Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Näkee kuolleitten väkeä

Minun poikani Kalle näkee kuolleitten väkeä. Se on ollut näkijä siitä asti, kun otti Kittilässä päissään ruumiin syliinsä. (n SKS KRA. Enontekiö. Samuli Paulaharju b) 14529. 1930. Muist.kirj. Jenny Paulaharju. < Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v.)

Kaarina Koski siteeraa väitöskirjassaan Kuoleman voimat, Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä Jenny Paulaharjun vuonna 1930 muistiin kirjaamaa mökinmuori Eufemia Laakson lausuntoa, joka löytyy nykyään Kansanrunousarkistosta. Minä liityn ketjun jatkoksi tietysti siksi, että on aina hauska kohdata kaima. Terve, sinä Eufemia noin sadan vuoden takaa. Harmi, etten tiedä sinusta mitään muuta kuin sen, mitä Jenny Paulaharju kirjasi muistiin, ja se on kovin vähän.

Aineisto, joka arkistotyötä tekevällä perinteentutkijalla on käytössään, on tyypillisesti syntynyt samaan tapaan kuin ylläoleva katkelma. Joskus kauan sitten joku nykyään jo aikaa sitten kuopattu tutkija, tai mahdollisesti muun työnsä ohessa kansanperinteen keruuta harjoittanut kansankynttilä, on seurannut tai ollut seuraamatta ammoisia keruuohjeita, ja tallessa on hänen muistiinpanonsa siitä, mitä esimerkiksi Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v., kerran Enontekiössä kertoi pojastaan Kallesta.

Tutkimuksessa käytettävän aineiston tuottaminen on aina teoriapitoinen prosessi. Luonnontieteissä aineisto on usein koetuloksia, erilaisia mittaustuloksia, graafeja tms. Niiden tuottaminen on vaatinut paljon teoreettista ajattelua. Samalla tavalla myös arkistossa työskentelevän perinteentutkijan aineisto on koostettu tavalla, joka on vankan teoriapitoinen – mutta kiusallista kyllä, arkistoaineiston syntyyn vaikuttaneet teoriat on useissa tapauksissa hylätty aikaa sitten. Kerääjät ovat jättäneet tallettamatta paljon sellaista tietoa, joka olisi nykytutkijan mielestä olennaista, ja toisaalta he ovat hyvin saattaneet lisäillä omiaan; esimerkiksi he ovat saattaneet käyttää sellaisia sanoja, joita informantti ei käyttänyt. Nykytutkijan tilanne on samantyyppinen kuin jos luonnontieteilijä ei voisi tehdä itse kokeita uusimman tiedon ja uusimpien tutkimuskysymysten valossa, vaan joutuisi perustamaan työnsä niille muistiinpanoille, joita on jäljellä sata vuotta sitten tehdyistä kokeista.

Eufemia Laaksoa ei voi enää haastatella. Ylläolevasta sitaatista voi päätellä äärimmäisen vähän, mutta se on hyvin todennäköisesti paras mahdollinen väylä lähestyä Eufemia Laakson kuolleisiin liittyviä uskomuksia. Sama koskee kaikkia hänen aikalaisiaan. On vaikeaa tutkia nykyään jo kuolleiden, ja eläessään suurimmaksi osaksi luku- ja kirjoitustaidottomien ihmisten perinteitä ja uskomuksia.

Omintakeinen eläytyminen

Olin viime viikolla tavan takaa Turussa: ensin viikon aluksi Suomen filosofisen yhdistyksen kollokviossa, sitten perjantaina uudestaan Logomon kulttuuripääkaupunkivuosinäyttelyiden avajaisissa. Turun vuodesta voi hyvinkin tulla hieno. Kollokvion teemana taas oli ymmärrys, ja teemasanan valinnassa oli selvästi onnistuttu, sillä ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka kiinnostavia osallistujat puhuivat. Opin ilokseni uutta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tuttujen kollegoiden tutuista jutuista, koska ne ovat minusta hauskoja. Lisäksi niistä tuli mieleen jotain selvästi eufemiattamiseen sopivaa.

Jaakko Kuorikoski lähti esitelmässään liikkeelle siitä, että on syytä erottaa toisistaan ymmärtäminen tunteena ja ymmärtäminen kykynä. Kaikkihan tunnemme ahaa-elämyksen älyllisen orgasmin – ja moni tietänee, ettei ymmärryksen tunteeseen kannata aina luottaa. Jaakko huomauttikin, että on hyödyllistä määritellä ymmärrys kyvyksi vastata 'entä jos' kysymyksiin: Ei riitä, että osaa kuvata syiden ja seurausten ketjun, vaan täytyy osata kertoa mitä olisi tapahtunut jos jokin olisi lähtötilanteessa ollut toisin. Entä jos sillä hetkellä, jolloin palava tupakka putosi ruskeaksi kuivuneeseen heinikkoon, olisikin alkanut sataa? Entä jos omena olisikin ollut ontto ja täynnä heliumia?

