20.7.07

Miksi tämä kysymys esitetään?

minun on aina uitava ylitse, aina toista rantaa kohti;
näin jo kerran anonyymin varjoni
kiipeävän jyrkännettä ylös
ja häviävän metsän hiljaisuuteen, palaamatta.

Eeva-Liisa Mannerin runo "Metsän hiljaisuuteen" loppuu näin. Minua pyydettiin lukemaan tätä runoa tietyllä tavalla. Runossa on hirvi, joka ui "toista rantaa kohti", ja jättää taakseen, tälle rannalle, "yksilöllisyytensä vaatteet". Minua kehotettiin miettimään voiko hirven tavoin esimerkiksi suomalainen ihminen paeta kulttuuri-imperialismia, "jättää kännykän kalliolle ja uida hirven perässä". Kysymyksestä kuuluu huoli jostain sellaisesta, joka olisi katoamassa, koska kulttuuri-imperialismi tulee ja tuhoaa sen auttamatta. Olemme tällä rannalla, tiedämme vielä tuon rannan olemassaolosta, mutta se on jo puoliksi vieras, emmekä ole varmoja pääsemmekö sinne (enää) koskaan.

Oletus, että olemme juuri hukkaamaisillamme toisen rantamme, ominaislaatumme, on pitänyt sitkeästi pintansa jo parisataa vuotta. 1800-luvun suomalaisuusaatteen ajajien ehkä polttavin huolenaihe oli se, että suomalaisuus oli liki unohduksissa, ja vaarassa kadota vahvempien kulttuurien jyrätessä sen kadoksiin. Suomalaisuus oli olemassa vain juuri ja juuri, kuten Volmari Kilpinen arveli vuonna 1844: "Tuskin Suomen maalla ja kansalla enää oli oma nimensäkään, kukin piti itsensä vain Ruotsalaisena. Harva löytyi, joka Suomalaisena pysyi mielessänsä. Jos joku ilmistyi tulisemmalla lemmellä ja innolla Suomea kohtaan, niin se oli ikään kuin soria, pakeneva syksyinen päivänsäde." Toivoa ei kuitenkaan ollut menetetty täysin: "Suomen hengitär valvoi läpi ajan, estellen Suomalaisuuttamme varsin sortumasta. Kansan sydämissä hiilui Suomalaista vertä."

Koska aikaa oli tuskin nimeksi ja lopullinen unohdus uhkasi, oli kiire etsiä pelastuskeinoja. Niinpä kerättiin tietoa kansanomaisesta suomalaisuudesta, ja toisaalta esimerkiksi etsittiin kansallisrunoilijaa, joka kertoisi suomalaisuuden olemuksen suomalaisille, jotta olemus pääsisi todellistumaan. Esimerkiksi Runeberg ja Lönnrot on tahdottu nähdä tällaisina kansan luonnon ääneenlausujina. Tässä kohtaa törmätään tietysti ongelmaan: jokainen yritys määritellä se jokin, toinen ranta, joka on toista kuin kulttuuri-imperialismin nielemä tämä, kohtaa vastustusta. Katoamisuhan alla olevaa suomalaisuutta on koetettu kuvata monin keskenään ristiriitaisin tavoin.

Esimerkiksi tästä kuvausten kirjosta voisi ottaa Volter Kilven teoksessaan Kansallista itsetutkistelua esittämän käsityksen, että Suomi on jakautunut sisäisesti kahtia: itäiseen, slaavilaisvaikutteiseen, ja läntiseen, germaaniseen suomalaisuuteen. Ja hän on sitä mieltä, että todellinen keino välttää suomalaisuuden alati uhkaava tuhoutuminen on jälkimmäisen, germaanisen länsi-suomalaisuuden varassa: "Kirjallisuudessammekin näkee tämän laatueron kuvastelua, ja edustaa siinä laulavaa, liukuvaa, väljää karjalalaisuutta elävimmästi ja loistoisamman Kalevala, kun taas miehisesti järeämmän, yksilöllisesti hehkutetumman länsi-suomalais-hämäläisen laatusävyn suurimpina muistomerkkeinä kirjallisuudessamme ovat Raamatun käännös ja Aleksis Kiven runous."

