26.5.07

Itsensä ottamisesta vakavasti: kunnia ja yksityisyys

Jos enkeleitä on,
niiden on pakko – toivon niin –
vakuuttua siitä
pelon reunalla keikkuvasta hilpeydestä,
joka ei edes huuda apua, apua
koska kaikki tapahtuu hilaisuudessa.

Rohkenen olettaa,
että ne taputtavat siipiään
ja niiden silmistä valuu
vähintään naurun aikaansaamia kyyneleitä.

Siitä on liian kauan kun viimeksi kirjoitin keveydestä. Nyt selasin esille Szymborskan runon Slapstick, sillä tahdon kirjoittaa yksityisyydestä ja kunniasta. Tai oikeastaan tahdon kirjoittaa itsensä ottamisesta vakavasti, mutta asia on sama.

Aloitin taannoin keskustelun erään ystäväni kanssa kysymällä onko hänellä tosiaan sellainen kunnia, jota joku satunnainen toinen ihminen voi loukata. Olin näet aiemmin kuullut kuinka hän sanoi jonkun toisen ihmisen oletusten "loukanneen hänen kunniaansa". Hän vastasi, että totta tosiaan, hänellä on sellainen kunnia. Se oli minusta tavattoman mielenkiintoista; pidin kovasti myös siitä, että asiasta oli mahdollista keskustella loukkaamatta hänen kunniaansa tai yksityisyyttään. (Puhuimme yksityisyydestäkin, hänellä oli sellainenkin. Olin fasinoitu.)

Tämä on tavattoman helppo lukea väärin. Tiedän, että valitsemani otsikkokin on tavattoman helppo lukea väärin. Sanottava asia on tavattoman yksinkertainen, mutta sekoitettavissa toiseen, joka todellisuudessa on äärimmäisen etäällä siitä mistä koetan puhua. Koetan silti.

Minusta on syytä ottaa itsensä vakavasti. Jotta niin voisi tehdä, on mietittävä mitä on vakavasti ottaminen, mitä tarkoittaa itse ja miten vakavasti ottaminen suhtautuu itseen. Jos näitä asioita ei mieti, on minusta kyseenalaista ottaako itsensä vakavasti. Miettimättä jättäminen näet antaa hyvin todennäköisesti liikaa tilaa erilaisille meille kaupattaville uskomuksille siitä, mitä ne voisivat tarkoittaa. Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

En erityisemmin halua sellaista itseä, jota täytyisi suojella muilta ulkoisilta uhilta kuin fyysiseltä väkivallalta, vangitsemiselta, janolta, nälältä ja muulta sellaiselta. En oikein piittaa sellaisesta itsestä itselläni, jonka kunniaa voisi loukata, tai jolla olisi yksityisyys. Suhteessa toisiin nämä eivät tunnu hedelmällisiltä itsen piirteiltä. Mielummin otan mahdollisimman paljon sellaista keveyttä, joka muuttaa kunnian loukkaamisen ajatuksena käsittämättömäksi. (Muiden ei tietenkään tarvitse haluta näin.)

En muista onko kunniaani joskus loukattu, luultavasti ei, eli luultavasti en ole koskaan kokenut niin. Voi olla etten vain muista. Toki minusta on kerrottu valheita tai väärinymmärryksiä ja toki minua on tietoisesti pyritty solvaamaan, mutta en hahmota sellaista itseä tai etenkään itsessäni sellaista kunniaa, johon tuollaiset osuisivat. Olen joskus pahastunut läheisilleni, mutta siitäkään kokemuksesta en löydä loukattua kunniaa. Etäisemmille en oikein osaa edes pahastua itseni puolesta, vaikka tympääntyä saatankin. Aina on löytynyt tilaa mennä etäämmäs tympivästä.

Yksityisyys on hankalampi asia kuin kunnia, joskin sen hankaluudet ovat melko puhtaasti käytännöllisiä. Yksityisyyden piiriin laskettavat asiat harvoin koskevat vain itseä vaan yleensä muitakin ihmisiä. Minua on vaikea vahingoittaa tiedoilla minusta, mutta muita koskevan tiedon jakaminen ei ole minun asiani. Lisäksi kokemus on opettanut, että ihmiset saattavat pyrkiä tekemään pahaa heille annetuilla tiedoilla. Minusta tuntuu tympeältä jakaa tietoa sellaiselle, jonka uumoilen ottavan tiedon ennen pitkää aseeksi. Tympeyden kokemus on välillä ristiriidassa sen kanssa, että haluaisin olla niin läpinäkyvä kuin osaan. Yleensä halu avoimuuteen voittaa. Koskaan en muista sanoneeni, etten voisi kertoa jotain koska se on "liian yksityistä".

Tunnisteet: , , , , ,

43 Comments:

Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Uskallan ainakin hiljaa itsekseni nähdä asian, kuten Szymborska, tai ainakin käyttää noita enkeleitä - vaikka kuinka etäisiä, hopeisia, kuulaan piittaamattomia ja omissa sfääreissään - katsoakseni ihmistä niiden läpi. Säälliselle ihmiselle tämä saattaa esittäytyä omien silmiensä enkelin silmin katsomisen röyhkeytenä.

Minulla on kunniaolentoja, jos niin voi sanoa. Otan tietyn asenteen ja aasettaudun muka loukattavaksi. Ehkä roiskuva punainen aine on vain teatteriverta. Ainakin, jos todellisen kunniantunnon ehtona on olla osaamtta ajatella muita vaihtoehtoja kuin loukkaantuminen. Ylpeys tuntuu sieraimissa erityisenä euforisena värinänä; selän lihakset huutavat ”assemble!” ja ennestäänkin pysty asento saa Ylpeys ja ennakkoluulot -kelpoisen vormun. Hieman sotaisaan ylpeyteen ilman pöyhkeyttä (silloin saavuttaisiin mielikuvien 1700-luvulle) on helppo samaistua: siihen samaan, joka sai Boudiccan pysymään horjumattomana ja jonka vallassa pahaa olutta juodakseen saanut Lemminkäinen tappoi isännän ja remusi pitkin seutua maaten kaikki kohdalle osuneet naiset. Ulkopuolelta katsottuna reaktioni soolosäkkipilleihin on varmasti jokseenkin hupaisa.

Siitä on kuitenkin melkoisesti aikaa kun minulla oli ihmisten ’musta lista’.

Outo yhdistelmä ääriä: totaalista reagoinnin puutetta kaikkeen ärsytykseen ja toisaalta itse luotua Avenging and Bright -mieltä.

En erityisemmin halua sellaista itseä, jota täytyisi suojella muilta ulkoisilta uhilta kuin fyysiseltä väkivallalta, vangitsemiselta, janolta, nälältä ja muulta sellaiselta.

Siitä kai monet korskeimmista sankaritarinoista ovat alkunsa saaneet? Tietysti moni työntää ensin nokkansa sinne, minne se ei kuulu.

Mitä yksityisyyteen tulee, olen samoilla linjoilla kanssasi, kuten ennenkin. Kuitenkin minulla on myös vyöhyke pikemminkin esteettistä kuin aateellismaalaisjärjellistä yksityisyyttä. Tietyt asiat vaativat yksinäisyyden kuvastoa, joka johtaa yksityisyyden tarpeeseen. Ei sillä etteikö kaikkea voisi jakaa, jos asiaan ei liity sanktion uhkaa, vaan että aina ei ole sama tenhoa jakaa ajatuksiaan kuin hautoa ja harjoittaa niitä itsekseen. Nämä asiat voivat yhtä hyvin olla myrskyisiä kuin myös halua teeskennellä (ilman moraalisen teeskentelyn tuntua; siis tehdä) kokemusta vapauttavasta yksinäisyydestä auringon alla.

26.5.07  
Blogger Matti said...

Porvarillinen yksityisyyden sfääri on käytännölliseltä kannalta erittäin hyödyllinen suoja kaikenlaista epävapaamielistä kiristystä vastaan.

Jos sinulla esimerkiksi on luottamustehtävä, on kohtuullista pyytää että paljastat muut sidonnaisuutesi, kuten oletko jonkin (muun) yrityksen, säätiön tms. johtokunnassa.

Joku kyylä haluaisi varmaan myös urkkia yksitityiselämääsi, ja jopa perustella urkkimistaan yleisen moraalin nimissä. Mutta hänelle voit sanoa, että nämä ovat omia asioitasi eivätkä kuulu kenellekään muulle.

En tajua, mitä vikaa sellaisessa järjestelyssä on.

26.5.07  
Blogger Eufemia said...

Vikaa? Matti, ei siinä välttämättä mitään vakavaa vikaa ole. Kuten sanoin, minuakin tympii kun huomaan, että tietoa kerätään vahingoittamistarkoituksessa, ja mitä muuta juuri minkään tekeminen "yleisen moraalin" nimissä on kuin yritystä rajoittaa ja estää ja pakottaa eli/tai vahingoittaa?

Kuitenkaan en halua "yksityiselämää". Tai pikemminkin haluan, että voin olla avoin, eli ettei minua voi vahingoittaa minkään minua koskevan tiedon avulla. Se on mahdollista pidemmälle kuin olisin joskus vuosia sitten arvannyt.

Pidän avoimuudesta. Myös uteliaisuus on viehättävä ilmiö, ja minusta tuntuisi tyhmältä olla tyydyttämättä suoraan ilmaistua uteliaisuutta. Erityisen tyhmältä jos ainoana syynä pantata tietoa on epäluuloisuus. Olen mielummin sinisilmäinen edes siihen asti kun luottamukseni osoitetaan perusteettomaksi.

Tulta syöksevä lintu, kunniaolentosi ilmestyivät kirkkaina mieleeni (kiiltävissä sotisovissa yms. aiheellisissa asuissa). Omakin ylpeyskuvastoni on välillä vahvaa - muttei noin miehistä.

26.5.07  
Blogger tutetiti said...

"En oikein piittaa sellaisesta itsestä itselläni, jonka kunniaa voisi loukata, tai jolla olisi yksityisyys. Suhteessa toisiin nämä eivät tunnu hedelmällisiltä itsen piirteiltä."

Sinusta ei siis ole hedelmällistä pyrkiä kasvattamaan toisia ihmisiä estämällä perättömien puheiden levittäminen? Minusta on yhteisön moraalin kannalta aika vaarallista, jos sellaisten yksilöiden, jotka jostakin irrationaalisesta syystä herättävät pelkoa, maine pilataan heitä koskevilla valheilla. Eikä välttämättä edes valheilla vaan kiinnittämällä huomio epäolennaiseen. Jos joku vaikka puolustaa eduskunnassa autoveron korottamista ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, niin sanomalehti kirjoittaa asiasta otsikolla "Kansanedustaja N. N. pieraisi vessassa ennen eduskunnan täysistuntoa". (Kiinnitin huomiota juuri tämänkaltaiseen menettelyyn silloin, kun vielä luin sanomalehtiä.) Samalla kun omaa kunniaa loukataan, viedään kansan silmissä uskottavuus siltä tärkeältä asialta, jota koettaa edistää. Myös jos mietitään vaikka mainoksia, niin niissähän hyödynnetään usein ihmisten luontaista laiskuutta ja taipumusta riistää kunnia niiltä, jotka eivät kuulu samaan sosiaaliseen ryhmään. Ihmisen ruokaksi käyttämien eläinten, kuten kanojen, suuhun laitetaan idioottimaisia puheita, tyyliin "kot-kot, tee musta currykanaa iltapalaksi", kunnioittamatta lainkaan heidän tehokasvatusoloissa kokemaansa tuskaa, joka luultavasti ylittää Jeesuksen ristillä kokeman kärsimyksen. Kun eläintä ei kunnioita, sitä on helppo myydä kilohintaan ja laittaa siitä ruokaa. Luulisin, että sinun kohdallasi kunnioituksen puute ei ole vakava ongelma, eikä se siten ole minimitekijä niiden hyvien asioiden toteutumisessa, joita yrität edistää. Jos kuitenkin pääkaupungin akateemiset piirit odottamatta suistuisivat barbariaan ja sinusta tehtäisiin julkisen herjauksen maalitaulu, niin minusta sinulla olisi eräänlainen velvollisuus puolustaa kunniaasi ja samalla niiden arvojen kunniaa, joita edustat.

27.5.07  
Blogger Eufemia said...

Tutetiti, miksi tuohon kaikkeen tarvitsee sotkea puhetta kunnian puolustamisesta? Kunnioittamisesta puhumisen ymmärrän paremmin (sehän on melko sama asia kuin arvostaminen tai tilan antaminen) mutta että kunnia?

Jos asian sijasta keskitytään epäolennaisuuksiin, siitä voidaan huomauttaa tekemättä jutusta millään tapaa kunniakysymystä. Minusta tuossa kansanedustajaesimerkissä tämä on päivänselvää: kun kansanedustaja puhuu asiasta ja lehdistö siirtyy asiattomuuksiin, lehdistö siirtyy itse asiassa puhumaan kansanedustajan henkilöstä. Jos kansanedustaja ryhtyy puolustamaan kunniaansa, hänkin siirtää huomion omaan henkilöönsä. Minusta hänen olisi järkevintä huomauttaa, etteivät hänen pierunsa mitenkään liity asiaan ja jatkaa puhumista asiasta kun kerran hälyn vuoksi palstatilaa saa.

