Ikkunan yllä pääskysen pesä
Köyhempää väestöä ei myöskään häirinnyt se, että ravustusta pidettiin paikoitellen hiukan halveksittavana ja "lapsellisena" puuhana ainakin aikamiehille. Kerrottiinhan esim. Kiikoisissa, että "ravustusta, samoinkuin onkimistakin, pidetään Satakunnassa sellaisena lapsellisena touhuna, johon ei kunnollinen mies missään nimessä kehdannut eikä kehtaa ryhtyä". Ja osoituksena ravustukseen liittyneestä eräänlaisesta asosiaalisuudesta on, että muuan sääksmäkiläinen ravustaja oli toiselta ammatiltaan viinan salapolttaja ja että Sakkolassa ravustellutta Kose-Naskalia pidettiin hiukan höynähtäneenä.
Olin maalla. Mukaan ottamistani kirjoista sain luettua vain Juhani U. E. Lehtosen tutkimuksen Kansanomainen ravustus ja rapujen hyväksikäyttö Suomessa vuodelta 1975, sillä luin tietysti taas melkein kaikki Anna-kirjat. Nukuin venevajaan rakennetulla pienellä parvella, jonka alla laineet liplattavat. Pääskynen oli tällä kertaa rakentanut pesänsä vajan ulkopuolelle, räystään alle, ikkunani ylle. Parvella seuranani oli iso joukko hämähäkkejä.
Opin, että 1900-luvun alussa ennen rapuruton tuloa Suomesta vietiin ulkomaille, lähinnä Pietariin, vuodessa parhaimmillaan yli 15 miljoonaa rapua. Eläviä rapuja kuljetettiin Saksaankin asti. En oppinut erilaisia rapuonki -haavi ja -mertatyyppejä vaikka niitä esiteltiin lukukaupalla. Huvituin siitä kuinka sanan "hyväksikäyttö" merkitys on viime vuosikymmeninä muuttunut.
Olen nyt lukenut kaksi kansatieteellistä tutkimusta, joista toinen on varsin tuore ja toinen itseäni vanhempi. Huomaan ajan kulumisen kielenkäytöstä ja miedosti metodiluvuistakin, mutta muuten en. Täytyy lukea lisää; jännittävää jos yli 30 vuoden aikana tapahtuneet muutokset tutkimustavoissa ovat tällä alalla niin pinnallisia kuin miltä näiden kirjojen perusteella näyttää.
Tunnisteet: kansatiede, maalla, tieto, tyttökirjat
2 Comments:
Olisiko tuo tutkimustapojen pysyvyys mikään ihme? Eikö kerro tieteen tilasta hyvää, jos paradigma säilyy yli 30 vuotta muuttumattomana? Silloin todennäköisyys, että paradigma tavoittaa jonkin todellisuuden piirteen, on jo aika hyvä. Me fyysikot jatkamme tutkimusta jo 1600-luvulla keksittyjä metodeja edelleen soveltaen. Täällä klassisella jatkuvan aineen puolella uusia paradigmoja ei ole tullut vuosisataan.
Vakavasti puhuen uskoisin, että kansatiede on melko stabiili verrattuna moniin muihin humanistisiin aloihin: jos oikeasti haluaa tutkia kansanperinnettä, vaihtoehtoisia tutkimustapoja ei ole kovin montaa.
On se jossain määrin yllättävä havainto, sillä monilla kansatieteen lähialoiksi mielletyillä on ainakin periaatteessa tapahtunut melko merkittäviä muutoksia - tosin voi olla, että muutoksia oli 70-luvulla jo ehtinyt tapahtua. Pitäisi kaivaa vertailukohteeksi esille vielä joku 50-luvulla tehty kansatieteellinen tutkimus.
Toisaalta... Minua kiinnostaa se missä määrin metodiluvuissa selostetut taustaoletukset ja lähtökohdat oikeasti vaikuttavat tutkimuksen tekoon. Monilla humanistisilla aloilla tuntuu (tosiaan: minusta tuntuu, muuta en väitä) usein olevan niin, että tutkimustapojen väitetään vaihtuvan useammin kuin ne todellisuudessa vaihtuvat. Tutkimuksen tekemisen perinne opitaan käytännössä - ja alkuun liimataan kulloisenkin muodin mukainen metodiluku.
Lähetä kommentti
<< Home