Kilven suomalaisuus kuulostaa itse asiassa siltä, ettei se ole vaarassa joutua länsimaisuuden jyräämäksi, sillä se on itse kiistattoman länsimaista. Moni älähtää kun väitetään näin, nykyaikaiseksi esimerkiksi sopinee vaikkapa unkarilainen György Kádár, jonka ajatuksiin aivan vasta törmäsin, ja jonka mukaan suomalais-ugrilaiset kielet ajattelevat rinnastuksin, asettamalla asiat rinnatusten, mielummin kuin indoeurooppalaiseen tapaan abstraktioin, ja suomalaisen ajattelun ominaislaatu on siis jotain aivan muuta kuin germaanisten kielten puhujain.

Keskustelu suomalaisuuden ominaislaadusta, ja siitä, mitä olemme jo lähes kadottaneet, tulee luultavasti jatkumaan läikähdellen ja suvannoissa viipyillen vielä pitkään. Itse asiassa tämän keskustelun olemassaolo on minusta paljon kiinnostavampi asia kuin erilaiset yritykset päätyä johonkin ratkaisuun. Miksi esitetään kysymys, että voiko suomalainen ihminen paeta kulttuuri-imperialismia ja uida toista rantaa kohti? Miksi oletus, että meillä on kaksi vaihtoehtoa, sulautuminen tai sitten omaan palaaminen? Ja miksi pelko, että olemme aivan juuri hukkaamassa mahdollisuutemme enää edes yrittää valita?

Tämän kysymyksen esittämisen ja siihen liittyvän huolen voi nähdä ainakin kahdella tavalla. Ensimmäinen on sopusoinnussa kysymyksen asetelman kanssa, toinen ei.

Voidaan ajatella, että huoli katoavasta ominaislaadusta tulee esille vasta kun ominaislaatu ei ole enää itsestäänselvyys vaan alkaa tuntua jo hieman vieraalta. Huoli siis ilmaantuisi kun paratiisi tai toinen ranta näkyy vielä, mutta sieltä on jo jouduttu tai erehdytty pois, ja herätään äkkiä huomaamaan, että ollaan menettämässä jotain tärkeää.

Toisaalta voidaan myös ajatella, että ajatus uinuvasta, katoamisen uhan alla olevasta suomalaisuudesta tuotiin nykyistä lähellä olevassa muodossaan Suomeen Saksasta joskus 1700-luvun loppupuolella. Paljoa eurooppalaista ajattelua on jo muutaman sadan vuoden ajan vaihtelevasti leimannut se kahtiajako, joka on kysymyksemme perustana: kaikennielevä universaalina esiintyvä "kulttuuri-imperialismi" vastaan enemmän tai vähemmän uhattuna elävä ei-universaali paikallinen ajattelu. Koska tämä kahtiajako on jostain syystä, kiinnostavaa kyllä, elänyt sitkeästi, mekin osallistumme sen puitteissa tapahtuvaan huolestuneeseen keskusteluun, jossa on sanomattakin selvää, että rantoja on nimen omaan kaksi.

Tunnisteet: , , ,

10 Comments:

Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Vastarantaisuuden asetelman helposti kuviteltavissa, mutta vaikeammin todistettavissa, oleva laajuus on kyllä huomattavaa. Sen olettaminen on tietyillä aloilla suorastaan sääntö.

Välillä tulee tietysti mieleen, että pitäisikö kuitenkin olettaa jotakin miltei saneltua ihmisluonnosta tai -psykologiasta siten, että 'toiseus' on aina ja kaikkialla läsnä valinnoissamme ja on luultavasti ollut ihmisen kognitiivisten kykyjen puitteissa aina. Asetamme itsemme ja mieltämämme viiteryhmän, johon lukeudumme, väistämättä kontrastiin jonkin 'toisen' kanssa. Tästä asetelmasta kumpuaa sitten perspektiivi- ja värinäkövirheitä, kuten vaikkapa havaintopsykologian oppikirjahavainnollistukset osoittavat, tai kuten politiikantutkimuksen realistisen paradigman vastaavan varhainen olettama asevarustelun noidankehästä esittää.