Jos ymmärtäminen käsitetään kyvyksi vastata 'entä jos' -kysymyksiin, on mahdollista ymmärtää jotain ilman, että ymmärtämiseen liittyisi ymmärtämisen tunne. Vastaavasti on mahdollista kokea voimakaskin ymmärryksen tunne ilman, että siihen liittyisi ymmärrys kykynä. Tämä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Jaakon esittelemä erottelu on minustakin tarpeellinen. Minusta näet näyttää vahvasti siltä, että toisaalta jonkin ilmiön erityisen hyvin ymmärtävät ihmiset saattavat olla ymmärryksestään epävarmoja, ja toisaalta omasta ymmärryksestään varmat saattavat vaikuttaa täysin ymmärtämättömiltä.

Tomi Kokkonen sivusi omassa esitelmässään samaa aihetta. Puhuessaan toisten ihmisten ymmärtämisestä hän spekuloi hauskasti: Ymmärtämisen tunne on hämäävä ja saattaa johtaa liialliseen itseluottamukseen. Ihminen saattaa kuvitella ymmärtävänsä toista ja olla vilpittömän yllättynyt jos testattaessa paljastuukin, että kuvitelma oli perusteeton. No, Tomi ehdotti, että liiallisen itseluottamuksen riski saattaisi olla erityisen suuri sellaisilla ihmisillä, joiden ymmärtämisprosessi perustuu vahvasti eläytymiselle. Tällainen ihminen – nimetään hänet Matiksi – siis eläytyy ymmärrettävän Maijan asemaan, ja tajuttuaan miksi saattaisi itse toimia kuten Maija toimii, olettaa ymmärtäneensä Maijaa. Matti voi tässä harhautua pahasti jos Maija motivoituukin eri tavalla kuin Matti.

Tomin ajatus toi mieleeni muutamia tuntemiani ihmisiä. Sulautin heitä mielessäni sujuvasti yhteen ja sain aikaan kaksi karikatyyrihahmoa, joiden ajattelutavat ja toimien motiivit eroavat tavanomaisesta sen verran, että heitä on syytä pitää eksentrisinä. Annoin heille jo nimetkin: Matti ja Maija. Matti haluaa vimmatusti ymmärtää muita ihmisiä, Maijalle taas on tavattoman tärkeää, etteivät muut ymmärrä häntä väärin. Kumpikin joutuu näiden halujensa ja oman eksentrisyytensä seurauksena tavan takaa turhauttaviin tilanteisiin.

Matti koettaa ymmärtää muita eläytymällä heidän tilanteisiinsa, mutta saa aikaan lähinnä tuohtumusta ja tuhahteluja jos kertoo ymmärtämiskokemuksistaan. Hän ei näet osaa ottaa huomioon omaa eksentrisyyttään, ja toisaalta pyrkii ymmärtämään eläytymällä. Ymmärrysyritysten kohteiden ajatusmaailmat ja motivoitumisen tavat ovat usein niin erilaisia kuin Matin, että yritys osuu pahasti harhaan. Jos Matti kertoo ymmärryskokemuksistaan niiden kohteille, he eivät välttämättä lainkaan ymmärrä mistä Matti puhuu.

Maija puolestaan kärsii siitä, että muut koettavat ymmärtää hänen tekojaan eläytymällä hänen asemaansa. Maija on kuitenkin siksi eksentrinen, että muiden innokkaista eläyrymisyrityksistä seuraavat ymmärtämisen kokemukset tuntuvat hänestä täysin harhautuneilta jos niistä kerrotaan hänelle. Hän mielellään korjaisi muiden käsityksiä selittämällä miten oikeasti ajattelee ja mitä hänen tekojensa motiivit oikeasti ovat, mutta usein yritys epäonnistuu. Monet ihmiset kun haluavat eläytymisen kautta saavutettavan ymmärtämisen kokemuksen eivätkä tyydy selityksiin.

Varmuuden kohtaamisesta ja väärinymmärretyistä neroista

These words pouring from his pen on that faraway tropical island show how uncritically Le Plongeon accepted any similarity as evidence of historical contact, how he assumed unquestioningly that his own identifications (of the bear, for example) were correct (which it was not), and how, instead of questioning his own theories when he confronted a mass of contrary evidence, he merely admitted bewilderment and walked calmly away from the subject, still convinced of his original hypothesis.
Although he foresaw with ample reason the opposition that his writings would meet, or, worse, that they would simply be ignored, Augustus Le Plongeon rushed to meet his unseen foes with anticipated counterthreats.

