14.9.05

Solidaarisuutta ja selkäsärkyä

However, we may deduce that increased individualism, disembedding and the stronger commitments to the values of self-realisation and autonomy must necessarily work together to make individuals less inclined to subordinate themselves to a collective for the sake of the common good. Decisions of that kind are seen as being contingent upon individual reflection, and this represents a serious challenge to the collective foundations of solidarity in modern society. In short, solidarity can no longer be founded upon tradition, inherited loyalties or class identifications. Consequently, solidarity must increasingly be founded on ethics, empathy and cognition.

Lehteilen Steinar Stjernøn kiinnostavan oloista kirjaa Solidarity in Europe, The History of an Idea. Kirjan voisi lukea kokonaankin, ainakin jos löytäisi asennon, jossa lukeminen ei olisi pidemmän päälle tuskallista.

Solidaarisuus pitäisi sitaatissa esitetyn ajatuskulun mukaan perustaa jollekin. Perustamisen välttämättömyys tuntuu itsestäänselvältä. Se tuntuu minustakin jokseenkin välttämättömältä, tuntuu siltä, että solidaarisuuden pitäisi olla jotain jonka jatkuvuuteen ja johdonmukaisuuteen voisi luottaa, ja siksi tuntuu huolestuttavalta jos se ei perustu millekään. Ehkä muistakin tuntuu tältä. Mille ja miten perustamista yritetään?

Perustaminen sekoitetaan ihmeen usein oikeuttamiseen. Lähtökohdaksi asetetaan kuin itsestäänselvyytenä yksilön itsekäs halu, jonka vastakohta solidaarisuus on. Solidaarinen käytös tuntuu kiistävän lähtökohdan, joten se täytyy jotenkin joko selittää oikeastaan itsekkääksi, tai oikeuttaa tavalla, joka ei horjuta lähtöoletusta. On kuin solidaarisuus olisi jotain hieman epäilyttävää, ja itsekkään halun varaan perustuva kuvaus ihmisestä ainoa sallittava. Kaikki on taas hyvin kun solidaarisuus palautetaan tämän kuvauksen ulottuville.

Biologiaan vetoavat mukatieteelliset selitykset ovat nykyään yksi yleisimmistä oikeutustavoista. Jos perheen tai lauman säilyminen koossa saa yksilönkin menestymään hyvin, yksilön kannattaa tukea laumansa jäsentä tämän pyrinnöissä tai kun tällä menee huonosti. Tästä ajatuksesta on johdettu selityksiä samaan kansaan kuuluvien keskinäisen solidaarisuuden luonnollisuudesta. (Luonnollinen on tässä tietysti mitä hyvänsä mikä sopii yhteen lähtöoletuksen kanssa.) Tälle oikeutuksen tavalle on sukua esimerkiksi oletus työväenluokkaan kuuluvien keskinäisestä solidaarisuudesta. Kannattaa tukea toista työläistä, yhdistyneet työläiset ovat vahvoja puolustaessaan oikeuksiaan, ja niin solidaarisuudesta hyötyy lopulta itsekin. Näiden kahden selityksen välillä on kuitenkin ainakin se ero, että kansallinen solidaarisuus katsotaan usein vietinomaiseksi, solidaariseen käytökseen johtava tunne herää itsestään ja selittyy biologialla, yhteisellä verellä tai muulla vastaavalla. Luokkasolidaarisuutta kuvataan useammin yksilön tietoisena valintana.

Yhteistä on se, että solidaarisuus ei loppujen lopuksi olekaan solidaarisuutta (ainakaan siinä mielessä kuin tuon sanan ymmärrän) vaan yksilön keino saavuttaa materiaalisia etuja. Toisenkinlaisia selitystapoja on, sellaisia, joissa ei koeteta oikeuttaa solidaarista käytöstä todistamalla sen pohjimmainen oman edun tavoittelu, mutta jotka silti sopivat yhteen lätökohtaoletuksen kanssa. Yksi näistä lähtee liikkeelle empatiasta, eläytyvästä myötätunnosta. Sekin voidaan selittää itsekkääksi monin tavoin, mutta niin ei ole pakko tehdä. Myötätunto voi olla itsekästä koska se saa tuntemaan itsensä hyväksi tai hyväntekijäksi tai muuta mukavaa. Empatialle perustuva solidaarisuus voi olla itsekästä myös jos se lähtee liikkeelle pelästyksestä, että entä jos kukaan ei auttaisi minua jos joutuisin vastavaan tilanteeseen kuin se, jota kohtaan tunnen empatiaa. Empatia voidaan kuitenkin ymmärtää myös jonkinlaiseksi liikuttavaksi lisäksi ihmisessä, tunteeksi joka saa hellyttymään pienistä pörröisistä eläimistä tai suurisilmäisistä hätääntyneistä lapsista. Tällainen empatia voi johtaa itsekkään ihmisen tukemaan ja auttamaan satunnaisesti, vaikkei hyötyisikään tekemästään mitenkään.