Sosiaali- ja kulttuuriantropologiassa asetelma on pitkälle sääntö (vähintään käytäväpuheessa ja tutkijoiden henkilökohtaisessa romantiikassa), ja cultural studies'issa se on sellainen. Tällä kohden katsonkin tutkimuksen käyvän tutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi ja toisaalta tieteellisen eetoksen kannalta epämääräiseksi. Kulttuuri-imperialismi-keskustelua pyörittävät kritisoimiensa järjestelmien (jopa kuten pääideologit itse sen näkevät) puitteissa koulutetut kulttuurikriitikot ja aktivistit. Hieman tarkempi vilkaisu paljastaa hullunmyllyn, jossa on keksitty keino yrittää kommunitarismin muilutusta liberaalien oikeuksien piiriin, ja jossa liberaali järjestelmä ja toisaalta tiede pyritään valjastamaan maaoikeuksien varjelemiseen ja kulttuuriessentialisaation puoltamiseen luomalla vaihtoehtoisesti joko 1) liberaaleista arvoista vapaita vyöhykkeitä tai todennäköisemmin 2) liberaalin järjestelmän legitimoimia kulttuuriterraarioita, joissa saa leikkiä inkkaria tai, harvemmin, länkkäriä. En nyt edes puutu pidemmälle territoriaaliseen argumentaatioon, jossa tasapainotellaan hatarin perustein esimerkiksi uuden eurooppalaisen äärioikeiston sulkemisen ulkopuolelle pääsystä käsiksi samoihin argumentteihin kuin mitä Mapuche tai Walbirit hyödyntävät.

Puin itse jonkin aikaa sitten tiiviissä ja puutteellisessa muodossa joitakin alueen erään kansainvälisen avainsopimusluonnoksen ongelmia.

21.7.07  
Blogger Eufemia said...

Hyvä kommentti. Kuitenkin: tässä ei ole kyse yksinkertaisesta me - toiset -asetelmasta, vaan selvästi monimutkaisemmasta virityksestä. Oletetaan toisaalta universalisoiva "kulttuuri-imperialismi", toisaalta se toinen ranta, joka on aina jo lähes hukattu. Koko tätä keskusteluahan leimaa järjestään kiistely siitä, onko sitä suojeltavaa "kulttuuria" aidosti enää edes olemassa, ja jopa, että jos on, niin millainen se on. Minun on hieman vaikea uskoa, että tällaisen asetelman toistaminen riippuisi mitenkään mistään "ihmisluonnosta".

21.7.07  
Blogger Matti Järvinen said...

Hyvä kirjoitus. Lainaus kuitenkin aiemmasta:

"Jos oletetaan tiukasti, että kieli määrää tavan, jolla maailma jäsennetään, päädytään aika luontevasti siihen, että eri kielten, ja etenkin eri kieliryhmiin kuuluvien kielten puhujat jäsentävät maailman olennaisesti eri tavoin."

Miksi minusta tuntuu siltä, että konditionaali on epätosi?

Mitä tarkoittaa, että kieli määrää yhtään mitään? Määrätä, määrittää, determinoida, rajoittaa, sanoisin ennemminkin että kielen ekspressiiviset resurssit antavat mahdollisuuden ilmaista asioita - mutta eivät mitenkään määrää mitä puhujat sitten sanovat.

Kielen vaikutuksesta puhutaan yleensä ärsyttävän epätäsmällisesti. Joku tarttuu siihen, millaista sanastoa löytyy. Mutta ilmeisesti luonnolliset kielet ovat sillä tavalla universaaleja, että aina voidaan introdusoida uusia sanoja. Joku tarttuu syntaktisiin seikkoihin, kuten passiivi- tai aktiivimuodon käyttöön. Kolmas tarttuu siihen, että yhdessä kielessä persoonapronominin kaltaiset ilmaisut kantavat informaatiota jota ne toisessa kielessä eivät kanna.