Valheiden kohdalla samoin: ne voi todeta valheiksi. Minä ainakin mielelläni teen niin, sillä pidän valheettomuutta ja tiedon jakamista arvossa. Sitten voi jatkaa keskustelua muusta. Totta, kaikki eivät kuuntele, mutta ne jotka eivät kuuntele, todennäköisesti reagoivat myös kunnian puolustamiseen eri tavoin kuin puolustaja toivoisi.

Arvojen kunnia? Onko kunnia tässä objekti, arvon osa, luovuttamaton oikeus johonkin, ominaisuus vai mikä? Teeskentelemättä: en ollenkaan ymmärrä miten arvolla voisi olla kunnia. Arvostan arvostamiani asioita, tautologista. Miten kunnia siihen liittyy?

Jos haluaa huomauttaa mainostajien valheista, voi tehdä esimerkiksi vastamainoksia broilereista ristillä. (En ollenkaan halua kunnioittaa eläinten tuskaa, tuskassa ei ole mitään erityisen kunnioitettavaa.) Minun on vaikea uskoa, että eläinten (saatika eläinten kokeman tuskan) kunnian puolustaminen lisäisi kenenkään tuntemaa kunnioitusta eläimiä kohtaan. Tiedon jakamisen ja valheista huomauttamisen luulisi vaikuttavan (edes hieman) todennäköisemmin. Kuka ylipäätään on koskaan saanut kunnoitusta osakseen ryhtymällä puolustamaan kunniaansa? Kunnioitatko sinä kunniaansa puolustavaa herkemmin kuin muita? Kumpaa kunnioitetaan todennäköisemmin, sitä kansanedustajaa, joka ryhtyy puolustamaan kunniaansa, vai sitä, joka itsepintaisesti jatkaa asiastaan?

27.5.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Minusta on yhteisön moraalin kannalta aika vaarallista, jos sellaisten yksilöiden, jotka jostakin irrationaalisesta syystä herättävät pelkoa, maine pilataan heitä koskevilla valheilla.

Ilman muuta valheita sopii vastustaa, kuten Eufemiakin totesi. Kyse on mielestäni yksilöiden ja avoimen tiedonvälityksen kunnioittamisesta: ihmisoikeuksiin kirjattujen liberaalien arvojen ja peruslähtökohtien kunnioittamisesta. Niistä poikkeavaa kunnioitusta ei mielestäni voida minkään yhteisöllisten rakennelmien ja totunnaisuuksien puitteissa vaatia. ”Yhteisön moraali” kuulostaa karmivalta ja ristiriitaiselta. Itse asiassa kommentoin juuri asian vierestä Antin lokissa

"Kansanedustaja N. N. pieraisi vessassa ennen eduskunnan täysistuntoa". (Kiinnitin huomiota juuri tämänkaltaiseen menettelyyn silloin, kun vielä luin sanomalehtiä.) Samalla kun omaa kunniaa loukataan, viedään kansan silmissä uskottavuus siltä tärkeältä asialta, jota koettaa edistää.

Mutta onko luultavasti kroonisesti lukutaidottoman tai muihin asioihin keskittyvän valtaosan ihmiskuntaa vali[s]tuspyrkimys tarpeeksi hyvä syy uhrata sukupolvittain vapautta liioitellulle sananvapauden sääntelylle, joka rajoittaa myös niitä, jotka kykenevät suhteuttamaan asiat toisiinsa ja tiedon synnyinkehykseensä? Joudun käytännön kokemuksesta rajaamaan itseni näiden huolenaiheiden ulkopuolelle. Uhri tuntuu mahdottoman suurelta.

Ihmisen ruokaksi käyttämien eläinten, kuten kanojen, suuhun laitetaan idioottimaisia puheita, tyyliin "kot-kot, tee musta currykanaa iltapalaksi", kunnioittamatta lainkaan heidän tehokasvatusoloissa kokemaansa tuskaa,

Tässä on taas kyse lukutaidosta. Minusta tuntuu, etteivät kanat oikeasti sano niin. Kyseessä on ehkä vitsi. Tämä ei estä näkemästä tehotuotannossa piilevää eettistä ongelmaa, jos on siihen taipumusta, ja ryhtyä toimenpiteisiin. Itse asiassa juuri antropomorfismin rujous tekee siitä hauskan. Tämä ei vaikuta asian ottamiseen vakavasti. Juuri tämän vuoksi jättäisin kunnian vartioinnin partisaanitoiminnan varaan räikeimpiä väärinkäytöksiä ja herjoja lukuunottamatta.

Kun eläintä ei kunnioita, sitä on helppo myydä kilohintaan ja laittaa siitä ruokaa.

Vielä aiheesta. Toisaalta on kiistatta esiintynyt monia käytänteitä, miltei ’kulttuureja’, joissa riistaeläintä, ja kasvatettuakin, kunnioitetaan suuresti. Pohjois-Amerikasta löytyy sekä ’inuiittien’ että ’metsäintiaanien’ parista ajattelua, jonka mukaan eläin tarjoutuu saaliiksi ja vastineeksi ihminen ei surmaa suotta. Kiväärien tulo tosin muutti tilannetta, kun kuviteltiin eläinten tarjoutuvan jostakin syystä yhä suuremmissa määrin saaliiksi. Samaa on esiintynyt Suomessakin laajemmin 1600-1800-luvuilla, ja uskon, että mentaliteetti ei ole vieläkään täysin kadoksissa. Ja eikö surmatulle karhulle pidetty yhtä merkittävät hautajaiset uhreineen kuin kuolleelle ihmiselle. Tämä liittyy nimenomaisesti kunniaan. Samoin voidaan sanoa Nuer-miesten ainakin menneisyydessä antaneen karjalleen kaikille arvostavat nimet, ottaneen itselleen karjan nimiä ja antaneen niitä jälkeläisilleen. Nyt oli tietenkin kyse tehotuotannosta, joka on kaukana näistä käytännöistä, ymmärrän kyllä. Viime kädessä kuollut on kuollut. Miksi tuhlata maata hautausmaihin?

Jos kuitenkin pääkaupungin akateemiset piirit odottamatta suistuisivat barbariaan ja sinusta tehtäisiin julkisen herjauksen maalitaulu, niin minusta sinulla olisi eräänlainen velvollisuus puolustaa kunniaasi ja samalla niiden arvojen kunniaa, joita edustat.

Ja aivan viimeiseksi kysymys saa olla ’velvollisuudesta’. Tuon jälleen esiin vertauksen solidaarisuuteen; sitä ei voi pakottaa, vaan sen on kummuttava yksilöstä, ei sen noudattamattomuutta voi sanktioida tuhoamatta solidaarisuuden mahdollisuutta automaattisesti. Samalla tapaa kunnia ja kunnioitus voi mielestäni olla vain yksilön oivallus suhteessa toisiin ihmisiin. Kunnioitusta ei saavuteta moralisoinnilla eikä pakkokeinoin. Jos se saavutetaan, ovat taustalla teoin itsensä todistaminen, mikä ei välttämättä sekään aina riitä. Enempi ylpeys on muutenkin parasta jättää estetiikan tasolle, eräänlaiseksi peliksi. Totisena ja itseensä uskovana se tuntuu vaaralliselta ja, tyhjältä.

27.5.07  
Blogger tutetiti said...

Eufemialle:

"Kunnioittamisesta puhumisen ymmärrän paremmin (sehän on melko sama asia kuin arvostaminen tai tilan antaminen) mutta että kunnia?"
Ei kai noilla ole muuta eroa kuin se, että kunnia on jotakin, minkä olento tai asia saa osakseen, kun sitä kunnioitetaan. Itseäänkin voi tietenkin kunnioittaa, mutta useimmiten kunnioittamisen "subjekti" ja "objekti" ei ole sama.

"Jos kansanedustaja ryhtyy puolustamaan kunniaansa, hänkin siirtää huomion omaan henkilöönsä."
Ei mielestäni omaan henkilöönsä vaan arvioijan asenteisiin, joiden problematisoimista pitää tarpeellisena. Tietenkin yksi vaihtoehto on yrittää esittää itse asia niin värikkäästi ja mielenkiintoisesti, että huomio väkisinkin kiinnittyy siihen, mutta demokratia ei mielestäni saisi perustua pelkästään siihen, kuka pystyy populistisimmin esittämään asiansa. Esimerkiksi änkyttäjällä tai alistuvalla kirjastovirkailijalla voi olla kauaskantoisempaa sanottavaa kuin itsevarmalla ralliautoilijalla, ja siksi pitäisi problematisoida nykymedian kannustama epäkunnioittava suhtautuminen epäedustaviin eläimiin.

"Totta, kaikki eivät kuuntele, mutta ne jotka eivät kuuntele, todennäköisesti reagoivat myös kunnian puolustamiseen eri tavoin kuin puolustaja toivoisi."
Totta, siksi kannustan ihmisiä puolustamaan myös sellaisten olentojen kunniaa, joita itseään ei kuunnella.

"Arvojen kunnia? Onko kunnia tässä objekti, arvon osa, luovuttamaton oikeus johonkin, ominaisuus vai mikä? Teeskentelemättä: en ollenkaan ymmärrä miten arvolla voisi olla kunnia. Arvostan arvostamiani asioita, tautologista. Miten kunnia siihen liittyy?"
Kuten edellä, kunnia tarkoittaa yhteisössä osaksi saatua kunnioitusta. Arvosta se eroaa mielestäni niin, että kunnioittaa voi sellaistakin, minkä arvosta ei ole ehdottoman varma. Lisäksi tietenkin arvolla voidaan tarkoittaa välinearvoa, esimerkiksi taloudellista arvoa, kun taas kunnioitus liittyy siihen, että jokin on (mahdollisesti) itsessään arvokasta.

"Jos haluaa huomauttaa mainostajien valheista, voi tehdä esimerkiksi vastamainoksia broilereista ristillä."
Eikö tuo juuri ole eräänlainen kunnianpalautus?

"(En ollenkaan halua kunnioittaa eläinten tuskaa, tuskassa ei ole mitään erityisen kunnioitettavaa.) Minun on vaikea uskoa, että eläinten (saatika eläinten kokeman tuskan) kunnian puolustaminen lisäisi kenenkään tuntemaa kunnioitusta eläimiä kohtaan."
Minusta juuri potentiaalinen kärsimys tekee eläimestä kunnioitettavamman kuin vaikka perunasta. Gilles Deleuzen sanoin: kärsivä eläin on ihminen, kärsivä ihminen on eläin. Myös käytännössä kärsiviä eläimiä olisi hyvä kohdella silkkihansikkain, koska se mikä terveen kannalta on leikkiä voi kärsivän kannalta olla silkkaa kidutusta.

"Kuka ylipäätään on koskaan saanut kunnoitusta osakseen ryhtymällä puolustamaan kunniaansa? Kunnioitatko sinä kunniaansa puolustavaa herkemmin kuin muita?"
Tunnut pitävän kiinni siitä, että puolustaa voi vain omaa kunniaansa, mikä tietenkin pahimmassa tapauksessa onkin totta. Kokemusteni perusteella uskon, että on parempi vaatia kunnioitusta ja olla vuorovaikutuksessa yleisön kanssa kuin jatkaa esitelmöimistä mätien tomaattien ja keittämättömien kananmunien lennellessä kasvoille. Minulla itselläni on keskimääräistä selvästi kunnioittavampi suhtautuminen elämään, enkä usko, että minun vuokseni kenenkään tarvitsee kunniaansa puolustella. Olen myös melko asiakeskeinen, enkä pane yleensä juurikaan merkille, miltä ihmiset esimerkiksi ulkoisesti näyttävät. Viime aikoina olen tosin kiinnittänyt huomiota siihenkin puoleen, jotta tunnistaisin paremmin vastaan tulevia tuttuja.

Tulta syöksevälle linnulle:

"Kyse on mielestäni yksilöiden ja avoimen tiedonvälityksen kunnioittamisesta: ihmisoikeuksiin kirjattujen liberaalien arvojen ja peruslähtökohtien kunnioittamisesta. Niistä poikkeavaa kunnioitusta ei mielestäni voida minkään yhteisöllisten rakennelmien ja totunnaisuuksien puitteissa vaatia."
Ihmisoikeusjulistus on mielestäni aivan liian epälooginen ja ihmiskeskeinen lähtökohta kunnioitukselle.

"”Yhteisön moraali” kuulostaa karmivalta ja ristiriitaiselta."
Tosiasia kuitenkin on, että jokaisella yhteisöllä on moraalinsa. Jonkin yhteisön moraaliin kuuluu kaikkien elollisten olentojen kunnioittaminen, toisessa kunnioitetaan vain niitä, joilla on muodikkaat farkut ja Orbit-purkkaa suussa.