Empatian tunne ei kuitenkaan riitä perustaksi solidaarisuudelle. Ensinnäkin koska solidaarisuus ei minusta kulje ylhäältä alas vaan vaakasuuntaan, veroiselle. Suurisilmäisten lasten auttaminen on hyväntekeväisyyttä, ei solidaarisuutta. Toinen syy on ratkaisevampi: empatian tunne on satunnainen. Se tulee kun voi eläytyä ja tuntea myötätuntoa, eikä aina helposti voi. Ihmiset, joita kohtaan tahdon olla solidaarinen, eivät aina ole miellyttäviä. Vaikeuksissa oleva on usein epäsympaattinen. Saattaa olla, että hänen asemaansa eläytyminen on epämiellyttävää, tuskallista, enkä tahdo tehdä niin. Voi olla, että vaikeuksissa oleva tekee tekoja, joita kohtaan en tunne vähintäkään myötätuntoa.

Jotta solidaarisuus voisi perustua empatian tunteelle, empatia täytyy valita. Minun on päätettävä, että koetan eläytyä, vaikka se tuntuisi ikävältä; minun on päätettävä, että olen solidaarinen vaikka myötätuntoni rapisisi. Oikeastaan minun on oltava solidaarinen vaikka kadottaisin empatian tunteen. Sitten minun on oltava lojaali päätökselleni ja valinnalleni. Toisin sanoen minun on astuttava maailmaan, jossa etiikkaa ei tyhjennetä oman edun tavoitteluun, vaan muiden hyvinvointi vaikuttaa omaan hyvinvointiini tavoilla, jotka kyseenalaistavat lähtöoletuksen.

Tunnisteet: , ,

4 Comments:

Anonymous Nimetön said...

Kiinnostavaa. Olen samaa mieltä siitä, että jos solidaarisuus perustetaan yksilön siitä saamalle hyödylle, ei kyseessä olekaan enää solidaarisuus vaan individualistisesta nykytaloustieteestä tuttu strateginen, instrumentaalisesti rationaalinen laskelmointi. Edelleen, olen samaa mieltä siitä, miten empatia hyväntekeväisyyden muodossa ei ole solidaarisuutta vaan epätasa-arvoista ylhäältä alas -ajattelua.

Tästä tuleekin aprikoos mieleeni sellainenkin hauska yksityiskohta, että anglo-amerikkalaisessa poliittisessa filosofiassa hyväntekeväisyyden esiintyminen esitetään usein indikaattorina eettisesti valveutuneesta yhteiskunnasta, kun taas vaikkapa skandinaavisessa kirjallisuudessa (ainakin kun hyvinvointivaltio oli vielä arvossaan) ylhäältä-alas-hyväntekeväisyyden esiintyminen - juuri horisontaalisen solidaarisuuden vastakohtana - nähdään tyypillisesti merkkinä luokkayhteiskunnasta ja siten yhteiskunnan eettisestä kypsymättömyydestä.

Muuten taidan kuitenkin olla erimieltä solidaarisuuden analyysistäsi *valittuna* empaattisuutena. Kyseessä on mielestäni epäilyttävän yltiöindividualistinen analyysi. Johan siitä tulee mieleen vaikkapa sartrelainen individualistinen humanismi tai nykyisessä taloustieteessä suositut personal commitment-mallit sosiaaliselle solidaarisuudelle.

Samoin vierastan luentaasi työväenluokan keskinäisestä solidaarisuudesta. Lainaamassasi pätkässäkin työväenluokan solidaarisuus nähdään *kollektiiviseen* identifikaatioon perustuvana aidosti kollektiivisena ilmiönä, eikä individualistiseen identifikaatioon perustuvana yksilön strategisena asenteena.

