10.9.05

Aarre

Martta hei, kirjoitankin heti asiani. Oletko nähnyt sitä meidän miestä? Kun sen piti heti niiden kilpailujen jälkeen minulle kirjoittaa eikä ole kuulunut. Ettei vaan olisi siellä loukkaantunut – muusta en välitä. Koita nyt vähän meille soitella ja sano että kirjoittaa tänne, muuten olen niin levoton. Täällä menee nyt hyvin kun on lämmin. Tulen joskus ensi viikon lopulla kotiin.

Postikortin lopussa on vielä tervehdys, osoite ja allekirjoitus; kortti on päivätty 14.7.1950. Rouva Martta on pakannut kortin joskus pahvilaatikkoon ja vienyt kellarikomeroonsa, eikä laatikkoa line muisteltu sen jälkeen. Komerossa oli paljon muutakin, se oli ollut avaamattomana ehkä kymmeniäkin vuosia ennen kuin taloyhtiössä päätettiin tyhjentää käyttämättömiä kellarikomeroita, ja kohtasin pihalla miehen, joka nosteli roskalavalle Martta-rouvan tavaroita. Hän tietää minut tarkkasilmäiseksi dyykkaajaksi, olinkin jo huomannut lavalla kolme Martan vanhaa tuolia. Mies esitteli minulle myös Elannon vanhoja pahvilaatikoita, joissa oli paitsi Arabian astioita vanhoihin naistenlehtiin käärittyinä ja vanhoja ompelutarpeita, selvästi muutakin yllättävää. Koska olen viime aikoina lukenut vain sitä, mitä nyt suomennan ja muita työtekstejä, joista ei saa puhua, kerron aarreseikkailustani.

Kannoin mustan pölykerroksen tuhrimat tuolit ja muutaman laatikon kotiini ja riensin töihin. Illalla puhdistin tuolit; aiemmin minulla oli viisi erilaista ruokapöydäntuolia, nyt sain kolme lisää, keskenään samanlaisia ja oikein kauniita. Avasin astialaatikot ja suihkutin vähemmän pölyisiksi kaksi vanhaa voipyttyä, tarjoilukulhon, kermanekan, eri kokoisia lautasia, suuren määrän kahvikupinaluslautasia, lasin, kolme kahvikuppia sekä mustuneen risan puukauhan. Loput tavarat jätin myöhemmin tutkittavaksi.

Seuraavana päivänä soitin äidilleni ja kutsuin hänet kylään. Hän tuli, ja vietimme tunnin tutkien Martan tavaroita. Toivottavasti Martan ystävättären mies oli kunnossa, kirjeenvaihdosta lienee jäljellä vain kortti, jota yllä siteeraan. Toivottavasti kultasormuksesta pudonnut kivi on päätynyt jonnekin parempaan talteen kuin sormus, joka kävi roskalavalla. Martta on ehkä tehnyt permanenttinsa itse, hänellä oli runsaasti kotipermanenttipapiljotteja. Nyt olen vihdoin nähnyt ihan oikean pakettinappulan, pidellyt kädessäni ja tallettanut tarkasti. Pieneen korurasiaan, jossa lukee kultakirjaimin "Kultaseppä J. A. Järvi, Uusikaupunki" on hieman huojuvalla ja hailakalla lyijykynäisellä käsialalla kirjoitettu "Uusikaupunki" ja "J. A. Järrvi"; rasiassa on kaksi halpaa kaulakorua. Vuoden 1938 Pienen muistialmanakan kannessa on kaunis kukkakuvio.

Martta saattoi olla ompelijatar. Äitini kertoi, että sellaisilla langoilla, joita koruompelulankavyyhtien lisäksi sain monta paketillista, parsittiin joskus ohuita naisten sukkia. Ompelurasiassa on keskeneräinen pitsinvirkkuutyö ja enemmän puisia napinpohjia päällystettäväkseni kuin tulen koskaan tarvitsemaan. Luultavasti myös pienet metallihakaset ja nepparit riittävät pitkään. Martta oli säästänyt loppuunkäytetyt sukkanauhansa, luultavasti käyttääkseen kiinnikkeet joskus uudestaan. Korsetinluitakin oli useita, ja avasin monta laatikon reunaa vasten painettua, taiteltua lyijykynällä voipaperille piirrettyä kirjonta- tai virkkuuohjetta. Pitsinvirkkuukoukkuja ja neuloja on paljon, ja lisäksi kaksi rikkonaista sormustinta, sekä purkillinen Leukoplast -laastaria. Orionin avaamaton Permangan -lääkepakkaus askarruttaa, en tiedä mihin "Kal. permang. 0,25" on aikanaan aiottu.

Aarre on nyt eritelty, puhdistettu, järjestetty ja jaettu. Suhtautunette suopeasti tähän täysin asiaankuulumattomaan merirosvoaarreseikkailuun.

2 Comments:

Anonymous Nimetön said...

Olipa ihana aarre! Puistattaa aivan, että jotkut heittävät tuollaisia roskalavalle koskaan miettimättä, millaisia tarinoita ne kertovat. Onko Martta muuttanut talosta pois ja jättänyt kellarinsa tyhjentämättä? Missäköhän olisivat Martan sukulaiset, jotka tietäisivät, voittiko mies mitalin?

-jek

11.9.05  
Blogger Eufemia said...

Onneksi meitä roskalavojentonkijoita on, ja jos kukaan ei osu paikalle tonkimaan, kaatopaikoillakin tällainen tavara lajitellaan nykyään kierrätykseen.

En tiedä Martan kohtalosta, mutta vuosiluvut saavan uumoilemaan, että Martta on saattanut kuolla ajat sitten. Perikunta ei ehkä ole tiennyt kellarikomeron olemassaolosta, tai ei ole välittänyt. Martan sukulaiset eivät ehkä hekään tietäisi voittiko Martan ystävättären mies kilpailun, vai loukkaantuiko ehkä todellakin.

Martan langoista ihastuneena aloitin koruompeluksen.

11.9.05  

Lähetä kommentti

<< Home