana ennakointina sodanjälkeisessä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa; luulen siis, että se sopii varsin hyvin otettavaksi esiin nimenomaan tässä suomalaisen lähiörakentamisen yhteydessä alkaneessa keskustelussamme. "Ihmisten selkeät aikeet lukevat kaikkialla maailman pinnassa" - mikä huokailuttavan ihana ajatus verrattuna siihen tuskastuttavan ennustettavaan vulgaari(tähän-jonkun-tunnetun-ranskalaisen nimi)laisuuteen, josta tulee sen rinnalla mieleen jonkinlainen kyräilevä kerrostalon naapurikyttäys: "taas se möykkäsi vaimolleen humalassa myöhään yöhön, taitaa olla länsimaisen metafysiikan ja logosentrisyyden vallassa koko ukko!"
Tuntuu vain olevan olemassa tietynlainen intellektuellityyppi, jonka nyt on vain pakko mennä aina paljastamaan jokin joksikin muuksi, niin kuin jonkun saattaa olla pakko päästä sanomaan "Marita Kattila" aina kun joku toinen jossain sanoo "Karita Mattila" (esimerkkinä toimii tässä oma isäni). Mistä tuleekin mieleeni, kuinka Wittgenstein huomauttaa pohtiessaan niitä metodisia vaikeuksia, joita liittyy filosofisten ongelmien käsittämiseen huolimattomasta kielenkäytöstä johtuviksi, että saattaa olla vaikeaa olla käyttämättä jotakin kielellistä ilmaisua tai tekemättä jotakin kielellistä liikettä, laadullisesti samalla tavalla kuin saattaa olla vaikeaa pidätellä kyyneleitä tai kiukunpurkausta. Epäonnistumisesta ei voi syyllistää, koska se ei ole tahdonvaraista. Siinä on jotakin surumielisesti hymyilyttävää, jotakin anteeksiannettavan inhimillistä.
Voi Sampo, tämän kerrostalon kyräilevät naapurikyttääjät ihmettelevät nyt mitä minä oikein hekotan ääneen.
Metodinen sinisilmäisyys on varmaan perusteltua ymmärtää yritykseksi vastata juuri tuohon loputtoman paljastamisen paljastamisen ironian tympeyteen. Täytyy ehkä lukea tuo artikkeli jos saan sen jossain avautumaan kokonaan; kiitos linkistä.
Tuon joksikin muuksi paljastamisen voisi vielä suoda anteeksi jos siitä edettäisiin johonkin: jos seuraavaksi kysyttäisiin mitä paljastetuksi väitetty asia käytännössä tekee. Mutta ei, paljastuksen jälkeen jäädään päivittelemään. Olen minä tietysti siihen itsekin syyllistynyt, mutta yritän edes pyristellä tekemään jotain mielekkäämpää. Epäonnistuminenkin, josta ei ehkä voi syyllistää, vaatii sitä, että edes yrittää...
Voi kuinka ihanasti osaatkaan syyllistää, toisin kuin minä. Jopa niin, etten pysty syyllistämään sinua siitä, vaikka haluaisinkin. <3
Jos tilaisuus tarjoutuu, kannattaa lukea myös Andersonin jutun osa 1/2, muun muassa siksi, että sen alussa käsitellään ruotsalaisten puhelinten ja muiden käyttöesineiden fyysistä hahmoa eräänlaisena suorana aineellisena vastineena poliittiselle kulttuurille, joka on synnyttänyt yhteiskunnan, joka on synnyttänyt ne - jälleen rinnastuen kiehtovasti tapaan, jolla tässä on keskusteltu lähiötalojen ja niiden arkkitehtonisten muotojen sidonnaisuudesta kulttuuriseen aikaan ja paikkaan, jossa ne ovat syntyneet.
Mitä, syyllistyitkö sinä jostain? :o
Syyllistyin ilmeisen tahattomasti omasta suhteellisesta haluttomuudestani syyllistää muuksipaljastajia, tai ainakin jossakin määrin. (Tulipa taas sellaiset itseensäviittaavuuden ja pehmentävien adverbien orgiat, että tulee taas ihan Žižek mieleen.)
Mutta ei syytä huoleen, olen parantumaton. ;F
Hauskaa, että Hankosen väitöskirjasta keskustellaan, vielä mukavampaa, että oma kirja-arvioni siitä on löytynyt.
Olen monasti kirjoittanut suomalaisista kirja-arvioista samoin kuin muustakin kirjoittamisesta. Kirja-arvion kirjoittaminen on yllättävän vaikea laji, Suomessa meillä on vankka perinne rutata kirjoja ilman perusteluja. Siksi yritän itse olla sitä tekemättä ja silloin kun tuntuu, että on pakko se tehdä jätän homman väliin.
Yhteiskuntatieteilijät eivät meillä ole kovin paljoa rakentamisesta, asumisesta, suunnittelusta jne. kirjoittaneet, siksi aiheesta asiallisen tekstin tuottaminen ei ole ihan helppoa. Toisinaan sortuu liikaan selittämiseen, toisinaan vetää mutkat suoraksi.
Hankosen kirjassa esimerkiksi kysymys Amerikan opeista jysähti tajuntaani valtavalla voimalla. Tiesin Asla-stipendiaateista ja lähes jokaisella tieteenalalla tapahtuneesta siirtymästä Saksasta ja saksan kielisestä kirjallisuudesta USA:aan ja englannin kieleen, mutten ollut tiennyt rakentamis-, kaavoitus- ja arkkitehtuuriyhteydestä. Kaupunkisuunnittelussa oli pitkään puhuttu siitä, että suomalaiset kaupungit eivät noudata eurooppalaista kaupunkirakennetta - tiivis, korttelirakenne jne. Itse nyt sitten ymmärsin mistä erilainen kaavoitus ja rakenne tuli. On olemassa mm. kansainvälinen kaupunkisuunnittelun historiaa tutkiva seura, jossa myös ideoiden ja ajatusten liikkumista maailmanlaajuisesti tutkitaan. Tuolloin en heistä vielä mitään tiennyt, mutta olen heidän konferensseissaan ja tutkimuksissaan nähnyt esityksia siitä miten ns. kansainväliset virtaukset liikkuvat.
Kirjoittamisesta olen myös kirjoittanut tekstejä, joissa korostan lukijan osuutta tekstin tuottamiseen. Jokainen teksti tuotetaan jollekin lukijalle. Tämä kirja-arvio on ilmestynyt Naistutkimus-lehdessä ja siksi minusta oli asiallista kertoa lukijoille millaisessa roolissa naiset olivat kun tärkeitä päätöksiä Suomen rakentamisesta tehtiin ja toteutettiin.
Lähetä kommentti
<< Home