Muutenkin lainatussa kohdassa tunnutaan korostavan (ainakin perinteisen) solidaarisuuden olevan kollektiivinen ilmiö: se perustuu siihen, että identiteetti toimijana rakentuu identifikaatiosta jonkun sosiaalisen ryhmän kanssa pikemminkin kuin individualistisesta identifikaatiosta muista erillisenä toimijana. Perinteisessä solidaarisessa yhteisössä sosiaalinen on käsitteellisesti ensisijaista yksilölliseen nähden: yksilöllisyys rakentuu sosiaalisille suhteille. Individualismin kartesiolaisessa traditiossa taas yksilö-identiteetti on perusta, jolle sosiaaliset suhteet rakennetaan. Käistteellinen järjestys on päinvastainen.

Jos nämä päinvastaiset näkökulmat nähdään historiallisina vaihtoehtoina pikemminkin kuin metafyysisinä kantoina, päästään kai siihen mistä sosiologisen teorian klassikotkin puhuvat: minuutta ei kapitalistisessa yhteiskunnassa enää määritä kollektiiviset identifikaatiot vaan ei-sosiaalinen yksilöllisyys. Vastaavasti, aidosti solidaarinen kollektiivinen toiminta korvautuu yksilön instrumentaalisesti rationaalisella strategisella toiminnalla. Jos tämä on tosiaan solidaarisuuden ongelma, yksilön tietoista valintaa korostava analyysisi vie meidät vain kauemmaksi kollektiivisesta solidaarisuudesta kohti thatcherilaista utopiaa.

15.9.05  
Blogger Eufemia said...

Päädyin pohtimaan tätä aihetta muutaman sattuman kautta, ja kirjoitin yritykseni ymmärtää mistä solidaarisuudessa on kyse toivoen jonkun väittävän vastaan tai huomauttavan sellaisesta, jota en ole huomannut. Kiitos siis paneutuvasta kommentistasi.

Mainitsemasi ero filosofisissa kulttuureissa on kiinnostava, ja minusta olisi hauska ymmärtää hieman paremmin kuinka tiukasti olen osa sitä keskustelukulttuuria, jossa itsestäänselvähkösti "ylhäältä-alas-hyväntekeväisyyden esiintyminen - juuri horisontaalisen solidaarisuuden vastakohtana - nähdään tyypillisesti merkkinä luokkayhteiskunnasta".

Analyysini on tosiaan yltiöindividualistinen. Koetin lähteä purkamaan kysymystä siteeraamani katkelman pohjalta, jossa individualismin kasvu nähdään jonain joka on jo tapahtunut. Toisaalta halusin tässä kirjoituksessani olla puhumatta yhteisösubjekteista, olen näet puhkikalunnut teemaa täälläkin. Kuitenkin: kollektiivinen identifikaatio tuntuu aina perustuvan jonkinlaiselle yhteisösubjektille, jota pyritään määrittelemään. Kolletiivinen identifikaatio on siis lähtökohtaisesti ulossukevaa, sillä määritelmä erottaa meidät ei-heiksi. Mietin onko solidaarisuutta hyvä lähestyä tästä suunnasta, sillä sitä tahtoisi olla solidaarinen heitäkin kohtaan, joten pädytään loputtomaan 'meidän' määritelmän laventamiseen. Halusin kokeilla mitä tapahtuu jos hylkään tämän tien.

Jos luovutaan ajatuksesta, että kollektiivinen identifikaatio on ihmiselle välttämätöntä ja yksilöä määrittävää, päädytään helposti individualistiseen identifikaatioon, jossa erilliset yksilöt ajavat omia etujaan. Yhteisön ulossulkevuus on supistettu niin, että jokainen on oma pieni ulossulkeva yhteisönsä, joka on solidaarinen itselleen. Kuvaukseni työväenluokan solidaarisuudesta oli tästä näkökulmasta tehty karrikointi, ehkä tähän aikaan sopiva tapa selittää pois kiusallisia ilmiöitä. Se ei ole minusta erityisen hyvä kuvaus.

Kuitenkin toivoin, että kirjoitukseni pohjavireenä kuuluisi individualismin (ainakin tietynlaisten individualismien) perustavien oletusten epäily. Jos "minun on astuttava maailmaan, jossa etiikkaa ei tyhjennetä oman edun tavoitteluun, vaan muiden hyvinvointi vaikuttaa omaan hyvinvointiini tavoilla, jotka kyseenalaistavat lähtöoletuksen", minä en ole enää mitään itsestäänselvän selvärajaista. Ihmettelen sitä, että jos ajattelen omaa (yksilöllistä) kokemustani solidaarisuudesta ja kieltäydyn ainakaan heti redusoimasta sitä kuvaukseen ihmisestä omaa etuaan ajavana individinä, päädyn pohtimaan minän rakentumista ja muiden, tai yhteisön, merkitystä sille/minulle.

