6.6.07

Appelsiineja ja pastista helteellä

If the paradigmatic case of classical tragedy is that of a hero who commits an act the consequences of which are beyond the scope of his knowledge – who unwittingly commits a crime by violating the sacred order of his community – in Pagnol, the hero is the community itself (the collective of villagers) – not with regard to what they did but regard to what they knew and did not do: all they had to do, instead of just silently witnessing the family's labour, was to impart their knowledge to Jean.

Luen Slavoj Žižekin teosta Did Somebody Say Totalitarianism? – puhuimme sen esipuheesta ja ensimmäisestä luvussa tänään eräässä lukupiirissä. Žižek intoutuu tulkitsemaan kaunokirjallisuutta ja elokuvia. Minulle tuotti erityistä hupia monipolvinen tulkinta Marcel Pagnolin kaksiosaisesta romaanista L'Eau des collines, vaikken ole kirjoja lukenutkaan. Žižek kertoo niiden tarinan ja käyttää sitä sitten omiin tarkoituksiinsa erittäin viihdyttävällä tavalla. En osaa sanoa koituuko käyttötavasta muutakin kuin hupia, sillä kirja on minulta kesken enkä ole varma mihin Žižek pyrkii.

Tulkintojen vuo innoitti puhumaan tulkinnoista, joten puhuin Dogvillesta: elokuvan tuottama oivallus selveni minulle aikanaan vasta kun mietin katsomiskokemustani elokuvan päätyttyä. Lukupiiriin osallistunut ystäväni huomautti aiheellisesti, että von Trier on valinnut tähän tarkoitukseen loistavasti sopivia kuvia lopputekstien taustalle. Oivallukseni näet oli, että tarinankuljetus oli saanut minut pitämään lopun teurastusta täysin oikeana tekona. Elokuvaa katsoessani koin verilöylyn nautinnollisena ja hyvänä. Sitten jäin miettimään tätä kokemustani. Lopputekstien myötä pyörivät kuvat köyhistä amerikkalaisista hätkäyttävät nopeasti irti elokuvan lopun verenhimoisesta katharsiksesta, ja oikeastaan syyttävät katsojaa siitä, mitä hän on juuri kokenut.

Tulkitseminen on hauskaa. Joskus tulkinta saattaa jopa osua ainakin osittain yksiin sen kanssa, mihin tekijä on pyrkinyt. On tietysti jokseenkin samantekevää käykö näin, sillä tulkinta on joka tapauksessa jo oma tekstinsä tai keskustelunsa, johon teos on vain antanut kimmokkeen. – Toisaalta ilman muuta elokuvantekijä tai kirjoittaja saattaa pyrkiä aikaansaamaan yleisössään juuri tietyn reaktion, ja strategiat, joilla tällaisiin tavoitteisiin pyritään, voivat olla juonikkaita.

Tarkastellaan keskustelua teoksena. Verkossa keskustelu muuten on usein teosmaisempi kuin vaikkapa kahvilassa, sillä se jää esille ja monien seurattavaksi. Kahvilakeskustelukin voi kuitenkin olla teos, ja toisaalta kahden kesken käyty keskustelu, josta kukaan muu ei koskaan kuule mitään, voi sekin olla erittäin teosmainen. (Jätän tässä nyt sanan "teos" kaikkien konnotaatioiden tuumimisen muille; totean vain, etten käytä sitä mihinkään suuntaan moralisoivalla tavalla.) Keskusteluteoksessa yleisön ja tekijöiden välinen raja ei ole täysin selvä. Olen lukenut monta keskustelua, joissa suurin osa keskusteluun osallistuvista on näyttänyt pikemminkin yleisöltä kuin tekijöiltä – toisaalta olen lukenut monta hienosta yhteistyöstäkin syntynyttä keskusteluteosta. Joskus teos on intohimoisten erimielisyyksien spontaani tulos, joskus pitkän harjoituksen tuoman yhteensujuvuuden mestarinäyte, joskus yhden keskustelijan ohjaama kokonaisuus.

Keskusteluteoksissa osallistujilla voi olla monenlaisia päämääriä ja monenlaisia strategioita. Usein keskenään ristiriitaiset päämäärät ja strategiat tuottavat kirjallisesti erittäin kiinnostavia keskusteluteoksia – joskin samojen keskustelujen muu anti jää yleensä vähäiseksi tai jopa negatiiviseksi. Yhden keskustelijan ensisijaisena tavoitteena voi esimerkiksi olla pitkän ja räiskyvän keskustelun luominen, toisen tavoitteena taas mahdollisimman totuudenmukaisen tiedon tuominen julki. Tällöin ensimmäinen keskustelija saavutaa tavoitteensa ymmärtämällä toista tahallaan, strategisesti hieman väärin. Niin kauan kuin jälkimmäinen pyrkii tavoitteeseensa, hän palaa korjaamaan väärinymmärryksiä ja mahdollisesti jopa tulistuu – mikä tietysti palvelee ensimmäisen keskustelijan asiaa.

Olen näennäisesti harhautunut etäälle Žižekistä. Todellisuudessa kuitenkaan en, sillä pyrkimyksenäni tässä kirjoituksessa on ollut seurata hänen esimerkkiään. Hän aloitti väittämällä, että kirja käsittelee totalitarismin käsitettä, ja sitten hän harhautui Pagnol-tulkintoja seuraavien kristinuskoanalyysien myötä niin kauas aiheesta, etten tiedä kuinka hän löytää tiensä takaisin. Pastislasini on kohta tyhjä, ja toisaalta tahtoisin kuoria appelsiinin, joten jotteivat sormet sotkisi näppäimistöä, lopetan tähän.

Tunnisteet: ,

3 Comments:

Anonymous Anna-Jo said...

Aiiiiii nyt on pakko mennä ostamaan pastista. Saakohan täältä Ricardia? Sellaisia vesikannuja oon nähnyt joskus kirpparilla. Ja lisää jäitä pakkaseen tulemaan.

Pastis viilentää helteellä, joka tuntuu helteeltä vain koska lämpöön ei ole vielä tottunut. Le fond de l'air est frais, minkä huomaa varjossa ja iltaisin.

Pahoittelen kommentin keveää laatua. Olisin voinut pidättäytyäkin, mutta menköön.

6.6.07  
Blogger Eufemia said...

Keveys on hyve ja Alko myy Ricardia.

6.6.07  
Blogger Rauno Rasanen said...

Zizek kiinnostaa - etenkin siksi, etten ole saanut hänestä mitään kunnon tolkkua referaattien ja esittelyjen kautta.

Mutta olisikohan se merkki siitä, ettei kannata edes yrittää?

21.6.07  

Lähetä kommentti

<< Home