Luen Robert Wauchopen hupaisaa teosta Lost Tribes & Sunken Continents, Myth and method in the Study of American Indians. Kirja käsittelee pseudotieteellisiä teorioita Amerikan intiaanien alkuperästä sekä selvästi etenkin näiden teorioiden esittäjiä ja kannattajia.

Yllä Wauchope kuvailee kaikkien alojen asiantuntija Augustus Le Plongeonin luonnetta. Tunnemme tyypin, joka maalla tuntuu olevan omat rakastettavan turhauttavat Wettenhovi-Aspansa. Nykyään he lienevät harvemmin vapaamuurareita, mutta edelleen he luottavat salamannopeaan kykyynsä tunnistaa ja oivaltaa samalla varmuudella kuin Le Plongeon luotti omiinsa tutkiessaan mayaraunioita Jukatanin niemimaalla: "among the débris I have found the head of a bear exquisitely sculptured out of a block of marble. It is in an unfinished state. When did bears inhabit the peninsula?" Tunnistaessaan karhunpäätä esittävän veistoksen Le Plongeonin mieleen ei juolahda epäillä tunnistuskykyjään; sen sijaan hän päättelee, että Jukatanin niemimaalla on aiemmin elänyt karhuja. Fantastista.

Tähän väliin täytyy sanoa, että sekä Le Plongeon että Wettenhovi-Aspa ovat olleet todella tyylikkään näköisiä miehiä. Lisäksi Le Plongeonin vaimo Alice Dixon Le Plongeon, joka vietti 11 vuotta viidakoissa miehensä kanssa, vaikuttaa hänkin harvinaisen hienolta tapaukselta. (Lapsena aioin ryhtyä isona tutkimusmatkailijaksi ja taiteilijaksi, enkä ole vieläkään täysin luopunut suunnitelmastani, vaikka huomaankin hienosäätäneeni sitä jonkin verran. Olen myös edelleen fasinoitunut Thor Heyerdahlista (jonka muuten olen tavannut 90-luvulla, samoin kuin hänen silloisen vaimonsa Jacqueline Beerin), vaikka olenkin Wauchopen skeptisillä linjoilla mitä tulee hänen teorioittensa uskottavuuteen.)

No niin, eiköhän fanitus jo riittänyt. Tarkoitukseni on puhua eräästä mahdollisesta psykologisesta ilmiöstä, jota olen viime aikoina (toivottavasti kriittiseen sävyyn) koettanut hahmottaa, ja josta Le Plongeon voisi olla hyvä esimerkki: hakeutumisesta väärinymmärretyn neron asemaan. Ainoa asia, jonka muistan Esa Saarisen opetuksesta, on hänen painokas huomautuksensa, ettei kannata pyrkiä väärinymmärretyksi neroksi. Olin heti samaa mieltä. En osaa arvata miten Le Plongeon tai Wettenhovi-Aspa olisivat reagoineet tällaiseen ohjeeseen. Ehkä se ei olisi lainkaan koskenut heitä.

"Missä todella kaksi yhteensovittamatonta periaatetta kohtaa, siellä jokainen leimaa vastapuolen hulluksi ja harhaoppiseksi", sanoi Wittgenstein (Varmuudesta, §611). Kun kohtaan Le Plongeonin päättelyperiaatteet, en voi kuin leimata hänet hulluksi ja harhaoppiseksi – huolimatta siitä, että hän on samalla myös kiehtova ja hurmaava hahmo, ainakin näin etäältä tarkasteltuna. Lukemastani voin myös päätellä, että keskustelu hänen kanssaan olisi luultavasti ollut tavattoman turhauttavaa, sillä mahdolliset kaksi lopputulosta oli selvästi ennalta määrätty: joko olisin pelkästään kuunnellut, jolloin hän olisi tulkinnut minut ihailijakseen (Wauchope tarjoaa tästä hilpeitä esimerkkejä), tai, todennäköisemmin, jos olisin sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, hän olisi esiintynyt väärinymmärrettynä nerona.