Toisin sanoen pyrin pois yksilön ja yhteisöllisyyden vastakkainasettelusta. En pidä kollektiiviajatteluun usein liittyvästä ulossulkemisesta, ehdottomista väitteistä kääntämisen mahdottomuudesta ja fatalismilta maistuvasta lähtökohdasta, että yksilö on kulttuurinsa erottamaton osa. Se on liian tiukkaa ihmisyyden määrittelemistä ollakseen makuuni. Toisaalta karsastan sartrelaista individualistista humanismia suunnilleen samasta syystä: liian tiukkaa ihmisyyden määrittelemistä makuuni.

Kauemmaksi kollektiivisesta solidaarisuudesta - kyllä, jos kollektiivisuus ymmärretään yllä luonnostelemallani tavalla. Kohti thatcherilaista utopiaa - ei, sillä siinä utopiassa ihminen on määritelty omaa etuaan ajavaksi, mutta jonkun laskelman tai kummallisuuden vuoksi yhtälöön lisätään sitoutuminen solidaarisuuteen. Kokemuksesta, joka saa sitoutumaan, ei puhuta mitään, oikeastaan se tahdotaan vaieta pois. Minä en tahdo.

15.9.05  
Blogger Rauno Rasanen said...

No nyt ollaan asian ytimessä!

Miten sovittaa keskenään utilitarismi ja kantilainen deontologia.
Siitähän tässä lopulta analyyttisella tasolla on kyse.
(Mutta analyyttisen tason takana piilevät aina arvo-ongelmat...)

John Rawls tätä synteesiä "Oikeudenmukaisuusteoriassaan" yritti kutsuen ehdotustaan yleisemmin "refleksiivisen tasapainon periaatteeksi".

Rawlsin rakennelma on hieman sukua Habermasin "kommunikatiivisen toiminnan teorialle" (joka on ei-ontologista objektivismia eli arvoihin sitoutumatonta sekin), mutta sosiologisesti ottaen Rawlsin versio näyttää pelkältä luurangolta verrattuna Habermasin lähtökohtiin.

Rawlsin perusideana on se Kantiin ja Rousseauhun palautuva ajatus, että ihmiset pyrkivät rationaalisten mutta intressittömien (ei-egoististen) valintojen kautta ("tietämättömyyden verho") luomaan sellaisen yhteiskunnan, jossa he voisivat elää missä asemassa tahansa.

Rawlsin peruslähtökohtana on vapaus - vasta sen jälkeen tulee kaikki muu - solidaarisuus jne. Mutta tätä vapauden perimmäisyyttä tasapainottamaan Rawls asettaa niin sanotun "eroperiatteen", jonka mukaan - yleisesti ottaen - ihmiset saavat hyötyä esim. taloudellisesta toiminnastaan vain niin paljon, ettei se heikennä heikoimpien asemaa - pikemminkin päinvastoin.

Kuitenkaan esim. yritysvoitoista ei velvoiteta maksamaan niin paljon veroa, että se heikentäisi itse yrityksen kannattavuutta, koska tämä heikentäisi silloin myös heikoimpien asemaa.
(Rawls ajautuu näin talousteoreettisten odotusarvojen noidankehiin, jotka ovat lopulta aina myös arvo-ongelmia.)

Rawlsin idea on kyllä hyvä, joskin täysin analyyttinen konstruktio, joka yrittää lakaista arvot kokonaan veks systeemistä.

Sillä juuri arvoistahan tässä lopulta on kysymys.
Pelkästään ehdoton rationaalisuus ei riitä takaamaan päätöstemme oikeudenmukaisuutta, koska oikeudenmukaisuutta ei lopulta ole olemassakaan kuin arvo-oletuksena.

Nyt sitten pitää päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne perusarvot, joiden pohjalle ja perustalta oikeudenmukaista yhteiskuntaa rakennetaan.

Rawls ei siis halua sotkea edes perusarvoja omaan diskurssiinsa, koska arvot eivät voi olla koskaan täysin balanssissa.

Ilmankos hän ei itse halunnut myöskään myöntää, että "Oikeudenmukaisuusteorian" synnytti erääseen filosofiatraditioon sitoutunut "järki": Valistuksen liberalistinen optimismi.

Ja juuri Valistus on johtanut meidät siihen positiivisen ja negatiivisen vapauden dilemmaan, jota Steinar Stjernønkin kuvaa.

En voi enkä jaksa juuri nyt kirjoittaa yksityiskohtaisemmin aiheesta.
Loppuun kuitenkin pari Rawlsin (ja Habermasinkin) haastavaa ratkaisuyritystä.