"Mutta onko luultavasti kroonisesti lukutaidottoman tai muihin asioihin keskittyvän valtaosan ihmiskuntaa vali[s]tuspyrkimys tarpeeksi hyvä syy uhrata sukupolvittain vapautta liioitellulle sananvapauden sääntelylle"
Puhut liioitellusta säätelystä, mikä on kai määritelmällisesti paha asia. Minä en puhunut yhteiskunnallisesta sananvapauden säätelystä ollenkaan vaan siitä, pitäisikö yksilön suhtautua suvaitsevasti puheisiin, jotka loukkaavat hänen itsensä tai muiden kunniaa. Minusta on hyvin kyseenalaista, saavutetaanko toisten kunnian loukkaamisella niin suuria yhteiskunnallisia tai taiteellisia etuja, että sitä olisi mielekästä puolustella. Onhan esimerkiksi peruskouluissa vuosikymmenet herjattu opettajia ja hikareita, ilman että oppivelvollisuutta tai käytännöllistä koulupakkoa olisi saatu loppumaan. Tietääkseni myös mielitaiteilijani ja -kirjailijani ovat olleet pikemminkin hienotunteisia ihmisiä kuin hävyttömiä herjaajia, mutta varmaan päinvastaisiakin tapauksia riittää. Henkilökohtaisesti asetan korkeahkon moraalin taiteellisen vapauden yläpuolelle.

"Joudun käytännön kokemuksesta rajaamaan itseni näiden huolenaiheiden ulkopuolelle."
Tätä lausetta en ymmärrä.

"Itse asiassa juuri antropomorfismin rujous tekee siitä hauskan."
Oliko esimerkkitapaus mielestäsi antropomorfistinen? Niin no, joskus kanat rinnastetaan typeriin pimuihin, mutta harvoin toista ihmistä sentään niin vähän kunnioitetaan, että hänet pistettäisiin pataan.

"Toisaalta on kiistatta esiintynyt monia käytänteitä, miltei ’kulttuureja’, joissa riistaeläintä, ja kasvatettuakin, kunnioitetaan suuresti."
Totta, näissä kulttuureissa elämän jatkumisen kannalta välttämätön tappaminen ei ollutkaan helppoa vaan vaikeaa ja ristiriitaista.

"Kunnioitusta ei saavuteta moralisoinnilla eikä pakkokeinoin."
Parasta tietenkin on, jos kunnioitus tulee sisältäpäin, mutta en usko myöskään siihen, että moralisoiva kasvatus tuhoaisi automaattisesti mahdollisuuden muiden kunnioittamiseen. Ellei ihminen ole sisäisesti kypsynyt kunnioittamaan muita, niin on parempi edes paheksua hänen käyttäytymistään kuin hiljaisesti hyväksyä.

27.5.07  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Tutetiti totesi aivan oikein, että kunnia on kunnioituksen saamista toisilta ihmisiltä. Se kunnia, johon jokaisella on esim. perustuslain mukaan oikeus, on oikeus saada omalle ihmisarvolleen kuuluva kunnioitus. Tämä tarkoittaa, ettei ketään saa loukata henkisesti tai fyysisesti, jossei se ole perusteltua suuremman edun puolustamiseksi.

Peruskoulussa opettaja, joka rankaisee huonosti käyttäytyvää oppilasta, ei puolusta omaa kunniaansa vaan opettajakunnan sekä järjestelmän kunniaa. Tästä maksetaan hänelle palkkaa. Opettajalle yksilönä voi ja tulee olla aivan saman tekevää, mitä mieltä oppilas hänestä on. Sen sijaan hänen tehtävänsä on opettaa oppilas käyttäytymään yhteisön hyväksymän normin mukaisesti. Tarvittaessa pakkokeinoin.

Kunnian hakeminen oikeussalista ei todennäköisesti saa tuomion saavaa herjaajaa kunnioittamaan asianomistajaa. Sen sijaan avoimessa oikeudenkäynnissä henkilö voi teoriassa saada osoitettua, että syytökset olivat perusteettomia. Tämä voi palauttaa osan muiden ihmisten aiemmin tuntemasta kunnioituksesta. Yleensä ei saa, sillä oikeudesta ei kunniaansa löydä.

27.5.07  
Blogger Eufemia said...

Tässä tarvitaan selvästi hieman käsitteiden selvittämistä.

Ensinnäkin: ketään ei voi velvoittaa kunnioittamaan mitään tai ketään. Tai tietysti voi yrittää, mutta niin kauan kuin ajatuspoliisilla ei ole tarkempia laitteita käytössään kun nykyään, velvoittaminen on turhaa. Laki voi määrätä vain käytöstä, ei asennetta tai kokemusta.

Toiseksi: velvollisuus kunnioittaa ei voi olla peruste kunnioittamiselle. Kuten Tulta syöksevä lintu jo sanoi, solidaarisuus on samaa maata kunnioituksen kanssa: sekään ei synny velvoitteen vuoksi. Vai pitäisittekö sellaisen ihmisen kunnioitusta kunnollisena, joka sanoisi kunnioittavansa niitä asioita mitä on määrätty kunnioittamaan ja juuri siksi, että on määrätty?

Niinpä, Erastotenes, aivan riippumatta siitä mistä missään lukee, ei kellään voi olla oikeutta saada osakseen kunnioitusta. Oikeus tulla kunnioitetuksi merkitsee muille velvollisuutta kunnioittaa, ja se taas on a) tehotonta ja b) pettävä perusta kunnioitukselle.

Normi taas ei liity kunnioittamiseen, sillä se on käytösohje, ei asenteen määräys. Pakkokeinoin opetettua normia seurataan vain sanktion pelosta, ei kunnioituksesta.

Tutetiti, minustakin on hyvä idea problematisoida nykymedian kannustama epäkunnioittava suhtautuminen epäedustaviin eläimiin. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tapahtua, eikä se oikeastaan mielestäni edes voi tapahtua, kunnian puolustamisena. Tässä kohtaa tarvitaan lisää käsitteiden selventämistä: en näet liitä kunniaa ollenkaan sillä tapaa kunnioittamiseen kuin te tunnutte tekevän. En, sillä kuten yllä sanoin, mielestäni kunnioittamaan velvoittaminen on mahdotonta.

Kunnia on käsite, joka saattaa jopa perustua oletukselle, että muut voi velvoittaa kunnioittamaan. Kuten sanotte, kunnia liittyy elimellisesti kunnioitukseen, johon yhteisössä yritetään velvoittaa. Koska en usko että velvoittaminen käy päinsä, en osaa käyttää koko käsitettä kuin enintään suhteessa itseeni: voin kunnioittaa itseäni vain jos toimin niin, että omissa silmissäni säilytän kunniani. Kunniani siis vaatii minua toimimaan oman etiikkani mukaan silloinkin kun se on vaikeaa. Muiden silmät ovat heidän, heidän moraalikäsityksensä voivat olla aivan toiset kuin minun (ja ovatkin, kuten tässäkin keskustelussa näkyy), eikä minun kunniani siis kosketa heitä mitenkään. Suhteessa muihin minulla ei ole kunniaa.

Broilerin esittäminen ristillä olisi mielestäni huomautus siitä, että vaikka asia halutaan lakaista näkymättömiin, mukava elämämme on tolkuttoman tuskan ympäröimää. Minusta kuvan esittämässä asiassa ei ole mitään kunniallista - pikemminkin tuo kuviteltu kuva tuntuisi epäkunnioituksenosoitukselta broilerinsyöjiä kohtaan. Oman asenteen ilmaus siis.

Ymmärrän, että potentiaalinen kärsimys tekee eläimestä mm. samastuttavamman kuin kasvista, mutta miksi kunnioitettavamman? Luultavasti ymmärrämme kunnioittamisen jotenkin hyvin eri tavoin. Toki potentiaalinen kärsimys saa esimerkiksi kohtelemaan eläintä hellävaraisemmin kuin kasvia, mutta ei kai se kunnioituksen määrästä riipu vaan tiedosta, että toinen voi tuntea tuskaa ja haluttomuudesta tuottaa tuskaa? Rakkaudesta elävää kohtaan?

Tunnut pitävän kiinni siitä, että puolustaa voi vain omaa kunniaansa, mikä tietenkin pahimmassa tapauksessa onkin totta.

Ei suinkaan, enhän minä sitä omankaan kunnian puolustamista ymmärrä. Olen tavannut monia, jotka ymmärtävät, ja mikäs siinä. Puolustakoon mitä kunniaa hyvänsä, minä en edelleenkään ymmärrä kuinka voi olla olemassa sellainen kunnia, jota on mahdollista puolustaa, tai jonka puolustaminen on edes mielekästä toimintaa.

(Olen kyllä noussut puolustamaan mm. muiden oikeutta sanoa asiansa keskeyttämättä ja rauhassa, mutta se ei taas liity mitenkään kunniaan. Teen noin tilanteessa, jossa kuvittelen ihmisten toimivan vastoin omaa oikeudentajuaan estäessään toista puhumasta, tai jossa haluan ilmaista oman kantani vastalauseellani.)

Ah, mätiä tomaatteja ja koululuokkia. Pidin pari viikkoa sitten muutaman kaksoistunnin muutamalle yläasteluokalle, aiheena oli suomentaminen. En saanut päälleni mätiä tomaatteja, alkukankeuden jälkeen jopa tykkäsivät suomennostehtävistä. Oli kuitenkin työlästä saada heidät pidettyä siinä määrin vaiti, että ääneni kuuluisi melun yli. Minulle oli suotu tunnin ajaksi rajalliset diktaattorinvaltuudet ja halusin, että toiminta etenisi hyväksi katsomallani tavalla: tunnilla oltiin oppimista varten, eikä melulla mielestäni sovi sellaisessa tilantessaa häiritä niitä, jotka tahtovat oppia. Siispä komentelin vaikenemaan. Erään tytön avukseni päästämä sihahdus kuitenkin tehosi paremmin kuin komentoni. Sain sanottua ohjeeni niin että oppilaat kuulivat ja olin tyytyväinen. Jos tarkoituksena olisi ollut kunniani tai opettajakunnan kunnian puolustaminen, minun olisi kai pitänyt olla tyytymätön, sillä oppilaathan hoitivat vaientamisen itse?

Vuorovaikutus yleisön kanssa siis kyllä, erittäin mielellään. Kunnioituksen vaatiminen kuitenkaan ei, ei minulle kiitos. Pitäisin sitä mahdottomuutena. Jos päälleni silti lentää mätiä tomaatteja, harkitsen asiaa ja joko jään enkä piittaa tai poistun. Poistuminen on tähän mennessä ollut aina mahdollista.

28.5.07  
Blogger Punainen Nörtti said...

Pakkokeinoin opetettua normia seurataan vain sanktion pelosta, ei kunnioituksesta.

Minä en ole tästä aivan varma. Ihmiset kun ovat paitsi rationaalisia, myös psykologisia olentoja. Kuvittelisin, että riittävällä propagandalla, pakottamisella ja painostamisella voisi saada myös toisen ihmisen arvomaailmaa muutettua. Mielestäni tällaiseen ei kuitenkaan pitäisi ryhtyä, koska se on äärimmäisen epäkunnioittavaa toista ihmistä kohtaan...

28.5.07  
Blogger Punainen Nörtti said...

Se kunnia, johon jokaisella on esim. perustuslain mukaan oikeus, on oikeus saada omalle ihmisarvolleen kuuluva kunnioitus. Tämä tarkoittaa, ettei ketään saa loukata henkisesti tai fyysisesti, jossei se ole perusteltua suuremman edun puolustamiseksi.

Olen samaa mieltä siitä, ettei ketään saa loukata henkisesti tai fyysisesti. En kuitenkaan aivan ymmärrä, että mitä tekemistä tällä on ihmisarvon kunnioittamisen kanssa.

Eli, (1) jos ihmisarvon kunnioittaminen tarkoittaa vain loukkauksen välttämisen kaltaisia toimenpiteitä, miksi puhua redundantisti kunnioituksesta, kun kuitenkin tarkoitetaan tiettyä toimintaa? (2) Jos ihmisarvon kunnioitus on jotain toiminnan ylittävää, mitä se on?

28.5.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Punainen nörtti,

Ilman muuta psykologialla on roolinsa, mutta nostankin rationaalisuuden poliittiseksi hyveeksi. Minulle tässä on kysymys liberaaleista arvoista ja niihin pohjautuvista ihmisoikeuksista. Kyky ja tahto argumentoida ja tutkailla toisten argumentteja on niin liberalismin kuin liberaalin ja keskustelevan demokratiankin perusta ja ainoa keino haastaa Carl Schmittin pureva kritiikki liberaalin demokratian sisäistä ristiriitaisuutta kohtaan. Nämä arvot ovat ihanne, jonka järjestelmän eheä toiminta edellyttää, eivät kuvaus todellisuudesta. Kunnioituksen, kuten solidaarisuudenkin, katson lähtevän arvojen yhtäläisyyden tunnistamisesta. Psykologisesti siihen ja pelottoman verrattaen defenssittömän ajattelun opetteluun voidaan johdatella esimerkein ja kasvavalle lapselle turvan taaten, mutta ei piiskalla tai sen uhalla. Tällä en tietenkään tarkoita, ettäkö sinä olisit moista implikoinut. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että perustuslailla on hyvin vähän tekemistä ihimsarvon kunnioittamisen kanssa. Lisäksi utitarismia ei tule siekailematta sotkea sen enempää perustuslakiin kuin ihmisarvoihinkaan. Kaikilla on toisiinsa yhteyksiä ja se, mitä ne ovat, selviää käytännön keskustelussa ja teoissa syntyviä yhteyksiä, toimintaa, tarkastelemalla.

tutetiti,

Tosiasia kuitenkin on, että jokaisella yhteisöllä on moraalinsa. Jonkin yhteisön moraaliin kuuluu kaikkien elollisten olentojen kunnioittaminen, toisessa kunnioitetaan vain niitä, joilla on muodikkaat farkut ja Orbit-purkkaa suussa.