Kuten moni muukin, päädyn ihmettelemään onko täysin kaistapäisellä tavalla ajatteleva todella vilpitön: eikö Le Plongeon itse pitänyt päättelytapojaan virheellisinä? Saattoiko hän todella olla varma esimerkiksi siitä, että mayat kansoittivat ensin Atlantiksen ja sitten Egyptin? Kaksi näkemystä kamppailee mielessäni ja joudun saattamaan ne sopuun vailla loppuratkaisua, sillä en mitenkään voi tietää kuinka asian laita todella oli: oliko Le Plongeonin ajattelu oikeasti niin erilaista kuin mitä kykenen pitämään järkevänä, vai oliko kaikki tuo tarmo jonkinlaista melko tiedostamatonta hakeutumista väärinymmärretyn neron asemaan. Jälkimmäinen selitys olisi tietysti psykologisoiva ja rauhoittava. Ensimmäinen taas herättää kauhua, mutta tuntuu myös avartavalta.

Psykologisoiva ymmärtämisyritys lähtee siitä, että monien muiden lailla olen huomannut sortuvani samoihin sosiaalisiin hölmöyksiin kerta toisensa jälkeen. Jos en pidä varaani, vääntäydyn läheisissä ihmissuhteissani juuri tietynlaiseen solmuun, hakeudunpa jopa sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa pääsen toteuttamaan tätä taipumustani erityisen helposti. Nykyään kuvittelen osaavani jo pitää varani, mutta en toisaalta kuvittele kuvitelmiani välttämättä virheettömiksi. Moni muukin on tosiaan kuvannut jotain kovasti samankaltaista ja kaikkihan me olemme kuulleet naisista, jotka tulevat jokaisessa parisuhteessaan pahoinpidellyksi, ja muista vastaavista ääriesimerkeistä. No, ehkä Le Plongeonilla oli pakottava ja melko tiedostamaton tarve päästä kokemaan itsensä väärinymmärretyksi neroksi. Ja näin hänen ajattelunsa kummallisuus tulee selitettyä: se palvelee tuota psykologista tarvetta, ja tehokkaasti palveleekin.

On mahdollista, että kyse oli tuosta tai jostain muusta samankaltaisesta tarpeen tyydyttämisestä. Voisin siis rauhassa leimata Le Plongeonin hulluksi, ja lisäksi hulluutensa tähden harhaoppiseksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että tämä rauhoittava psykologisoiva selitys osuisi edes oikeaan suuntaan; se ei auta minua ymmärtämään, se auttaa vain selittämään pois. Aivan selvästi myös Wauchope haluaa selittää pois kaikki ne hullunkuriset teoriat, joita hän kirjassaan esittelee, redusoida ne teorioitsijoiden sekopäisyyteen. Ymmärrän hänen halunsa, ymmärrän sen paljon paremmin kuin tulen koskaan ymmärtämään Le Plongeonia tai Wettenhovi-Aspaa. En kuitenkaan pidä sitä älyllisesti tyydyttävänä, enkä yksinään riittävänä syynä hyväksyä rauhoittavia psykologisointeja.

Olen kirjoittanut suunnilleen samasta aiheesta monta kertaa ennenkin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka todella herättävät uteliaisuuteni: Miten suhtautua siihen, että toiset ihmiset ajattelevat joskus perustavanlaatuisen kummallisilla tavoilla? Lähtökohdaksi on loppujen lopuksi parasta ottaa se, että he ihan oikeasti ajattelevat niin. He ovat varmoja, eikä minulla ole keinoa osoittaa omaa varmuuttani heidän varmuuttaan paremmaksi, vaikka tietystihän se on. Aivan niin, voin koettaa perustella, ja kun se on turhaa, voin koettaa suostutella, mutta joskus sekin on turhaa. Ei edes niinkään harvoin.

Pitää lupauksena/lupauksensa

Similarly 'There is a bull in the field' may or may not be a warning, for I might just be describing the scenery and 'I shall be there' may or may not be a promise. Here we have primitive as distinct from explicit performatives; and there may be nothing in the circumstances by which we can decide whether or not the utterance is performative at all. Anyway, in a given situation it can be open to me to take it as either one or the other. It was a performative formula ‒ perhaps ‒ but the procedure in question was not sufficiently explicitly invoked. Perhaps I did not take it as an order or was not anyway bound to take it as an order. The person did not take it as a promise: i.e. in particular circumstance he did not accept the procedure, on the ground that the ritual was incompletely carried out by the original speaker.