*
Dilemmaan on esitetty ratkaisuja kommunitaristisiksi luokiteltujen ajattelijotten taholta - esim. Alasdair McIntyre ja Charles Taylor (tosin kumpikaan ei itse tunnustaudu kommunitaristiksi).

Kirjoitat Eufemia näin: "Kokemuksesta, joka saa sitoutumaan, ei puhuta mitään, oikeastaan se tahdotaan vaieta pois. Minä en tahdo."

Kokemus, joka saa sitoutumaan on ainakin Taylorin mukaan kakkien perusarvojen perimmäinen lähde.

McIntyre sen sijaan korostaa enemmän kollektiivista sitoutumista, yhteisön antamaa roolimallistoa, jolloin myös arvot perustuvat kollektiiviseen traditioon.
(McIntyre kääntyi sosialismista tomismiin; Taylor on jonkin sortin katolinen hänkin.)

*
Taylorilla on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnallista solidaarisuutta pitää ymmärtää perheanalogian kautta.

Parisuhde, perhe, on rationaalinen ja solidaarinen sopimus, joka perustuu luontaiseen hyväksyntään ja kiintymyksentunteeseen (empatia) - eikä toista ole ilman toista.

Mutta Taylorille - hieman siis päinvastoin kuin McIntyrelle - nimenomaan kiintymyksen tunne(eräänlainen gut-reaction) on se, mikä toimii (kollektiivisen) sopimuksenkin perustana.

Pelkkä kollektiivinen traditio solidaarisuuden takaajana on Taylorille liian heikko sidos ja saattaa johtaa jopa totalitaristisiin ja fasistisiin käytäntöihin.

Mutta mistäs tuon kiintymyksen taiot, jos sitä ei luontaisesti näytä syntyvän eri ihmisten ja ihmisryhmien välille?
Silloin voinee ajatella, että vahva kollektiivinen traditio yhdistää paremmin kuin jokin "moraalitunne" tai vastaava.

*
Olemme palanneet alkuun.

Jäljelle jäävät edelleen "antagonistit" - eettisen egoismin (utilitarismin) eri muodot ja Kantin Kategorinen Imperatiivi - tuo uskon, järjen ja vapauden käsittämätön ykseys.

Nietzsche veti tilanteesta äärimmäiset johtopäätökset ja yritti luoda yli-ihmisestään "roomalaisen keisarin, jolla on Jeesuksen sielu." (fragmentti Tahto valtaan-koosteesta, § 983).

Mutta tällaista tyyppiä ei länsimaisessa demokratiassa synny.

Toki me voimme äänestää itsellemme sellaisen...

16.9.05  
Blogger Eufemia said...

Kiitos Rauno pitkästä kommentista, pahoittelen että vastaan vasta nyt.

"Sillä juuri arvoistahan tässä lopulta on kysymys.
Pelkästään ehdoton rationaalisuus ei riitä takaamaan päätöstemme oikeudenmukaisuutta, koska oikeudenmukaisuutta ei lopulta ole olemassakaan kuin arvo-oletuksena.

Nyt sitten pitää päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne perusarvot, joiden pohjalle ja perustalta oikeudenmukaista yhteiskuntaa rakennetaan."

"Kokemus, joka saa sitoutumaan on ainakin Taylorin mukaan kakkien perusarvojen perimmäinen lähde."

En tosiaan tahdo redusoida puhetta eettisestä johonkin näppärään järestelmään, joka ohittaa kokemuksen oikeudenmukaisuudesta. En ole halukas myöskään palauttamaan tuota tunnetta opittuun, eli en halua väittää sitä kulttuurin tuotteeksi tai vastaavaksi - toisaalta en myöskään tahdo esitää mitään vahvoja väitteitä sen "autenttisuudesta" tai muuta höperöä.

Puhe perusarvoista tuntuu hankalalta. Siihen sisältyy väite perustasta, ja heti tulee mieleen, että se täytyisi kaivaa esiin. Perustojen tonkiminen on kuitenkin niin monta kertaa osoittautunut turhanpäiväiseksi, etten tahtoisi ryhtyä siihen.

Itse asiassa nyt olen päätymässä kirjoittamaan aiheesta, josta olen kirjoittanut ennenkin. Lue siis kommentin jatko tuolta:

http://eufemia.blogspot.com/2004/11/pdyin-puhumaan-isni-kanssa-nihilismist.html

22.9.05  

Lähetä kommentti

<< Home