Kaikki tämä on kiinnostavaa, mutta teesi siitä, että kieli määräisi mitä ajattelemme, jää epämääräiseksi. Teesi pitäisi määritellä kunnolla, ennenkuin siihen voi ottaa kunnolla kantaa.

24.7.07  
Blogger Eufemia said...

Niin, se pitäisi määritellä kunnolla, enkä ole vielä törmännyt kuin aina jollain tapaa ongelmallisiin kuvausyrityksiin. Olin joskus aika vaikuttunut muutamista kuvausyrityksistä, nykyään taas suhtaudun varsin agnostisesti. Sen sijaan olen kiinnostunut itse ilmiöstä: tällaisista käsityksistä (parempi käyttää monikkoa) kielen luonteesta, ja siitä, mitä niistä käytännössä on seurannut ja seuraa.

24.7.07  
Anonymous Punainen Nörtti said...

Itse en usko siihen, että kieli mitenkään tiukasti determinoisi ajattelua, mutta uskon siihen, että kieli määrää hyvin pitkälle sen, millaisten ajatusten ajatteleminen on helppoa, ja millaisten vaikeaa.

Esimerkiksi törmään aina silloin tällöin ihmisiin, jolle on käsittämättömän vaikeaa selittää idea "jos A niin B, mutta en ota kantaa suuntaan tai toiseen koskien sitä kysymystä, että päteekö A". (Toisinaan toivon, että logiikan opinnot tulisivat kaikille pakollisiksi ihan siksi, että tällainen rakenne saataisiin ihmisten puhearsenaaliin.)

Ongelmahan on se, että kielemme ei tarjoa yksinkertaista ilmausta eron tekemiseen ylläolevan, ja rakenteen "Pidän A:ta relevanttina vaihtoehtona, ja jos se toteutuu, niin tällöin myöskin B" välillä, vaan molempiin viitataan sanomalla "Jos A niin B".

Ylipäätänsä vähemmän koulutettujen kanssa keskustellessa törmää usein siihen, että he tuntuvat jäsentävän kaiken tiedon atomilauseina ilman loogista rakennetta.

(En edes jaksa alkaa pauhaamaan ihmisistä, joille rakenne "A tai B", missä A ja B ovat "tasavahvoja vaihtoehtoja" tuntuu olevan käsittämätön (eikä niin, että A:ta tarjotaan ensisijaisena preferenssinä) tai ihmisistä, joille "kaikki" tuntuu tarkoittavan "useimmat" ja rakenne "aivan kaikki ilman poikkeuksia" on hankala käsittää.)

25.7.07  
Blogger Tere said...

Oletetaan, että rantoja on monia. Oletetaan, että jokainen ranta on epä-alkuperäinen tai epä-autenttinen tai mitä vaan vastaavaa. Mielestäni kulttuuri-imperialismi sen paremmin kuin mikään mukaan imperialismi ei näiden oletusten vallitessa käy mahdottomaksi tai vähemmän pahanlaatuiseksi. Imperiumi voi olla ja usein onkin saaristo pikemmin kuin yksi manner; niin vertauskuvallisesti kuin maantieteellisestikin.

Jos vastarantoina esitetään vaikkapa “suomalaisuus” ja “länsimaisuus”, niin molemmat ovat mielestäni monikkoja. Siksi molemmille pitää antaa nimenomainen sisältö (esimerkiksi se sisältö, jota itse on valmis puolustamaaan/vastustamaan), jotta keskustelu olisi tolkullista. Sen sijaan ei ole kovin kummoisen kiistanalaista, että tässä “länsimaisuus” on imperiumi ja “suomalaisuus” katoamassa. Empiriaa riittää.

Suurinpiirtein sama koskee kieltä. Sen ei tarvitse määrätä, riittää, että se vihjailee ja ohjailee.

Jos olisin naturalistis-realistisesti taipuvainen, sanoisin Matille, että nykyäänhän taitava neurotieteilijä näkee ihmisen aivoista, puhuuko tämä japania vai englantia...

Mutta kun en ole, niin sanon, että kieli on mukana melkein kaikessa merkityksellisessä, eikä vahvimpia merkityksiään voi valita. Se on ohi jo.