Se ei ole parhaani kykyni ymmärtää mukaan kiistaton tosiasia, epäilen näet, että yhteisöt eivät ajattele. Vain yksilöt ajattelevat. Käyttääkseni erästä vertausta, voin sanoa pitkienkin verkostojen olevan kauttaaltaan paikallisia, ja toista, jonka mukaan, yksilö oppii vain suhteessa ympäristöönsä reflektoiden, kuten lepakko suunnistaa pimeässä ja tunnistaa itsensä ympäristön palautteesta, johon se taas voi eri tavoin reagoida. Mikään tästä ei redusoidu yhteisöön. Tämän taustoja selventääksi linkitin yllä Antille osoittamaani vastaukseen.

Minä en puhunut yhteiskunnallisesta sananvapauden säätelystä ollenkaan vaan siitä, pitäisikö yksilön suhtautua suvaitsevasti puheisiin, jotka loukkaavat hänen itsensä tai muiden kunniaa.

Henkilön, joka priorisoi liberaalit arvot ja demokraattisen ponnistuksen ja sovitteluyrityksen tulee nähdäkseni suvaita kunnianloukkaus, mutta ei valheita. Kyse on ylläkin mainitsemani kyvyn johdonmukaiseen politiikkaan edellyttämästä oikeasta tiedosta. Henkilö, jonka poliittiset prioriteetit kumpuavat toisaalta, esimerkiksi klaanigerontokratiasta, toimii toisin ja asettuu vastustamaan liberaalidemokraattista poliittista ihannetta. Näitä ei tunnu mahdolliselta sovitella, eikä oikeastaan ole syytäkään. Täten papualaisen sotajoukon ’ramboksi’ kutsutun johtavan soturin kunnialle ei ole julkista sijaa liberaalissa järjestelmässä, henkilölle itselleen on.

Henkilökohtaisesti asetan korkeahkon moraalin taiteellisen vapauden yläpuolelle.

Minä taas toivon, että taiteellinen vapaus löytäisi ilmaisunsa idealistista utilitarististakin henkeä sisältävän yksilönvapauden edistämiseen pyrkivän demokraattisen järjestelmän sisältä. Asetelma on kuitenkin niin hauras, että ylimääräisille kunniansuojeluströsseleille en katso olevan tilaa. En usko demokratian voittokulkuun, enkä historian loppuun. Liberaalidemokratia on ihmisen heikko yritys turvata edes jonkinlainen ihmisarvo ja yksilönvapaus, joka käytännössä murtuu jatkuvasti ihmisten arkitoiminnassa. Vähintä mitä voimme tehdä on pitää arjen ristiriidat erossa järjestelmän legitimaatiosta.

"Joudun käytännön kokemuksesta rajaamaan itseni näiden huolenaiheiden ulkopuolelle."
Tätä lausetta en ymmärrä.


Selvennän: muiden säännöt eivät koske minua, jos ongelma ei alunpitäen koske minua. Voi siis pohtia olenko demokraatti ensinkään. Itse ajattelen, että olen. Tähän perspektiiviä antaa tähänastinen vastaukseni.

Kanaesimerkki oli antropomorfinen, koska kanan suuhun pantiin ihmissanoja, jotka kommunikoivat tavallisia ihmistuntemuksia. Ihmisoikeuksien julistus on totta vieköön ihmiskeskeinen. Jos ihminen olisi tunteva jyvä, kana ei ikinä kehittäisi moista järjestelmää ihimsen suojelemiseksi. Ihminen vaikuttaa olevan ainoa olento, joka suojelee toisia elollisia vastoin lyhyen tähtäimen etujaan. Esimerkeistä löytyvät aiheellinen aktivismi eläinten oikeuksien ja hyvien elinolojen suojelemiseksi ja biodiversiteettisopimus.

"Kunnioitusta ei saavuteta moralisoinnilla eikä pakkokeinoin."
Parasta tietenkin on, jos kunnioitus tulee sisältäpäin, mutta en usko myöskään siihen, että moralisoiva kasvatus tuhoaisi automaattisesti mahdollisuuden muiden kunnioittamiseen. Ellei ihminen ole sisäisesti kypsynyt kunnioittamaan muita, niin on parempi edes paheksua hänen käyttäytymistään kuin hiljaisesti hyväksyä.


Jos eivät sylissä pitäen asioiden kertominen ja esimerkkien valo auta, ei keinoa ole. Ihmistä voi alistaa, mutta kunnioitusta se ei herätä.

28.5.07  
Blogger Tom Nokkeli said...

Minä komppaan sitä kuoroa, joka ihmettelee, mitä kunnia oikein on.

Me tiedämme, että jokainen ihminen on ainutkertainen ja omalaatuinen. Tämän jälkeen voimme päättää, miten heitä tulisi kohdella yhdessä ja erikseen, niin että johdonmukaisuus säilyy. Mitä 'ihmisessä yleensä' nähdään, tulisi nähdä kaikissa ihmisissä, erittäinkin itsessään.

Samaan tapaan ei kanallakaan mitään kunniaa ole. Kanat ovat kanoja ja kanoina niitä on kohdeltava. Jos ne elelevät viidakossa villeinä, niin antaa elää. Jos niitä kasvatetaan pataan, niin kasvatetaan hyvin.

Kasvejakin saisi kerätä ja viljellä vain ruuaksi, lääkkeeksi ja rakennusaineeksi.

Kivien viskelystä veteen tulisi pidättäytyä ja korukivet jättää maan uumeniin kuin helmet simpukoihin.

28.5.07  
Blogger Matti Järvinen said...

Kantin näkemys oli suunnilleen se, että kaikki lähtee toisen persoonan eli autonomisen toimijan kunnioituksesta. Emme kunnioita mitään ominaisuutta nimeltä kunnia, vaan kunnioitus on oikea asenne toisen ihmisyyttä eli vapaata toimijuutta kohtaan.

Niin sanotuissa "kunniakulttuureissa" kunnia tuntuu kuitenkin olevan jokin erikoinen ominaisuus, joka voidaan viedä tai palauttaa. Esimerkiksi huulipunaa käyttävä nainen voi viedä perheen kunnian, joka voidaan taas palauttaa ottamalla hänet hengiltä.

Kärsimystä puolestaan pitäisi vähentää, ei kunnioittaa.

28.5.07  
Blogger tutetiti said...

Eufemia:
"Jos tarkoituksena olisi ollut kunniani tai opettajakunnan kunnian puolustaminen, minun olisi kai pitänyt olla tyytymätön, sillä oppilaathan hoitivat vaientamisen itse?"
Välttämättä päälle puhuminen ei vielä kerro epäkunnioituksesta vaan siitä, että oppilailla on muita ajankäyttöpreferenssejä. Oletko koskaan käynyt sellaisessa koulussa, jossa sinua kirjaimellisesti olisi heitelty ja herjattu? Minulla on kokemusta kymmenistä kouluista, ja ne kyllä vaihtelevat laidasta laitaan...

Tulta syöksevä lintu:
"Ihmistä voi alistaa, mutta kunnioitusta se ei herätä."
Eiköhän ihminen pikemminkin itse alista itseään, jos hän kiroilee vastaantulijoille ja sylkee heidän päälleen. Minusta kunnioittamisessa olennaista ei ole tunne tai salainen ajatus vaan kognitiivis-toiminnallinen menettelytapa, johon kasvatuksella ja yhteisöllisillä normeilla voidaan kyllä vaikuttaa.

Matti:
"Kärsimystä puolestaan pitäisi vähentää, ei kunnioittaa."
Utilitaristiselta kannalta on toki mahdollista vähentää tulevaisuudessa koettavaa kärsimystä, mutta entä ne yksilöt, joiden kohdalla tehtyä ei enää saa tekemättömäksi? Minusta sivistyneille kulttuureille on tyypillistä se, että tällöin edes kunnioitetaan heidän kärsimystään. Synnyttävää naista huoritellaan muita epätodennäköisemmin, satavuotiaalle vuodepotilaalle ei kiroilla ja jopa keskuudestamme poistuneille, kuten juutalaisvainojen tai kansalaissodan uhreille, pystytetään muistomerkkejä.

28.5.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Minusta kunnioittamisessa olennaista ei ole tunne tai salainen ajatus vaan kognitiivis-toiminnallinen menettelytapa, johon kasvatuksella ja yhteisöllisillä normeilla voidaan kyllä vaikuttaa.

Mikä ihme "tunne" sitten on, mikäli se ei rakennu kytköksissä ihmisen kognitiivisiin prosesseihin? Ja toisille kiroileva on kyllä tavallaan kai alistanut itsensä (vai voisiko kuvitella negaatioon perustuvan valtakokemuksen?), mutta ei vähääkään enempää kuin ihminen, joka on kykenevä loukkaamaan itsensä toisten sanoilla ja teoilla, toisin sanoen sellainen, joka on kykenevä loukkaantuvan laatuiseen kunniaan.

28.5.07  
Blogger Eufemia said...

Kommenttien kommentointia:

Punainen nörtti, totta puhut, aivopesumenetelmiä on - mutta niiden käyttö on melkoisen epäkunnioittavaa. Tämä taas on hyvin muotoiltu:

Eli, (1) jos ihmisarvon kunnioittaminen tarkoittaa vain loukkauksen välttämisen kaltaisia toimenpiteitä, miksi puhua redundantisti kunnioituksesta, kun kuitenkin tarkoitetaan tiettyä toimintaa? (2) Jos ihmisarvon kunnioitus on jotain toiminnan ylittävää, mitä se on?

Tulta syöksevä lintu, vain yksilöt tosiaan ajattelevat, eikä useinkaan ole mielekästä tarkastella joukossa yleisiä ajatusmalleja yhteisön ajatusmalleina. Jälkimmäinen ajattelutapa näet ei tuo sanottavasti lisää muuta kuin fatalismin lemua. Tykkään tästä kiteytyksestä: Asetelma on kuitenkin niin hauras, että ylimääräisille kunniansuojeluströsseleille en katso olevan tilaa.

Tom, kunnia on tosiaan kanalle merkityksetöntä. Tuskan vähentäminen merkityksellistä. Mutta edelleenkin uskon, että hyvät leipäkivet on ihan hyvä heittää rannalta pomppimaan vedenpinnalla ja uppoamaan sitten.

Matti, jeh. Kantin näkemykseen voi empiristi tietysti tehdä reunahuomautuksen, että kaikki eivät näy kunnioittavan toista persoonaa vaikka kaikki siitä kunnioituksesta lähteekin.

Tutetiti, ei, en ole ollut sellaisessa koulussa, jossa minua olisi heitelty, ja herjattu on viimeksi muistaakseni silloin kun olin peruskoulun toisella luokalla.

Käytät näemmä sanaa "kunnioitus" eri tavalla kuin minä. Minusta on täysin ymmärrettävää sanoa, että henkilö x kunnioittaa hiljaa mielessään syvästi henkilöä y, muttei uskalla ilmaista kunnioitustaan mitenkään, sillä siitä seuraisi henkilölle x itselleen ongelmia. (Esimerkiksi kiusaamiseen puuttumatta jättäminen pelon vuoksi voi hyvin sisältää tällaisen asetelman.) Samoin on ymmärrettävää sanoa, että joku ei kunnioita toista rahtuakaan, mutta käyttäytyy kuin kunnioittaisi, koska siitä seuraa jotain etuja. Kunnioitukseen ei siis välttämättä sisälly käytöstä, joka ilmentäisi sitä, eikä kunnioittavalta näyttävä käytös vältämättä perustu kunnioitukselle. Siksi olen eri mieltä kanssasi tästä: kunnioittamisessa olennaista ei ole tunne tai salainen ajatus vaan kognitiivis-toiminnallinen menettelytapa. (Rohkeus ilmaista kunnioituksensa voi tietysti olla toivottavaa, mutta se taas on eri asia.)

Tulta syöksevä lintu, kuulen harvoin muilta ajatuksen, että ihminen, joka on kykenevä loukkaamaan itsensä toisten sanoilla ja teoilla, toisin sanoen sellainen, joka on kykenevä loukkaantuvan laatuiseen kunniaan, on alistanut itsensä. Koen pitkälti samoin. Minulle on aina silloin tällöin loukkaannuttu siitä, että ajattelen näin.

29.5.07  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Eufemia, kasvatuksesta ja aivopesusta:

Ihmiset eivät ole luonnostaan hyviä. Heidät pitää kasvattaa sellaisiksi. Vaikka ihanteena on Tulta syöksevän linnun kuvaama vapaa, defenssitön ajattelu ja pääasiallisena kasvatuskeinona positiivinen motivointi, kasvattaminen vaatii sitä, että oppilaalla on rajat. Näiden rajojen rikkoutuessa oppilaan on kohdattava yhteisön nurja puoli sen verran epämiellyttävällä tavalla, ettei hän halua uusia kokemustaan.