J. L. Austin käyttää kirjassaan How to Do Things with Words monta kertaa esimerkkinä lupaamista. Hän haluaa keskittyä sellaisiin tilanteisiin, joissa jonkin asian sanominen on kyseisen asian tekemistä. Esimerkiksi sanoessaan "minä lupaan" sanoja lupaa (paitsi poikkeustapauksissa kuten näyttämöllä). Luen kirjaa paraikaa erään ystäväni kanssa ‒ hänellä ei ärsyttävää kyllä edelleenkään ole blogia ‒ ja kuten hän viimeksi siitä puhuessamme huomautti, Austinin rajaus tuntuu usein kiusalliselta. Minusta näyttää onneksi siltä, että rajauksesta vielä päästään ennen kirjan loppua, mutta aluksi hän tuntuu kovin pitkään keskittyvän hiusten halkomiseen samalla kun tarjolla olisi mahdollisuus puhua paljon laajemmin siitä, mitä kaikkea me teemme sanavalinnoillamme ja puheellamme. Täytyy kai kuitenkin ajatella, että jo tämäkin oli omana aikanaan ja omassa ympäristössään huomattavaa huomion kiinnittämistä muuhunkin kuin propositioihin ja niiden totuusarvoihin.

En vastusta hiusten halkomista sinänsä enkä muutamaan yksityiskohtaan keskittymistä sinänsä. Kirjan perusoivallus on kuitenkin niin hieno (onhan kirja syystä klassikko), että välillä pitkitetty varovaisuus harmittaa. Myös väistämättä löyhiksi ja melko epätyydyttäviksi jäävät kategorisoinnit vähän harmittavat. Miksi keskittyä muutamaan yksityiskohtaan kun niistä ei edes voi sanoa mitään kovin selkeää? Epätyydyttävyys havainnollistuu hyvin Austinin itsensä käyttämän esimerkin, lupauksen, avulla.

Austin erottaa toisistaan lokutionaariset, illokutionaariset ja perlokutionaariset aktit:

We first distinguished a group of things we do in saying something, which together we summed up by saying we perform a locutionary act, which is roughly equivalent to uttering a certain sentence with a certain sense and reference, which again is roughly equivalent to 'meaning' in the traditional sense. Second, we said that we also perform illocutionary acts such as informing, ordering, warning, undertaking, &c, i.e. utterances which have a certain (conventional) force. Thirdly, we may also perform perlocutionary acts: what we bring about or achieve by saying something, such as convincing, persuading, deterring, and even, say, surprising or misleading. Here we have three, if not more, different senses or dimensions of the 'use of a sentence' or of 'the use of language' (and, of course, there are others also).

Sitaatin lopussa sulkeissa oleva huomautus on paljonpuhuva. Sitten Austin keskittyy mm. erottamaan toisistaan illokutionaarisia ja perlokutionaarisia akteja, eli esimerkiksi sitä, että A lupaa, siitä, että A:n toimien seurauksena B kuvittelee A:n luvanneen. Monissa tapauksissa tällainen ero on tosiaan hyvä tehdä: vaikka A esimerkiksi auttaisi B:tä montakin kertaa, ei B:llä ole syytä ottaa auttamista itsestäänselvyytenä mikäli A ei ole suoraan luvannut auttaa vastakin (ja jos on, voi sekin olla vaarallista). Austin toteaa, että kuultuaan mitä on sanottu tuomarin tulisi kyetä arvioimaan mitä lokutionaarisia ja illokutionaarisia akteja on suoritettu, mutta ei sitä, mitä perlokutionaarisia akteja saatu aikaan. Onko näin? Onko jotain luvattu vain niissä tapauksissa, joissa on selvästi käytetty lupausta merkitsevää sanamuotoa?

Politiikasta (tässä kapeasti ymmärrettynä) löytyisi tietysti herkullisia esimerkkejä siitä, kuinka tällaista tulkintaa lupaamisesta käytetään hyvinkin tietoisesti hyväksi. Mieleeni tulee kuitenkin vielä hieman vaikeammin määriteltävältä tuntuva havainnollistus eronteon ajoittaisesta vaikeudesta. Ajatellaan tilannetta, jossa A sanoo tekevänsä jotain, mitä B on pyytänyt. B jää odottamaan luottavaisena, sillä hän pitää A:ta tiukasti sanojensa takana pysyvänä henkilönä ja tulkitsee tämän lauseen "teen sen" lupaukseksi. A ei kuitenkaan koskaan tee pyydettyä asiaa. Lausetta "teen sen" ei kuitenkaan tarvitse pitää lupauksena; sen voi tulkita vaikkapa ennustukseksi ‒ joten B ei voi varmasti sanoa, että A rikkoi lupauksensa. Tämänkaltainen tilanne on politiikassa niin vanhastaan tuttu ilmiö ("jos Suomi devalvoi, minä eroan" oli äärimmäinen esimerkki), että pilanteosta huolimatta asiaan osataan suhtautua: likilupaamista voi pitää vaikkapa huolimattomuutena, suurenteluna, hölmöytenä tai tietoisena ihmisten manipulointina. Henkilökohtaisemmissa suhteissa asiaan on ainakin minusta ollut vaikeampi suhtautua. Päädyn kai siihen päätelmään, että jos joutuu jossain ystävyyssuhteessaan taajaan miettimään illokutionaaristen ja perlokutionaaristen aktien välisen eronteon vaikeutta, on suhteessa jotain pahasti vialla.