12.8.07  
Anonymous Anonyymi said...

Wikipediassa määritellään:

"Kulttuuri-imperialismi merkitsee teknologista, taloudellista, sivistyksellistä, aatteellista tai uskonnollista arvoasetelmaa, jossa vieras, toisen ryhmän piirre on kotoperäista piirrettä ylemmällä tasolla, ja alemmalla tasolla olevat alkavat jäljitellä ylemmällä tasolla olevia."

Missä mielessä se kulloinenkin vieras on ylemmällä tasolla? Mitä nämä "tasot" ovat?

En siis oikein ymmärrä, miksi "kulttuuri-imperialismi" on pahanlaatuista, kuten Tere sanoo?

Kenelle ja mille siitä on haittaa?

Elämänmuotoja katoaa ja uusia syntyy, entä sitten? Menetämme varmasti jotain korvaamatonta ja ainutkertaista, mutta tekeekö korvaamattomuus ja ainutkertaisuus sinällään mistään asiasta niin arvokasta, että siitä täytyisi pitää kiinni? Taas alkaa näyttää olennaiselta sisältöjen määrittely, sen mikä katoaa ja sen mikä tulee.

14.8.07  
Blogger Tere said...

Syntyy ja katoaa, muuntuu toisikseen, mikä ettei. Jos tätä argumenttia painetaan tarpeeksi pitkälle, päästään yöhön, jossa kaikki kissat ovat mustia, myönnetään. Mutta edelleen: kaikkinainen muutos ei poista sitä, että jokin on muutosta huonompaan ja jokin muutosta parempaan.

Kulttuuri-imperialismista on haittaa esimerkiksi ei-sotaisille paikkalliskultuureille. Kerta toisensa jälkeen läntinen kulttuuri on kohdannut jonkin toisen kulttuurin (esim. ns. alkuperäiskulttuurin) – tämä toinen on väistynyt, halunnut olla rauhassa, mutta lännelle se ei ole käynyt. Empiirisiä esimerkkejä löytyy monelta mantereelta. Vieläkin on muutama heimo siellä täällä, joka ei missään tapauksessa halua olla missään tekemisissä muiden kanssa. Tilaa vaan ei riitä. Samoin on ollut kulttuureita, jotka ovat kyllä voineet haluta olla tekemisissä jossain osaltaan itse asettamissaan rajoissa. Taaskaan tämä ei lännelle riitä. Monessa tapauksessa (Kaikissa? Vai heittääkö joku vastaesimerkin? Japani, kenties) toinen kulttuuri ei ole pelkästään muuttunut (usein tunnistamattomaksi) vaan tuhounut. Tämä on mielestäni paha. Jos joku on eri mieltä, niin sitten kultuuri-imperialismi on ok. (Tietysti myös länsi on joka kohtaamisella muuttunut, mutta taaskaan pointti ei sen vuoksi katoa mihinkään).

“Ylemmyys” tarkoittaa sitä, että imperialistin mielestä muut kulttuurit pitää “pelastaa”. (Sielut, ruumiit, poliittiset instituutiot, tms.) Kulttuuri-imperialismi tahtoo aina hyvää, ei tuhoa, ei haittaa.

Demokratia on hyvä ajankohtainen esimerkki. Kulttuuri-imperialistin mielestä demokratia on parempi (“ylempi”) kuin mikään muu yhteiskuntajärjestelmä. Niinpä demokratiaa pitää viedä muualle väkivalloin, kaupan avulla, sivistäen, jne. Rakenne toimii näin: ihmiset kaikialla haluavat demokratiaa! (taivaaseen, säästää itsensä sairauksilta, valinnanvaraa, vapautta, itsehallintoa, jääkaapin, henkilöauton, kosmetiikkaa, jne.) Juuri tämä halu on kulttuuri-imperialismin varmin ilmenemismuoto. Hyvin harvoin demokratia (taivas, terveydenhoito, jne.) tungetaan kiväärinpiipulla perille, vaikka sitäkin tapahtuu.