Perusperiaatteena kasvatuksessa on siis positiivinen, myönteisiä haasteita luova oppilaiden ohjaus. Kun ongelmia kuitenkin väistämättä tulee, on oltava käytössä myös negatiivisia vasteita, käytännössä siis nuhtelu, laiskanläksy ja jälki-istunto.

Täytyy muistaa, että lapset eivät ole täysivaltaisia aikuisia, joilla olisi ehdoton oikeus viettää pakotonta ja itsenäistä elämää. Sen sijaan heidät on kasvatettava vastuuseen ja itsekuriin, joita tällaisen elämän eläminen aikuisena vaatii. Osana tätä lapsen on opittava sopeutumaan yhteiskunnan arvoihin. Keinot, joilla tämä saavutetaan, ovat tietyssä mielessä aivopesua, kuten kaikki kasvatus. Epäkunnioittavia ne eivät kuitenkaan ole, sillä niiden tavoitteena on "tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja", ei alistaa heitä koneiston nimettömiksi osasiksi .

29.5.07  
Blogger Punainen Nörtti said...

...tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen...

Pitäisiköhän tästä vetää sellainen johtopäätös, että oppilaat eivät ole ihmisiä.

29.5.07  
Blogger Eufemia said...

Punainen nörtti,:D

Erastotenes, kuten arvannet, en ajattele aivan samoin kuin sinä. Toki pakottamalla lapsi saadaan toimimaan toivotulla tavalla - ainakin niin kauan kuin hän on riittävän pieni pakotettavaksi. Kuitenkaan en muista itse oppineeni pakottamalla muuta kuin pelkäämään. Tärkeämpi ja työläämpi oppi on ollut se, kuinka pelko voitetaan.

Lasten aivopesua, siis sopeuttamista yhteiskunnan arvoihin on vaikea välttää, mutta ei se tarkoita, että se olisi mitenkään mutkattoman positiivinen asia.

29.5.07  
Blogger Punainen Nörtti said...

Käytät näemmä sanaa "kunnioitus" eri tavalla kuin minä. Minusta on täysin ymmärrettävää sanoa, että henkilö x kunnioittaa hiljaa mielessään syvästi henkilöä y, muttei uskalla ilmaista kunnioitustaan mitenkään, sillä siitä seuraisi henkilölle x itselleen ongelmia.

Eufemia, eiköhän tässä ole kyse siitä, että sana kunnioitus on aidosti monimerkityksellinen. Kun puhutaan jonkun tietyn yksilön kunnioittamisesta, sillä tarkoitetaan yleensä tunnetilaa, ja se liittyy tuossa yksilössä oleviin poikkeuksellisen positiivisiin ominaisuuksiin.

Kun puhutaan toisen kunnioittamisesta ihmisenä / autonomisena toimijana, on kyse hiukan eri asiasta, koska tällainen kunnioitus on kategorista: sen ei pitäisi riippua ollenkaan siitä, että onko toisessa ihmisessä mitään kunnioitettavaa.

Olet joskus puhunut metodologisesta sinisilmäisyydestä. Ehkä jälkimmäinen kunnioitus pitäisi samaan tapaan mieltää metodologisena kunnioituksena.

Sitten on vielä kolmas tyyppi, eli yhteisön arvojen kunnioittaminen, jota en ymmärrä. Luulisin, että se palautuu ihan yksinkertaisesti yhteisön arvojen noudattamiseen. (Onko mahdollista sanoa mielekkäästi: "Tämä normi on täysin typerä, mutta kunnioitan sitä koska kerran elän tässä yhteisössä." Jos on, en näe eroa kunnioittamisen ja noudattamisen välillä.)

29.5.07  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Eufemia,
minun ajatukseni ei ole, että lapsi pakotettaisiin toimimaan tietyllä tavalla. Päinvastoin, ihmisen tulee noudattaa yhteiskunnan arvoja vapaaehtoisesti, oman moraalisen valintansa seurauksena. Tämä on kuitenkin vasta päämäärä. Monet ihmiset eivät koskaan kasva miettimään omaa moraaliaan. Useat pysähtyvät siihen, että moraali luetaan lakikirjasta. (Tätäkin surkeampi peruste on rangaistuksen pelko.)

Kysymys on siitä, että lapselle on asetettava tietyt rajat. Tämä ei ole pakottamista vaan antaa lapselle turvallisuuden tunteen. Jos kasvatus onnistuu tavoitteessaan, kurinpito on harvinainen asia, jossa pääosaa ei näyttele opettajan käyttämä pakko vaan oppilaan sopimattomasta käyttäytymisestään tuntema paha mieli.

Koulun kurinpidon tehtävänä on opettaa oppilas ymmärtämään, että sääntöjen rikkomisella on seuraukset: sitä vakavammat, mitä vakavampi rike. (Sama tulee vanhempien tehdä kotona.) Jos lapselle ei opeteta rajoja silloin, kun tehdyt rikkeet ovat pieniä, puuttuu kyllä yhteiskunta aikanaan suuriin rikkeisiin. Tämä ei ole lapsen, tulevan aikuisen, etu.

29.5.07  
Blogger tutetiti said...

Punainen nörtti:
"Sitten on vielä kolmas tyyppi, eli yhteisön arvojen kunnioittaminen, jota en ymmärrä. Luulisin, että se palautuu ihan yksinkertaisesti yhteisön arvojen noudattamiseen. (Onko mahdollista sanoa mielekkäästi: "Tämä normi on täysin typerä, mutta kunnioitan sitä koska kerran elän tässä yhteisössä." Jos on, en näe eroa kunnioittamisen ja noudattamisen välillä.)"
Minusta arvoja voi kunnioittaa, vaikka niitä ei itse noudattaisi. Esimerkiksi toisten uskonnollisia arvoja voi kunnioittaa, vaikka ne olisivat omasta mielestä käsittämättömiä. Kunnioittamisen kognitiiviseen puoleen liittyy juuri se, ettei leimaa oikopäätä typeräksi sellaista, mitä ei itse ymmärrä.

Eufemia:
"Käytät näemmä sanaa "kunnioitus" eri tavalla kuin minä. Minusta on täysin ymmärrettävää sanoa, että henkilö x kunnioittaa hiljaa mielessään syvästi henkilöä y, muttei uskalla ilmaista kunnioitustaan mitenkään, sillä siitä seuraisi henkilölle x itselleen ongelmia."
Totta, minulle tuollainen syvä, intiimi kunnioituksen kokemus on aika vieras. Ihmisten suhteen ehkä vähän vastaavasti käyttämäni termi on ihailu, luonnon kohdalla haltioituminen. Kunnioitus kohdistuu minun jäsennykseni mukaan pikemminkin sellaiseen, mikä on vierasta, ei omiin inspiraation lähteisiin.

29.5.07  
Blogger Tom Nokkeli said...

Mutta edelleenkin uskon, että hyvät leipäkivet on ihan hyvä heittää rannalta pomppimaan vedenpinnalla ja uppoamaan sitten.

Tarkoitatko, että ne kivet ovat ihan tahallaan litistyneet siellä rannalla sitä varten, että pääsisivät pomppimaan aalloilla ja sukeltamaan sitten syvyyksiin? Tuo voi olla totta, mutta niin kauan kuin kivi ei itse niin sano, niin se on hyvä jättää paikalleen jatkamaan olemistaan.

29.5.07  
Blogger tutetiti said...

Eufemia:
"ihminen, joka on kykenevä loukkaamaan itsensä toisten sanoilla ja teoilla, toisin sanoen sellainen, joka on kykenevä loukkaantuvan laatuiseen kunniaan, on alistanut itsensä."
... tai itsensä tällä tavalla alistaneen näkökulmasta: ego, joka ei piittaa siitä, mitä muut sanovat ja tekevät hänelle, on ylimielisesti sanoutunut irti yhteisöstään ja omasta sosiaalisesta persoonallisuudestaan. Tuollainen asenne on usein seurausta siitä, että on joutunut epäkunnioituksen kohteeksi ilman pelastumisen mahdollisuutta; toisaalta kuvittelen, että myös sellainen ihminen, joka on aina saanut osakseen tarpeeksi arvonantoa, on autuaan tietämätön kunnian merkityksestä hyvinvoinnille. Eihän terve ihminenkään usein ymmärrä sen merkitystä, mikä hänelle itselleen on itsestäänselvyys. Keskeisintä kunnioituksessa ei mielestäni kuitenkaan ole henkilökohtaisten loukkaantumisten välttäminen vaan se, miten se määrittää poliittisia osallistumismahdollisuuksia ja erilaisten arvojen toteutumista yhteiskunnassa. Vaikka vankeudessa syntynyt kana ei tiedä, onko kasvattamo yksittäisen psykopaatin luomus vai seurausta yleisestä epäkunnioituksesta kanoja kohtaan, niin (yksilön tai yhteisön) siihen kohdistama kunnioitus kuitenkin kohentaisi sen reaalisia elinoloja ja antaisi toivoa niille, joilla on tuotantoeläintä laajempi näkökulma yhteiskuntaan. Kun vaikkapa koulukiusattu pohtii tilannettaan, niin kanoihin, possuihin ja turkiseläimiin kohdistettava räikeä epäkunnioitus voi johtaa ajattelemaan, että elämä ilman viatonta kasvoille sylkemistä on täysin utopistinen tavoite. Se puolestaan voi johtaa ulkonaiseen sopeutumiseen ("mitä väliä sillä on, mitä nuo kirotut tekevät tälle saastaiselle ruumiille" -ajatteluun) tai toivottomiin tekoihin. Ennen kuin tilanne menee näin kehnoksi, kannattaisi minusta puuttua keskenkasvuisten perusteettoman epäkunnioittaviin eleisiin muuta elollista (ja miksei elotontakin) kohtaan.

29.5.07  
Blogger Tom Nokkeli said...

Ennen kuin tilanne menee näin kehnoksi, kannattaisi minusta puuttua keskenkasvuisten perusteettoman epäkunnioittaviin eleisiin muuta elollista (ja miksei elotontakin) kohtaan.

Where have all the flowers gone?
Long time passing
Where have all the flowers gone?
Long time ago
Where have all the flowers gone?
Girls have picked them every one
When will they ever learn?
When will they ever learn?

Where have all the young girls gone?
Long time passing
Where have all the young girls gone?
Long time ago
Where have all the young girls gone?
Taken husbands every one
When will they ever learn?
When will they ever learn?

Where have all the young men gone?
Long time passing
Where have all the young men gone?
Long time ago
Where have all the young men gone?
Gone for soldiers every one
When will they ever learn?
When will they ever learn?

Where have all the soldiers gone?
Long time passing
Where have all the soldiers gone?
Long time ago
Where have all the soldiers gone?
Gone to graveyards every one
When will they ever learn?
When will they ever learn?

Where have all the graveyards gone?
Long time passing
Where have all the graveyards gone?
Long time ago
Where have all the graveyards gone?
Covered with flowers every one
When will we ever learn?
When will we ever learn?

Tekijöiden oikeuksia kunnioittamatta kunnioittaen TN

29.5.07  
Anonymous tanssii voikukien kanssa said...

Heh, eiks toi rallatus ole 50-luvulta? Pankaa vaan kukkaa vaasiin ja helmiä kaulaan. Koristelkaa ittenne hevossuhteilla ja koulutetuilla koirilla! Naiset menee miehiin ja miehet sotiin. Luonto voittaa kuitenkin.

29.5.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

tutetiti,

Kunnioittamisen kognitiiviseen puoleen liittyy juuri se, ettei leimaa oikopäätä typeräksi sellaista, mitä ei itse ymmärrä.

Toistan itseäni hieman. Minusta käytät käsitettä "kognitiivinen" varsin kummallisella tavalla, kuten jo aikaisemman erottelusi sen ja 'tunteen' välillä tapauksessa huomautin. Yllä on toinen vastaava omituisuus. Jos en lue väärin, sisältyy yllä olevaan lainaukseen eettinen tai moraalinen sanoma. Siten kun ymmärrän, kognitiivisuus, oikeastaan alasta riippumatta, tutkii tiedonkäsittelyprosesseja, muistia ja tiedonhakujärjestelmää. Tämä on myös ainoa tapa, jolla se suhteutuu eettisiin ja moraalisiin propositioihin.

En muuten käyttäisi termiä 'kunnioittaa' koskemaan uskontoaan tai mitä hyvänsä harjoittavien omaan rauhaansa jättämistä tai suvaitsemista. Varaan käsitteen 'kunnia' intiimiin käyttöön, kohdistui se sitten yksilön johonkin tekoon, laajempaan elämänprojektiin tai ilmiöön. En kunnioita vieraita uskontoja. Ymmärtäminen ei millään tavoin edellytä sitä. Suvaitsen kuitenkin toimintaa, joka ei uhkaa omaa toimintavapauttani ja pyrin varaamaan vähintään vastaavan, symmetrisen, vapauden toisille.

29.5.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

tutetiti,

(uudestaan uudestaan!!)

ego, joka ei piittaa siitä, mitä muut sanovat ja tekevät hänelle, on ylimielisesti sanoutunut irti yhteisöstään ja omasta sosiaalisesta persoonallisuudestaan.