Lyhyesti ilmiöiden itsellisyydestä

Ilmiöt ja selityshypoteesit liitetään käytännössä usein kiinteästi toisiinsa. Se on ärsyttävää ja virheellistä, mutta asia on silti otettava huomioon. Tähän näet liittyy paljon huolimatonta ajattelua, johon syyllistyy helposti itsekin jos ei ota moista mahdollisuutta huomioon.

Kirjoitin joskus näkymättömästä menninkäisestä (kannattaa lukea erityisesti Erastoteneen kommentit, niissä kuuluu viehättävää välinpitämättömyyttä ontologisista kysymyksistä). On yksi asia todeta, että selityshypoteesi sopii yhteen tosiasioiden kanssa, ja kokonaan toinen asia perustella, miksi selityshypoteesi tulisi hyväksyä. Se, että hypoteesi sopii yhteen ilmiöiden kanssa, ei todista, että hypoteesi olisi oikea tai edes hyödyllinen – ei vaikka päinvastaisella on aivan eri lailla väliä: jos selityshypoteesi ei sovi yhteen ilmiöiden kanssa, hypoteesissa on vikaa.

Tähän tosiaan liittyy paljon huolimatonta ajattelua. Olen viime aikoina päätynyt kaksi kertaa huomattavan älykkäiden ihmisten kanssa keskustellessani huomaamaan, kuinka helposti tässä sortuu tekemään virheitä.

Ensinnäkin kiinnostus ilmiötä kohtaan sekoittuu tavattoman helposti kiinnostukseen kyseisten ilmiöiden tavanomaisia selitystapoja kohtaan. Olen jo pitkään ollut kiinnostunut erilaisiin sosiaalisiin asemiin asettumisesta, siitä usein sanattomasta vuorovaikutuksesta, joka tuntuisi vaikuttavan paljon esimerkiksi siihen, miten ihmisiä yleisesti kohdellaan. Tähän liittyvät ilmiöt yhdistetään usein laumakäyttäytymistä käsitteleviin, evoluutiopsykologisiin selityshypoteeseihin. Kuitenkin myös teatterin ammattilaiset tietävät aiheesta paljon. Olen saanut monta kertaa huomauttaa, että ilmiö sinänsä on melko riippumaton tavasta, jolla sitä tavataan selittää. Näiden kahden asian sekoittuminen on johtanut ainakin kahdenlaisiin reaktioihin: Jotkut ihmiset kummastuvat kun minä, joka suhtaudun skeptisesti kaikenlaisiin kaiken kokonaisselityksiin kuten horoskooppeihin tai populaariin evoluutiopsykologiaan, voin kuitenkin olla kiinnostunut näistä ilmiöistä. Toiset taas närkästyvät kun huomautan siitä, että joku ilmiö tutkitusti on olemassa ja toistuu ympäri maailmaa, sillä tätä pidetään kannanottona jonkun vastustettavan selityshypoteesin puolesta.

Tämäntyyppinen huolimaton ajattelu johtaa kiusallisen usein (kyllä, minullekin käy niin tavan takaa) nyrpeyteen joitain ilmiöitä kohtaan. Keskustelin muutama päivä sitten parin ystäväni kanssa jälleensyntymisen tieteellisestä tutkimuksesta. Keskustelussa päädyttiin siihen, että jos jälleensyntymistä oikeasti tapahtuisi, niin paitsi huvittavaa, se olisi karseaa, koska se todistaisi kartesiolaisen dualismin todeksi. (Jossain toisessa seurassa tätä olisi epäilemättä pidetty jonkinlaisena vastaväitteenä koko ilmiön olemassaolon mahdollisuudelle, mutta siihen seurani oli onneksi aivan liian skarppia.) Jäin kuitenkin miettimään. Todistaisiko se kartesiolaisen dualismin todeksi? Ei, minusta jälleensyntymisen ilmiö ei vielä riittäisi todistamaan kartesiolaista dualismia todeksi. Se, että meidän olisi ehkä vaikea heti keksiä kilpailevia selityshypoteeseja, ei vielä pakottaisi hyväksymään ensimmäistä tarjokasta. Tässä esimerkissä näkyy erityisen selvästi, kuinka ilmiön ja selityshypoteesin välisen rajan tarkka piirtäminen voi olla vaikeaa. Silti mielestäni on sekä mahdollista että hedelmällistä keskittää huomiota ilmiöön.