Miksi pitää kiinni? No, mielummin ei pitää kiinni vaan kehittää eteenpäin. Esimerkiksi näillä leveysasteilla on ollut joskus kulttuuri, kutsutaan sitä vaikka suomalaiseksi tai yhtä hyvin hämäläiseksi (vrt. Voinonmaa, Hämäläinen eräkulttuuri), joka on elänyt i) itsensä, ii) naapureidensa ja iii) luonnon kanssa rauhanomaisesti ja menestyksekkäästi rikasta elämää satojen ellei tuhansien vuosien ajan. Tämä on saavutus, josta läntisellä elämänmuodolla ei ole minkäänlaista näyttöä, ei ensimmäistäkään esimerkkiä. Saamelainen kulttuuri on kenties vielä kiinnostavampi, koska se on tehnyt saman kaksi erillistä kertaa (ensin eräkultuuri, sitten nomadinen poronhoito). Tästä syystä hämäläis-suomalaisen elämänmuodon tuhoutumista läntisen kultuuri-imperialismin alle pitää vastustaa. (Plus siitä syystä, että kennelläkään ei ole vastauksia ilmastonmuutokseen, öljyhuippuun, väestönkasvuun, jne., joten ei ole per se mitään syytä olettaa, että matkimalla länsimaita mahdollisimman hyvin nuo ratkaisut löytyvät).

Ja edelleen, kaikki edellä sanottu mielestäni pitää paikkansa, vaikka “kulttuuri” kirjoitettaisiin joka kerta monikossa, “kulttuurit”.

16.8.07  
Blogger Eufemia said...

Tere, siitä olen aivan samaa mieltä kanssasi, että on muutosta huonompaan ja muutosta parempaan, ja että ensimmäistä on syytä vastustaa ja jälkimmäistä tukea. Muuten epäröin lukiessani sitä mitä kirjoitat.

Jos vastarantoina esitetään vaikkapa “suomalaisuus” ja “länsimaisuus”, niin molemmat ovat mielestäni monikkoja. Siksi molemmille pitää antaa nimenomainen sisältö (esimerkiksi se sisältö, jota itse on valmis puolustamaaan/vastustamaan), jotta keskustelu olisi tolkullista.

Niin. Ja kun vastaan tulee tilanne, jossa suomalaiseksi nimetty saa puolestani mieluusti kadota, tai länsimaiseksi nimetty on mitä hienointa, mutta haurasta - ja vieressä on vielä jotain hankalasti kummallekaan puolelle istuvaa ja ihan mukavaa? Miten vastarantaisuus saadaan sopimaan saaristoon?

Mutta kun en ole, niin sanon, että kieli on mukana melkein kaikessa merkityksellisessä, eikä vahvimpia merkityksiään voi valita. Se on ohi jo.

Mph, fatalismia. Sanoisin pikemminkin, että vahvimpien merkityksien valitseminen näyttää empirian valossa vaikealta ja epätodennäköiseltä. Niinpä yrittäminen on hyvää urheilua.

Monessa tapauksessa (Kaikissa? Vai heittääkö joku vastaesimerkin? Japani, kenties) toinen kulttuuri ei ole pelkästään muuttunut (usein tunnistamattomaksi) vaan tuhounut. Tämä on mielestäni paha.

Tajuan kyllä tunteen, että tuo on paha. Mutta kun "kulttuurin" tuhoutuminen käy yleensä niin, etteivät nuoret enää halua elää vanhempiensa lailla vaan kokevat vapautuvansa sulautuessaan suurempaan. Päinvastaisesta on esimerkkejä, kuten sanoit, mutta tästä taitaa olla esimerkkejä selvästi enemmän. Minusta tuntuisi pahalta sanoa ihmisten halukasta etääntymistä vanhoista tavoista pahaksi. Ihmiset eivät ole museoesineitä.