Mahdollisuus, että oman vapauden säilyttäminen on hybristä tarkoittaisi, että ihminen on syntynyt ’yhteisön’ osaksi ja vieläpä jollakin moraalisella tavalla, vai kuinka? En ole aivan vakuuttunut siitä, että moraali on ’syntyvä’ asia. Saati sitten ’yhteisö’. Ihmiset voivat toimia yhteistyössä. Taisin tämän jo todetakin, mutta ’pitkätkin verkostot ovat kauttaaltaan paikallisia’. Ja jos on toisin, tulkoon yhteisö vaihtamaan pari sanaa kanssani. Tähän saakka olen tavannut vain esiliinoina toimivia lihaa ja verta olevia ihmisyksilöitä.

En myöskään saata hyväksyä yllä olevaa lainausta seuraavasta ’tiedostamattoman’ retoriikasta. Jos ottaisin sen todesta, niin mistä tässä ylipäätään voitaisiin keskustella? Kokemukseen vetoaminen ja rationaalisen kuvittelukyvyn dissaaminen ilman tapauskohtaisen ja spesifin todistusaineiston esittelyä ei nähdäkseni ole järin uskottava tapa argumentoida.

Yhdyn aikaisemmin esitettyyn näkemykseen siitä, että kanoille on kenties kunniaa olennaisempaa välttää tuska. Tämän lisäksi arvelisin, että ne eivät panisi vapauttakaan pahakseen. Kanat ovat kuitenkin ns. ’kananaivoja’, ja luultavasti menehtyisivät verisesti lyhyen vapaan kautensa päätteeksi. Voiko kansalaista suojella samalla periaatteella? Esimerkiksi tupakointikilellon puitteissa? Näköjään. Itse joudun kuitenkin toteamaan, että ’ei kiitos’. Kirjoitan itseäni sitovat sopimukset omakätisesti.

Viime kädessä kuitenkin päädymme nokkelin lauluun.

29.5.07  
Blogger Tom Nokkeli said...

Mitä kunniaa siihen tarvitaan, että luulee olevansa olemassa? No, kuka sen oman olemassaolonsa paremmin luulisi kuin se olemassa oleva itse. Siitäkö nyt pitäisi seurata muiden mahdollisesti olemassa olonsa luulevien olioiden kunnioitus? Tai että oman olemassaolontunteensa takia pitäisi nöyristyä kaikkien olemassaoloväitteiden edessä? Ei helvata, tässähän ei ole mitään logiikkaa!

29.5.07  
Blogger Eufemia said...

Punainen nörtti, sanaa "kunnioitus" ilman muuta käytetään monella tavalla, enkä tietenkään vaadi, että kaikki käyttäisivät sitä samoin kuin minä teen. Tarkoitukseni on (tai siis tarkoituksekseni on tämän keskustelun myötä täsmentynyt) koettaa purkaa sanan "kunnioitus" erilaisista käyttötavoista erilaisia ajattelumalleja, ja sitten pohtia miten näihin malleihin pitäisi suhtautua.

Kategorinen ihmisen kunnioittaminen ei mielestäni eroa yksilön ominaisuuksiin perustuvasta kunnioittamisesta. Toisin kuin sanot, kunnioitetussa yksilössä näet on silloin aina jotain kunnioitettavaa: ihmisyys. En kuitenkaan itse kunnioita ihmisyyttä mitenkään erityisesti. Sen sijaan pidän arvossa ihmisten vapautta tehdä omat valintansa kunhan eivät vahingoita muita, pyrin antamaan tilaa ja otan oman tilani. Totta, saatan joskus sanoa, että kunnioitan henkilön oikeutta tehdä omat valintansa. Ilmaus on aika kummallinen. Voi tuon tietysti halutessaan nimetä metodologiseksi kunnioittamiseksi, mutten ymmärrä miksi pitäisi.

Erastotenes, esität kasvatusohjeesi normatiiviseen sävyyn. Tarkoitatko sitä, että sinusta on noin kuin sanot, vai sitä, että esimerkiksi koululaitoksemme perustuu noille ohjeille, vai sitä, että mielestäsi ohjeet pätevät universaalisti ja velvoittavat muitakin kuin niitä, jotka jakavat ohjeiden sisältämän kasvatusnäkemyksen?

Tutetiti, jos kunnioitan jotain tiettyä ihmistä, minun täytyy arvostaa hänen tekojaan ja valintojaan. Sellaisen kunnioittaminen, mitä en ymmärrä, tuntuu hankalalta - sellaiselle vain annan tilaa jos se ei vahingoita muita. Kuten yllä sanoin, saatan joskus sanoa kunnioittavani ihmisen oikeutta tehdä omat valintansa. Ilmaus on hieman outo, saatan luopua siitä. Tarkoitan sillä kuitenkin sitä, että koska ihmisen oikeus tehdä omat valintansa (kunhan ei vahingoita muita) on minulle arvo, ja oma kunniani (taas kerran siinä vain minua koskevassa käytössä, jota aiemmin kuvastin) niin vaatii, en pyri estämään toista vaikka hän valitsisi minulle vieraalla tavalla.

ego, joka ei piittaa siitä, mitä muut sanovat ja tekevät hänelle, on ylimielisesti sanoutunut irti yhteisöstään ja omasta sosiaalisesta persoonallisuudestaan. (...) Se puolestaan voi johtaa ulkonaiseen sopeutumiseen ("mitä väliä sillä on, mitä nuo kirotut tekevät tälle saastaiselle ruumiille" -ajatteluun) tai toivottomiin tekoihin.

Eihän tässä piittaamisesta puhuttu, vaan loukkaantumattomuudesta ja kunniasta. Ja toisaalta, ainakin minä olen selvästi erottanut toisistaan toisaalta kunnian loukkaamisen, toisaalta fyysisen vahingoittamisen, estämisen ja pakottamisen. Jälkimmäisiä vastaan käymistä en toki pidä alistumisena, päinvastoin.

"Yhteisöstään irtisanoutumista", "ylimielisyyttä" ja "omaa sosiaalista persoonaa" en välttämättä ymmärtänyt. Käsittääkseni pyrit niillä moraalisesti tuomitsemaan asenteeni, koska mielestäsi minulla on velvollisuus sitoutua sentyyppiseen yhteisöllisyysajatteluun, jota itse suosit. Lisäksi esitit medikalisoivahkoja teorioita siitä miten ehkä olen päätynyt ajattelemaan kuten teen, ja sisällytit teorioihin oletuksen, ettei kukaan voi ajatella näin muuten kuin joko trauman tai ajattelemattomuuden seurauksena. Korjaa toki jos tulkitsin väärin.

Muistan kyllä, että kommenttisi oli vastaus huomautukseeni, jossa myönsin tulkitsevani toisten ratkaisuja omasta ajattelumaailmastani käsin. Minun ei olisi mahdollista loukata itseäni toisten sanoilla ja (tietysti edelleen väkivallattomilla) teoilla, siis kyetä loukkaantuvan laatuiseen kunniaan, muuten kuin alistamalla itseni. Peilaan tämän muihin ja arvelen, että kyetessään loukkaantuvan laatuiseen kunniaan he alistavat itsensä. Voi toki olla, että heidän ajatusmaailmansa on niin erilainen kuin omani, etten vain lainkaan ymmärrä sitä.

Ja tosiaan, epäkunnioittaviin eleisiin kannattaa minustakin välillä puuttua, mutta ei siksi, että ne ovat epäkunnioittavia, vaan siksi, että (ja ainoastaan kun) ne ovat tekoja joilla konkreettisesti vahingoitetaan toisia.

Tom, ehkä kivet puhuvat minulle?

30.5.07  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Eufemia,
Nyt kun luen kommenttiani, huomaan puhuneeni todella kategorisesti. On selvää, että ajatukseni eivät ole kaikkialla ja aina tosia. Sen sijaan opettajankoulutuksen saaneena henkilönä uskon, että ne ovat tosia nykyisessä koululaitoksessamme. Suurin piirtein tällaiseen ajatteluun minut on nimittäin mielestäni koulutettu. Erityisesti näkemykseni on, että jokaisen opettajan olisi noudatettava tätä kasvatusideologiaa; jos oppilas saa haistatella rankaisematta yhdelle opettajalle, hänen on paljon helpompi käyttäytyä näin myös muita opettajia kohtaan.

Käytännössä en tee töitä päivittäin opettajana, vaikka opetankin sivutoimisesti yliopistossa. Ei siis tarvita pelätä, että minä opettaisin ainakaan nyt kenenkään lasta. ;-)

30.5.07  
Anonymous Anonyymi said...

Ehkä tämä on jo mainittu moneen kertaan aiemmassa keskustelussa, mutta ennen "kunniaa" suojeltiin siksi, että se oli suunnilleen samaa kuin esimerkiksi luottokelpoisuus tai oikeustoimikelpoisuus nykyään. Ei siksi, että oltaisiin oltu herkempiä ottamaan nokkiinsa.

Tai vieläkin yhteisöissä, joissa henkilökohtaisella arvovallalla on merkitystä. Tietenkin aina on myös ylilyöntejä.

31.5.07  
Blogger Eufemia said...

Anonyymi, tuo on hyvä huomio. Asia ei ole tullut tässä keskustelussa aiemmin esille. Tarvitaanko kunniaa yhä kun käytössämme ovat luotto- ja oikeustoimikelpoisuus?

Erastotenes, ei minua huolestuta lainkaan ajatus sinusta opettajana, pikemminkin on tavallaan harmi, ettet opeta kenenkään lapsia. Olisit näet varmaan lapsille(kin) innostava opettaja.

31.5.07  
Blogger tutetiti said...

Tulta syöksevä lintu:

"Siten kun ymmärrän, kognitiivisuus, oikeastaan alasta riippumatta, tutkii tiedonkäsittelyprosesseja, muistia ja tiedonhakujärjestelmää."
Hmm, minun käsittääkseni kognitiivinen ei tutki mitään vaan TARKOITTAA tiedonkäsittelyprosesseja. Niihin taas liittyy elimellisesti ihmisen kyky hyväksyä epävarmuus ja ymmärryksen puutteet.

"En kunnioita vieraita uskontoja. Ymmärtäminen ei millään tavoin edellytä sitä. Suvaitsen kuitenkin toimintaa, joka ei uhkaa omaa toimintavapauttani"
Minä puhun tuossa tilanteessa mieluiten kunnioittamisesta luullakseni siksi, että se sana painottuu kunnioittamisen kohteeseen, tuntemattoman oikeuteen tulla kunnioitetuksi. Suvaitseminen assosioituu minulla pikemminkin suvaitsijan hyveeseen ja sietokykyyn, ikään kuin harmittoman suvaitseminen ei olisi itsestäänselvyys.

"Kanat ovat kuitenkin ns. ’kananaivoja’, ja luultavasti menehtyisivät verisesti lyhyen vapaan kautensa päätteeksi."
Höpö höpö, punaiset viidakkokanat ovat eläneet vapaina vuosituhansia, ja keskimääräinen elinikä on ainakin lihakanaan verrattuna moni verroin pidempi.

"Mahdollisuus, että oman vapauden säilyttäminen on hybristä tarkoittaisi, että ihminen on syntynyt ’yhteisön’ osaksi ja vieläpä jollakin moraalisella tavalla, vai kuinka?"
Ainakaan minä en kykenisi tyydyttämään fyysisiä perustarpeitani ilman yhteisöä. Ihminen voi kyllä psyykkisesti irrottautua sosiaalisesta kehostaan, mutta ainakaan minä en kykene elämään täyttä elämää muuten kuin kehollisuuteni (ja siis riippuvuuteni) tunnustaen.

"En myöskään saata hyväksyä yllä olevaa lainausta seuraavasta ’tiedostamattoman’ retoriikasta. Jos ottaisin sen todesta, niin mistä tässä ylipäätään voitaisiin keskustella? Kokemukseen vetoaminen ja rationaalisen kuvittelukyvyn dissaaminen ilman tapauskohtaisen ja spesifin todistusaineiston esittelyä ei nähdäkseni ole järin uskottava tapa argumentoida."
Tätä kappaletta en tajua.

Eufemia:

"Sellaisen kunnioittaminen, mitä en ymmärrä, tuntuu hankalalta - sellaiselle vain annan tilaa jos se ei vahingoita muita."
Tuo tilan antaminen on minulle suunnilleen kunnioittamisen synonyymi.

"Ja toisaalta, ainakin minä olen selvästi erottanut toisistaan toisaalta kunnian loukkaamisen, toisaalta fyysisen vahingoittamisen, estämisen ja pakottamisen."
Minä siis ymmärrän kunnian loukkaamisen yläkäsitteeksi, jonka alle nuokin toiminnot sisältyvät, samoin kuin henkinen väkivalta, jonka vahingollisuutta ei mielestäni pitäisi väheksyä.