Lisäys myöhemmin: tulipa sotkuinen teksti. Viilailu jatkuu kommenteissa.

Kyselytutkimusten käyttämisestä

Tuoreimmat kumppaneiden lukumäärän muutokset saivat aikaan sen, että miesten ja naisten raportoimat seksuaalikumppaneiden lukumäärät olivat vuonna 2007 lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen. Alle 25-vuotiaiden ikäryhmässä naisten keskiluku oli vuonna 2007 jopa suurempi kuin miehillä. Kehitys viittaa siihen, että jo lähivuosikymmeninä miehet ja naiset tulevat melko ilmeisesti ilmoittamaan yhtä monta seksuaalikumppania elämänsä aikana.

Osmo Kontula on harmi kyllä jättänyt uusimmasta kirjastaan Halu & intohimo lähes kaikki kyselytutkimusten tuloksista laaditut tarkat tilastot pois. Koska olen laiska enkä jaksa lähteä metsästämään niitä muualta, joudun tyytymään hänen selityksiinsä noista tilastoista. Se on paikoin ärsyttävää, sillä Kontula ei aina kirjoittaessaan malta muistaa, että kyselytutkimukset kertovat ennen muuta siitä, mitä ihmiset vastaavat kyselytutkimuksiin. Tuossakin katkelmassa hän puhuu suloisesti sekaisin "kumppaneiden lukumäärän muutoksista" ja "raportoiduista seksuaalikumppaneiden lukumääristä" aivan kuin kyseessä olisi jotenkin sama asia.

Siteeratussa kohdassa käsitellään, kuten monet tietävät, yhtä niistä monista esimerkeistä, jotka kirkkaasti paljastavat kyselytutkimusten ongelmat. Jos kysyttään isolta joukolta ihmisiä kuinka monta seksuaalikumppania heillä on ollut elämänsä aikana, saadaan tietoa siitä, mitä ihmiset kyselytutkimuksissa vastaavat tähän kysymykseen. Tähän asti on aina ollut niin, että miehet raportoivat – kaikkialla maailmassa – selvästi enemmän seksuaalikumppaneita kuin naiset. Miestenkeskiset suhteet eivät selitä eroa, se kun on yleensä niin suuri. Aina yhtä sekavasti kirjoittava Kontula kertoo vuonna 1993 kirjassa Suomalainen seksi, että "vuonna 1971 tehdyn tutkimuksen mukaan miehillä oli ollut keskimäärin 11 kumppania elämänsä aikana, naisilla 3, vuoden 1992 tutkimuksen mukaan vastaavasti 14 ja 6". Tarkemmin sanottuna vuonna 1971 ihmiset vastasivat kyselytutkimuksiin niin, että miehet raportoivat keskimäärin 11 kumppania ja naiset 3, ja vuonna 1992 vastaavasti 14 ja 6. Ero on liian suuri selittyäkseen muulla kuin sillä, että vastaukset eivät ole totta.

Suomalainen seksi -kirjan mukavasta kaaviokuvasta (jollaisia uusimmassa kirjassa tosiaan ei ole kuin muutama) näkee, että vielä vuonna 1992 18–24-vuotiaat naiset raportoivat tuntuvasti vähemmän seksuaalikumppaneita kuin samanikäiset miehet. Tilanne on siis muuttunut. Alle 25-vuotiaat suomalaiset eivät enää toistakaan tuota vanhaa sääntöä. Tämä on minusta kiinnostavaa. (Enkä ole yllättynyt siitä, että tuossa ikäryhmässä naiset raportoivat useampia seksuaalikumppaneita kuin miehet; naisethan raportoivat myös aloittavansa yhdynnät nuorempina kuin miehet, ja tyttöjen ensimmäiset poikaystävät ovat tyypillisesti heitä vanhempia.)

Tämä on kiinnostavaa koska tieteessä suositut tarinat kiinnostavat minua. Muutoksen vankkuus täytyy tietysti tarkistaa tekemällä lisää kyselytutkimuksia ja selvittämällä vastaako nuoriso esimerkiksi muissa pohjoismaissa nykyään samaan tapaan kuin Suomessa. Mutta mikäli Kontulan saama tulos ei ole jonkinlainen anomalia, se on hankala useiden erilaisten tutkimuksessa kerrottujen tarinoiden kannalta.