Kuten tiedät, olen hyvin haluton käyttämään sanaa "kulttuuri". Se on epämääräinen ja minusta tuntuu siltä, että sen käyttöön liittyy liian herkästi paljon kyseenalaista. Mielummin kuin vaivun fatalistiseen murheeseen menetettyjen elämänmuotojen vuoksi, haluaisin koettaa tajuta kuinka eri tavoin ympäristöä on saatettu jäsentää. Siitä voi hyvinkin löytyä jotain kiinostavaa ja hyväätuottavaa. Hyvän aikaansaaminen ei kuitenkaan ole todennäköistä jos haluaa uskoa, että jokin myyttinen imperialistinen länsimaisuus tulee ja upottaa kaiken hyvän vääjäämättä alleen.

18.8.07  
Blogger Tere said...

Vähän hitaasti sujuu tämä blogaaminen, mutta vielä...

Kulttuuri on hankala sana. Mikä olisi parempi? Elintapa? Elämäntapa? Elämänmuoto? Sana pitäisi konnotoida jotain isoa ja kokonaista, samaan tapaan kuin Kuhnin “paradigma”, mutta ehkä vielä kattavammin. Ajattelen kokonaisuutta, joka koostuu materiaalista ja henkisistä toisiinsa liittyvistä tavoista tehdä ja kokea asioita. Kokonaisuutta, joka on kokonainen juuri siksi, että se ei ole yhtenäinen, eheä tai ristiriidaton. Elintapa toimii niin kauan kuin se on rikki (ristiriitainen); eheä (kohrentti, konsistentti) elintapa lakkaa toimimasta ja alkaa jyrätä.

Tällaiset kokonaisuudet ja saaristot liittyvät toisiinsa perheyhtäläisesti. Turunmaan saaristo muuttu jossain vaiheessa (Kihdillä?) Ahvenanmaan saaristoksi, vaikka mitään täsmällistä rajaa ei ole. Sama koskee “suomalaisuuksia” ja “länsimaisuuksia”.

Paljon suomalaisuudesta saa mielestäni kadota, paljon vanhasta. Ei mikään “suomalaisuuttaan” tai “vanhuuttaan” ole muitta mutkitta hyvää (tai mikään “länsimaisuuttaan” tai “uutuuttaan” hylättävää.) “Suomalaisuus” on tehtävä, ei löydettävä. Mutta; vanhat tavat ovat (useammin, todennäköisemmin) toimivampia kuin uudet, kahdesta syystä. Negatiivinen syy: uudet tavat ovat imperialistisessa tilanteessa systemaattisesti vinoutuneita suosimaan keskusta reuna-alueiden kustannuksella (ja tämä pätee, vaikka keskus ja reuna eivät olisi maantieteellisiä vaan esimerkiksi taloudellisia. Rousseau puhuu maantieteellisestä näkökulmasta huomauttaessaan miten “Aleksanteri Suuri pakotti 'Kalansyöjät' syömään samaa ruokaa kuin kaikki muutkin, jotta nämä tulisivat riippuvaisiksi hänestä.” Marx taas puhuu jälkimmäisestä, kun kyse on esimerkiksi luokkatietoisuudesta.) Positiivinen syy: vanhat tavat sisältävät usein paljon kärhiä, jotka liittävät tavat toisiin tapoihin tyyliin “työ tekijäänsä opettaa”. Tämäkin on kovasti erilaista kuin imperiumin markkinoimien tapojen sirpalemaisuus: länsimaiset ammatit, harrastukset, poliitikat, muodit ovat irrallisia muovinpaloja, joita ei voi muuttaa, korjata tai liittää mihinkään muuhun; korkeintaan helyiksi niin kutsutun persoonan pintaan.

En oikein tunnista tässä mitään vääjäämättömyyttä tai fatalismia. Vääjäämättömyyttä voi periaattessakin olla vain, jos uskoo imperialismiin (edistykseen) ja fatalismia, jos uskoo Jumalaan tai Kohtaloon. Luojaton luonto – joka pohjaa paikallisen ajattelun – sen sijaan on sekä suunnaton että laiton. Ja näin kehä sulkeutuu: länsimaiselle edistykselle luonto on yksil/köity (logostettu), ja luojaton luonto on (sekä merkityksessä sollen että sein) kuritettava. Länsimailla on eettinen tehtävä olla jättämättä suomalaisuuksia rauhaan.

29.8.07  

Lähetä kommentti

<< Home