""Yhteisöstään irtisanoutumista", "ylimielisyyttä" ja "omaa sosiaalista persoonaa" en välttämättä ymmärtänyt. Käsittääkseni pyrit niillä moraalisesti tuomitsemaan asenteeni, koska mielestäsi minulla on velvollisuus sitoutua sentyyppiseen yhteisöllisyysajatteluun, jota itse suosit."
Ei, en sanonut noin vaan kommentoin symmetrisesti omaa väitettäsi minun tyyppiseni ihmisen alennustilasta. Sinun näkökulmastasi minä olen alentanut itseni, kun taas minun näkökulmastani sinä olet ylentänyt itsesi. En ole halunnut tuomita sinua moraalisesti vaan esittää, että se miten annat kohdella itseäsi ei ole pelkästään oma asiasi. Minulle koitui kouluaikoina paljon harmia siitä, että eräät pojat olivat tottuneet pitämään naisia palvelijoinaan ja sylkykuppeinaan, ja siksi asia on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Kuten olen sanonut, elät käsittääkseni niin sivistyneiden ihmisten keskuudessa, että sinun kohdallasi vaara ei ole akuutti. Halusin kuitenkin tuoda esille sen, että kaikissa tilanteissa asenteesi ei välttämättä olisi kolmansien osapuolien kannalta paras mahdollinen. Jos sinulla esimerkiksi olisi oma poika, jonka antaisit mielin määrin herjata sinua, niin siitä voisi koitua harmia herkemmin loukkaantuville naisille, joita hän myöhemmässä elämässään kohtaa. Alkuperäisessä kirjoituksessasi suhtauduit kunnioittavasti sinusta poikkeavan ystäväsi tarpeeseen tulla kunnioitetuksi, ja juuri siksi halusin tuida esille tämän ristiriidan.

"Lisäksi esitit medikalisoivahkoja teorioita siitä miten ehkä olen päätynyt ajattelemaan kuten teen, ja sisällytit teorioihin oletuksen, ettei kukaan voi ajatella näin muuten kuin joko trauman tai ajattelemattomuuden seurauksena. Korjaa toki jos tulkitsin väärin."
En ole medikalisoinut sinua, ainoastaan esitin käsitykseni siitä, millaisten elämänkokemuksten puutteesta asenteesi nousee. Ilmeisesti ajattelet, että olet ajattelijana niin vapaa, että kaikenlainen elämänhistorian vaikutuksesta puhuminen on epäkunnioittavaa? Noh, minä en siis mielestäni sanonut, että elämänhistoria olisi vaikuttanut sinuun vaan päinvastoin, hypoteesini mukaan elämänkokemukset EIVÄT ole vaikuttanut sinuun tietyllä tavalla. Sinun kohdallasi voidaan siis puhua vapaasta ajattelusta, jota traumojen tuoma taakka tai viisaus, kummaksi sen sitten mieltääkin, ei millään lailla kahlitse. Jos medikalisoida halutaan, olet terve ja vapaa.

"Ja tosiaan, epäkunnioittaviin eleisiin kannattaa minustakin välillä puuttua, mutta ei siksi, että ne ovat epäkunnioittavia, vaan siksi, että (ja ainoastaan kun) ne ovat tekoja joilla konkreettisesti vahingoitetaan toisia."
Minusta tuollaista konkreettista vahingoittamista on aivan liian hankala määritellä. Mistä kukaan voi tietää, millaisia psykosomaattisia ja muita oireita henkinen väkivalta toisessa ihmisessä herättää? Miten etukäteen voi tietää, millaisia pitkäaikaisvaikutuksia huonolla kohtelulla kuhunkin on? Millaisia todisteita tarvitaan, jotta itsemurha, työkyvyttömyys, puhtausneuroosi tai kyvyttömyys seurustella vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa voidaan osoittaa koulukiusaamisen seuraukseksi? Vaikutusketjut ovat niin monimutkaisia, että minusta peruslähtökohdaksi pitäisi ottaa toisen tuntoisen olennon kunnioittaminen.

1.6.07  
Blogger Tom Nokkeli said...

Pakanauskonnoissa kaadettua eläintä kunnioitettiin peijaisin.

1.6.07  
Blogger Eufemia said...

Tutetiti, näkökulman esitys oli ihan hyvä veto.

En ole medikalisoinut sinua, ainoastaan esitin käsitykseni siitä, millaisten elämänkokemuksten puutteesta asenteesi nousee. Ilmeisesti ajattelet, että olet ajattelijana niin vapaa, että kaikenlainen elämänhistorian vaikutuksesta puhuminen on epäkunnioittavaa?

En tietenkään voi kokea elämänhistorian vaikutusten arvailua mitenkään epäkunnioittavana. Toisaalta et tunne (en ainakaan osaa kuvitella, että voisit tuntea) taustojani niin paljon, että osaisit arvioida mihin olen ja mihin en ole törmännyt, joten arviosi elämänkokemuksen puutteesta on tietysti arvaus. Olennaisempaa kuitenkin on se, etten pidä kokemusta ainoana opettajana. Uskon, että on mahdollista oppia ja ymmärtää monia asioita myös ilman suoraa kokemusta niistä. Samanlaisiin ajattelutapoihin voi päätyä niin kokemuksen ohjaamana kuin tietoisesti päättämälläkin. Ajatuksista ei yleensä voi päätellä miten niihin on päädytty.

Jos sinulla esimerkiksi olisi oma poika, jonka antaisit mielin määrin herjata sinua, niin siitä voisi koitua harmia herkemmin loukkaantuville naisille, joita hän myöhemmässä elämässään kohtaa.

Loukkaantumattomuus ei merkitse välinpäitämättömyyttä eikä reagoimattomuutta. Totta kai reagoisin siihen, että minulle läheinen ihminen herjaisi minua (tuntemattoman herjaan sen sijaan en, se kun todennäköisesti vain lisäisi intoa herjaamiseen). Keskustelisin hänen kanssaan herjaamisen eli loukkauspyrkimysten motiiveista ja esittäisin omat käsitykseni moisen toiminnan järjettömyydestä ja tympeydestä. Tilanne olisi tietysti hankala jos kyseinen henkilö olisi oma lapseni; siinä olisi se ensimmäinen tilanne, josta en välttämättä katsoisi voivani kävellä pois. Jo lapsen itsensä vuoksi toivoisin tietysti, että pahantahtoinen käytös lakkaisi; pahantahtoisesti käyttäytyvät ihmiset kun eivät vaikuta useinkaan kovin onnellisilta.

Alkuperäisessä kirjoituksessasi suhtauduit kunnioittavasti sinusta poikkeavan ystäväsi tarpeeseen tulla kunnioitetuksi, ja juuri siksi halusin tuida esille tämän ristiriidan.

Niinpä. Alkuperäisessä kirjoituksessani kuvasin tosiaan ihmistä, jonka kanssa on mahdollista aivan rauhallisesti äimistyä siitä, että hänellä on kunnia, jota voidaan loukata. Se on minusta edelleen tavattoman kiinostavaa. Hän saattaa olla hyvä vastaesimerkki sille tunnulleni, että "ihminen, joka on kykenevä loukkaamaan itsensä toisten sanoilla ja teoilla, toisin sanoen sellainen, joka on kykenevä loukkaantuvan laatuiseen kunniaan, on alistanut itsensä". Vaikutelmaani tukevia esimerkkejä on kyllä tullut vastaan enemmän: monet minulle läheisetkin ihmiset näkyvät kiusaavan itseään loukkaantumisillaan aivan hallitsemattomissa määrin. Vastaesimerkki on silti vastaesimerkki. Minun on siis myönnettävä, ettei asia liene niin yksinkertainen kuin miltä se omassa kokemusmaailmassani helposti vaikuttaa. (Kannattaa kuitenkin huomata, että minun puolestani ihmiset voivat vapaasti alistaa itsensä jos tahtovat, vaikka siitä minun näkökulmastani katsottuna tuntuisikin koituvan heille vain harmeja.)

Henkinen väkivalta on minusta vaikea käsite. Lapsen kohdalla se on selkeämpi kuin aikuisen, sillä lapsella on vähemmän vapautta ja mahdollisuuksia siirtyä pois kuin aikuisella. Siksipä olenkin juuri lasten kohdalla niin epäileväinen kun puhutaan "rajoista", joita lapsi "tarvitsee". Tällaisten "rajojen" sisään kun mahtuu joidenkin kuulemieni tulkintojen mukaan jopa fyysistä väkivaltaa, saatika sitten sanoilla piinaamista. Niissä tilanteissa, joissa ihminen on pakotettu olemaan toistuvasti samassa tilassa toisten ihmisten kanssa, saisi pakottaja tosiaan edes valvoa, ettei siellä kiusattaisi. (Tällainen pakottaminen eli vangitseminen on tietysti väkivaltaa siinä missä vapaudenriisto noin yleensäkin.) Koulu on tästä tietysti hyvä (eli huono) esimerkki.

Olen kuullut monen sanovan, että sen jälkeen kun he vapautuivat koulun vankeudesta, joka pakotti kiusaajien seuraan, he ovat onnistuneet löytämään sellaisen sosiaalisen ympäristön, jossa heidän on hyvä. Aikuisen mahdollisuudet lähteä pois ja etsiä parempaa ovat huimasti paremmat kuin lapsen. Ihmisiä voi tietysti pelotella vangitsemaan itsensä sosiaalisesti sietämättömiin oloihin, olenhan minä sen nähnyt. Pakkoa ei kuitenkaan ole; kiusattavaksi jääminen on enemmän oma valinta kuin lapsella.

Ja lopulta: mistä voi tietää mitkä kaikki teot aiheuttavat millaisia psykosomaattisia tai muita oireita jossakussa? Missä kulkee henkisen väkivallan raja? Mistä kaikesta voi olla vastuussa? Tämä ei ole saivartelua, sillä esimerkiksi minua on syytetty kai jonkinlaisesta henkisestä väkivallasta tilanteessa, jossa vastasin suoraan kysymykseen rehellisesti. Todella julmasta henkisestä väkivallasta minua on syytetty kun en suostunut erään henkilön mustasukkaisiin ja dramaattisiin vaatimuksiin, joita pidin täysin kohtuuttomina. aikeeni eivät olleet millään tapaa pahantahtoisia. Minä vain halusin voida kunnioittaa itseäni, joten puhuin totta kysyttäessä enkä suostunut sellaiseen, johon suostumalla olisin tehnyt pahaa itselleni.

1.6.07  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Muistan puhuneeni rajoista, joita lapsi tarvitsee. Tällaisilla rajoilla itse ymmärrän tavanomaisia koulun järjestyssääntöjä ja normaalia sivistyneeltä ihmiseltä odotettavaa kohteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan. Rajat ja rutiini luovat useimmille lapsille turvallisuuden tunnetta. Toisaalta ilman näitä seikkoja kouluyhteisö (tai muukaan ihmisyhteisö) ei voi toimia sujuvasti.

Koulun ongelma on todellakin se, että monesti joudutaan aivan käytännön syistä pakottamaan täysin yhteensopimattomia ihmisiä työskentelemään keskenään. Peruskouluhan on pakkoyhteisö, joka ei periaatteellisella tasolla paljoakaan eroa armeijasta, vankilasta tai mielisairaalasta, jotka kaikki pyrkivät muokkaamaan vastentahtoisia ihmisiä yhteiskunnan ja - teoriassa - näiden ihmisten parhaaksi. Valitettavasti nämä kaikki pakkoyhteisöt ovat välttämättömiä, sillä ne toteuttavat yhteiskunnan kannalta tarpeellisia tehtäviä. Pakkoyhteisön tulee juuri luonteensa vuoksi aina kantaa korostettua huolta jäsentensä henkilökohtaisesta hyvinvoinnista, mutta ei tähän aina pystytä. Syyllinen ei ole koulu vaan yhteiskunta, joka ei anna resursseja riittävän hyvään toimintaan.

3.6.07  
Blogger tutetiti said...

Eufemia:

"Samanlaisiin ajattelutapoihin voi päätyä niin kokemuksen ohjaamana kuin tietoisesti päättämälläkin."
Niinpä, en kiistä sitä. Epäilen ainoastaan, että tiettyjen elämänkokemusten pohjalta ei voi päätyä muihin kuin tietynlaisiin ajattelutapoihin, mistä kääntäen voidaan päätellä (muita asiainhaaroja sen tarkemmin tuntematta), että vastakkaisen ajattelutavan edustajalla ei melko varmasti kyseisiä kokemuksia ole. Joillakin kokemuksilla on niin voimakas gravitaatio, että ne väkisinkin vetävät ajatukset puoleensa, ja jos kieltäytyy sittenkin ajattelemasta niiden ehdoilla, ne sittenkin tulevat jossain muodossa esille. Vertauskohtana vaikka voimakas hammassärky, joka "pakottaa" ihmisen ajattelemaan hampaitaan ja niiden merkitystä ihmiselle.

"monet minulle läheisetkin ihmiset näkyvät kiusaavan itseään loukkaantumisillaan aivan hallitsemattomissa määrin"
Minun on vaikea uskoa, että kukaan tahallaan kiusaisi itseään... en ole koskaan ymmärtänyt masokismin käsitettä. Näennäisen pienestä asiasta loukkaantuminen riippuu luullakseni paljolti siitä, mitä muita merkityksiä kyseinen ihminen siihen kytkee. Jos on joskus kokenut rajua väkivaltaa, niin pienikin uhkaava ilme, jonka joskus on havainnut kimppuun käyvän ihmisen silmäkulmassa, saa sydämen tykyttämään. Vastaavasti ystävien liittoutuminen minua vastaan jossakin asiassa saa minut pois tolaltani, koska ammoin vastaava tilanne on ollut alkuna vuosikymmenen mittaiselle kiusaamishelvetille. En henkilökohtaisesti usko, että muistiaan voisi nollata ja aloittaa kaikkea alusta. Kun olen sellaista yrittänyt, menneisyys on saanut minut otteeseensa paljon vahvemmin kuin niinä aikoina, jolloin olen avoimesti esiintynyt uhrina ja luuserina.

"Ja lopulta: mistä voi tietää mitkä kaikki teot aiheuttavat millaisia psykosomaattisia tai muita oireita jossakussa? Missä kulkee henkisen väkivallan raja? Mistä kaikesta voi olla vastuussa?"
Mainitsemillasi esimerkeillä nyt ei ainakaan ole mitään tekemistä henkisen väkivallan kanssa. Ensimmäisessä tapauksessa henkilö antaa ymmärtää, että haluaa tietää vastauksen kysymykseensä, joten mistä voisit tietää, että sen kertominen loukkaa häntä? Tilanne olisi hieman erilainen, jos hän olisi eksplisiittisesti pyytänyt, ettet puhuisi hänelle kyseisestä aiheesta. Sellaista toivetta olisi varmaan inhimillistä kunnioittaa, koska on mahdotonta tietää, millaisia muistoja ja kokemuksia kyseinen puheenaihe henkilössä aktivoi. - Toisessa tapauksessa minusta vaikuttaa siltä, että henkilön mitta on valmiiksi täysi ja että hän tarvitsee siksi erityispalveluksia. Sellaisia ei tietenkään kenelläkään ole velvollisuutta antaa, paitsi mahdollisesti jonkinlaisena hyvityksenä silloin, jos henkilö olisi ensin joutunut vastaavasti sinun vuoksesi uhrautumaan. Muuten minusta riittää tässä tilanteessa se, että yrittää selittää toiselle tilanteen omasta näkökulmastaan, jota tunnekuohun valtaan joutuneen on muuten mahdoton ymmärtää.

4.6.07  
Blogger Eufemia said...

Tutetiti, vastaan vielä, sillä kirjoituksesi sekä oli mietityttävä että herätti halun väittää vastaan.

Joillakin kokemuksilla on niin voimakas gravitaatio, että ne väkisinkin vetävät ajatukset puoleensa, ja jos kieltäytyy sittenkin ajattelemasta niiden ehdoilla, ne sittenkin tulevat jossain muodossa esille.

Kyllä, ne tulevat jossain muodossa esille. Poisblokkaaminen ei yleensä ole tehokas tapa työstää asioita. En kuitenkaan ole fatalisti: toipuminen on mahdollista. Trauman ei tarvitse olla elämänmittainen, vaan vaikeasta kokemuksesta voi työstää itselleen hyödyllisenkin ajattelun apuvälineen. Olen tehnyt tämän muutaman asian kohdalla itse, ja uskallan väittää, että olen saanut aikaan hyviä tuloksia. Tunnistan yhä silloin tällöin vanhat reaktioni, mutta osaan käsitellä niitä eivätkä ne ohjaa toimintaani.

Minun on vaikea uskoa, että kukaan tahallaan kiusaisi itseään... en ole koskaan ymmärtänyt masokismin käsitettä.

Ai? Minun on helppo ymmärtää masokismin käsite. Olen hyvinkin taipuvainen nauttimaan marttyyriksi heittäytymisestä. Onneksi (siis minusta onneksi) muiden mihinkäänjohtamaton martyrisointi on harmittanut minua sen verran monta kertaa, etten salli itselleni martyrismin hupia - hieman samaan tapaan kuin en suostu ottamaan kotiini televisiota, sillä jos minulla on sellainen, katson sitä, mikä on kammottavaa.

Näennäisen pienestä asiasta loukkaantuminen riippuu luullakseni paljolti siitä, mitä muita merkityksiä kyseinen ihminen siihen kytkee.

Selvähän se, että yllättävät loukkaantumiset liittyvät usein johonkin merkityskytkyyn. Yleensä ne ovat muille melko käsittämättömiä, toisin sanoen merkityskytkystä tietämätön voi laukaista loukkaantumisen aivan aikomattaan ja tahtomattaan. Se on hankalaa. Lisäksi vaikka tietäisi jonkun ihmisen yllättäviä merkityskytkyjä, niiden varominen on jokseenkin toivotonta puuhaa. Olen tavannut ihmisiä, joiden läheisyydessä ei mm. saa puhua aiheista a, b, c, d ja e, sillä pelkkä niiden mainitseminenkin on heistä loukkaavaa. Lisäksi uusia kiellettyjä aiheita f:stä eteenpäin varmasti pitkälle kreikkalaisiinkin kirjainmerkkeihin asti sekä uusia omituisia tapoja tulkita sanottua voidaan kehittää ilman edeltävää varoitusta.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että ihminen vastaa omista aikeistaan, ei toisen reaktioista. Kartan nykyään kuvaamani kaltaisia ihmisiä, sillä voin heidän seurassaan huonosti. Lisäksi pyrin parhaani mukaan siihen, etteivät omat vinkeät merkityskytkyni pääsisi ohjaamaan sitä, miten käyttäydyn muita ihmisiä kohtaan.

Vastaavasti ystävien liittoutuminen minua vastaan jossakin asiassa saa minut pois tolaltani, koska ammoin vastaava tilanne on ollut alkuna vuosikymmenen mittaiselle kiusaamishelvetille.

Tuon täytyy olla hankalaa. Millainen liittoutuminen sinua vastaan? Ymmärrän jotenkuten jos ystäviesi liittoutuminen sinua vastaan on selvästi pahansuopaa. Jos ystäväsi kuitenkin yhteistuumin vain ovat eri mieltä kanssasi jostain asiasta (kuten käsittääkseni sanot), on vaikeaa ja harmillista jos joudut sen vuoksi täysin pois tolaltasi. Silloinhan muinoiset kiusaajasi pääsevät epäsuorasti vaikuttamaan siihen, miten käyttäydyt nykyisiä ystäviäsi kohtaan. Minä en haluaisi antaa sellaisen tapahtua, en suostuisi antamaan millekään muinoisille kiusaajille sellaista valtaa - mutta et ole minä, ja saatat toki haluta eri asioita ja kokea koko asian aivan toisin kuin minä.

En henkilökohtaisesti usko, että muistiaan voisi nollata ja aloittaa kaikkea alusta. Kun olen sellaista yrittänyt, menneisyys on saanut minut otteeseensa paljon vahvemmin kuin niinä aikoina, jolloin olen avoimesti esiintynyt uhrina ja luuserina.

Muistiaan ei edes kannata nollata. Alustakaan ei tarvitse aloittaa, liikkuminen on mahdollista muutenkin. Olen hyötynyt todella paljon siitä, että olen tietoisesti selvittänyt itselleni tyypillisiä reagointitapoja, arvioinut niitä ja pyrkinyt huonoista eroon. Itsensä kouliminen on hidasta, ja erityisesti vaikeista kokemuksista seuranneita huonoja ajatteluluuppeja on vaikea juuria, mutta mahdollista se on. Toisin sanoen minusta sinulla näyttää olevan vaikka kuinka paljon muitakin vaihtoehtoja kuin muistinnollaus ja avoin uhrius. Ne vain vaativat aikaa, sitkeyttä ja tietysti halua.

7.6.07  
Blogger tutetiti said...

Eufemia:

"muinoiset kiusaajasi pääsevät epäsuorasti vaikuttamaan siihen, miten käyttäydyt nykyisiä ystäviäsi kohtaan. Minä en haluaisi antaa sellaisen tapahtua, en suostuisi antamaan millekään muinoisille kiusaajille sellaista valtaa - mutta et ole minä, ja saatat toki haluta eri asioita ja kokea koko asian aivan toisin kuin minä."
Minusta on väistämätöntä, että menneisyys on läsnä. Kiusaajat ovat keskeisiä ihmisiä jo senkin vuoksi, että vietin heidän kanssaan niin paljon aikaa. Vaikka nykyisessä elämässäni minulla on monia ystäviä ja koen voimakkaasti yhdessä vietetyt hetket, niin kenenkään kanssa en ole viettänyt vähäistä murto-osaakaan siitä ajasta, mitä nuorempana vietin kiusaajien kanssa. Ei myöskään tunnu järkevältä luottaa sokeasti ihmisten uskollisuuteen, koska kouluiässäkin kaverit hylkäsivät minut, kun jouduin epäsuosioon. Tämä on tällaista pessimistin elämänviisautta: enää en halua tulla pudotetuksi niin korkealta kuin silloin.

"Itsensä kouliminen on hidasta, ja erityisesti vaikeista kokemuksista seuranneita huonoja ajatteluluuppeja on vaikea juuria, mutta mahdollista se on. Toisin sanoen minusta sinulla näyttää olevan vaikka kuinka paljon muitakin vaihtoehtoja kuin muistinnollaus ja avoin uhrius. Ne vain vaativat aikaa, sitkeyttä ja tietysti halua."
Ehkä olet oikeassa... en ole kovin sinnikkäästi pyristellyt eroon kouluvuosien sosiaalisista opeista. Osittain se johtuu siitä, että haluan tehdä kaikille selväksi sen, miten huono vaikutus koululla minuun oli. Koulun lopetettuani en tahtonut luontaisesta kunnianhimostani huolimatta menestyä, koska silloin ihmiset olisivat ajatelleet, että kylläpä se nyt menestyy, kun annettiin potkua perseeseen - opetetaan uudetkin sukupolvet potkimaan hikareita, niin saamme hyviä palvelijoita yhteiskunnalle. Nykyisin sallin itselleni yliopistossa opiskelun hyvin arvosanoin, mutta sosiaalisessa elämässä olen edelleen tarkoituksellisen epämukava ja hankala ihminen. En enää halua kuulla kenenkään kaverini sanovan, että kas vain, tuollainen menneisyys ja noin hyvä lopputulos - ettei vain kiusaaminen tekisi hyvää ihmiselle? Ei, minä haluan olla elävä todiste siitä, että väkivalta ja kiusaaminen turmelee ihmisen. Siksi en käytää aikaa enkä voimia traumaperäisten reaktioideni suitsimiseen, vaikka en kyllä myöskään liioittele niitä.

Tämä on ollut minusta oikein kiinnostava keskustelu, ja varsinkin tuossa vikassa kommentissasi tajusit mielestäni hyvin, mistä on kysymys. Noista tarjoamistasi ajatusmalleista on varmasti hyötyä, jos joskus haluan muuttua elävästä todisteesta joksikin muuksi.

11.6.07  
Blogger Punainen Nörtti said...

opetetaan uudetkin sukupolvet potkimaan hikareita, niin saamme hyviä palvelijoita yhteiskunnalle. Nykyisin sallin itselleni yliopistossa opiskelun hyvin arvosanoin, mutta sosiaalisessa elämässä olen edelleen tarkoituksellisen epämukava ja hankala ihminen. En enää halua kuulla kenenkään kaverini sanovan, että kas vain, tuollainen menneisyys ja noin hyvä lopputulos - ettei vain kiusaaminen tekisi hyvää ihmiselle?

Et sitten ole tutustunut sellaiseen kuin Janten laki?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Janten_laki

Kuvittelisin, että menestyminen, ylpeys omasta menestyksestä ja avoin elitismi olisi paras tapa laittaa kampoihin suomalaiselle kateus- ja tasapäistämiskulttuurille, johon myös hikareiden potkiminen kuuluu.

Sitä paitsi paras tapa vittuilla yhteiskunnalle siitä, että koulujärjestelmä mahdollistaa hikareiden kiusaamisen on kannattaa kovaäänisesti lahjakkaiden erityisluokkia.

Ei menestyvän ja suositunkaan ihmisen ole pakko alistua yhteiskunnan palvelijaksi.

11.6.07  
Blogger Rauno Rasanen said...

Tää aihe vaikutti aika kiinnostavalta, mutta 'enhän minä kaikkeen ennä' kuten 'Tiskarinpolkassakin' laulettiin....

Minulle yksityisyys on ehdotonta, ja jos olen sen vapaaehtoisesti 'rikkonut', olen myös kokenut kovin ambivalentteja jälkifiiliksiä, koska saatoin paljastaa jotain, minkä haluan silti samalla, kun olen sen tuonut julki, päättänyt alunperin pitää piilossa - vain omana asianani.

Kun aloitin bloggaamisen 2004/2005 vaihteessa asetin itselleni perussäännön: ei yksityisiä asioita blogiin tai kommentteihin.

Periaatteeni kesti nipin napin vuoden verran ja olen sen jälkeen 'avautunut' päätyäkseni kerta kerran jälkeen manailemaan 'avomielisyyttäni'.

Tämä ristiriitaisuus kielii ilman muuta yksinäisyydestä ja kommunikaation kaipuusta mutta samalla hyvin komplisoituneesta itse- ja kunniantunnosta.

*
Mutta tämäkin oli 'itsensäpaljatusta'.

Paljastan itseäni yrittäen samalla pysytellä tuntemattomana, 'salaperäisenä' ja kohtalokkaana - hahhaa!

Taidan olla varsinainen Susan Kurosen miespuolinen vastine'! ;)

21.6.07  

Lähetä kommentti

<< Home