Ensimmäinen näistä tarinoista on sellainen, johon harva nykyään muutenkaan uskoo. Robert C. Richardson (tieteenfilosofi, ei se fyysikko) mainitsi tänään seminaarialustuksessaan David Bussin, joka uskoi haastattelututkimusten tuloksiin ja väitti, että tavanomaisilla miehillä olisi oikeasti enemmän seksuaalikumppaneita kuin tavanomaisilla naisilla. Ero selittyisi pienellä prostituoitujen joukolla, joka ei oletuksen mukaan näkyisi tilastoissa. Buss halusi todistaa, että miehet ovat luonnostaan kaikkialla promiskuiteettisempia (onko tuo sana?) kuin naiset. No, jos Kontulan tulos pitää paikkansa, niin joko suomalaiset nuoret rikkovat rankasti biologiaa vastaan, tai ovat alkaneet valehdella kyselytutkimuksissa (Bussin mukaanhan he puhuivat aiemmin totta), tai Buss oli väärässä.

Tätä tarinaa ei tosiaan kovin moni usko. Sen sijaan olen törmännyt verkossa harhaillessani toisenlaisiin yrityksiin naturalisoida ero miesten ja naisten raportoimissa kumppanimäärissä. En nyt linkitä, koska en millään jaksa etsiä ja koska tämä on blogikirjoitus eikä mikään artikkeli, joten minun ei tarvitse. Tämäntyyppisissä selityksissä lähdetään siitä, että ero ei tosiaan ole seksuaalikumppanien määrässä vaan raportoinnissa. Miehillä ja naisilla on yhtä paljon seksuaalikumppaneita, mutta syystä tai toisesta miehet yliraportoivat ja naiset aliraportoivat. Naturalisoinniksi tämä menee kun näissä selitysyrityksissä oletetaan, että yli- ja aliraportointi johtuu jostain biologispohjaisesta erosta miesten ja naisten välillä: miehet arvioivat karkeasti ja yläkanttiin, naiset laskevat tarkemmin ja unohtavat enemmän tai vähemmän tietoisesti osan, ja tämä käsittelytapaero voidaan joku päivä selittää miesten ja naisten aivojen välisillä eroilla. Tämäkin tarina on ongelmissa mikäli Kontulan saamat tulokset eivät osoittaudu anomaliaksi vaan toistuvat muissakin kyselytutkimuksissa: jos erot raportoinnissa katoavat, ne eivät voineet alkujaankaan johtua mistään perustavasta sukupuolten välisestä kognitiivisesta erosta.

Kolmas Kontulan tulosten kanssa ongelmiin joutuva tarina kertoo nuorten tyttöjen ja naisten jatkuvasti kokemista voimakkaista madonnapaineista. En puhu laulajasta vaan huora/madonna -dikotomian jälkimmäisesti puoliskosta. Tämän tarinan mukaan tyttöjen on toisaalta harrastettava seksiä, koska pojat haluavat ja/tai he itse haluavat, mutta heidän on myös salattava osa seksuaalikumppaneistaan, koska muuten he leimautuvat huoriksi. Jos Kontulan saamat tulokset toistuvat, tätäkin tarinaa on tarkistettava. Sitä ei silloin välttämättä tarvitse tuomita vääräksi, vaan ainakin Suomessa historiaksi: tytöt eivät enää tunne sen suurempaa painetta salata seksuaalikumppanimääriään kuin pojatkaan. Madonnapaineet ovat hellittäneet?

Oikeasti Kontulan saama tulos tuskin kiinnostaa niitä tutkijoita, jotka suosivat jotain yllä kuvaamani kaltaista tarinaa. Tarina voidaan aina pelastaa, sen kannalta hankala tulos voidaan aina selittää pois. Kiinnostavaa onkin tarkkailla ketkä tutkijat ottavat vastaan heidän suosikkitarinoitaan vastaan rikkovia tutkimustuloksia.

Sosiaalisia pelejä

Briefly, a woman marries a domineering man so that he will restrict her activities and thus keep her from getting into situations which frighten her. If this were a simple operation, she might express her gratitude when he performed this service for her. In the game of "If It Weren't For You", however, her reaction is quite the opposite: she takes advantage of the situation to complain about the restrictions which makes her spouse feel uneasy and gives her all sorts of advantages. This game is the internal social advantage. The external social advantage is the derivate pastime "If It Weren't For Him" which she plays with her congenial lady friends.

Jos naisen tuttavatar ei osallistu jälkimmäiseen harrasteeseen ja myötäile valitusta, on hän vain hieman ikävystyttävä tyyppi. Jos naisen puoliso sen sijaan lakkaa hoitamasta oman osansa pelissä "If It Weren't For You", seuraa merkittäviä ongelmia. Näin ainakin väittää Eric Berne, jonka kirjan Games People Play juuri luin. Kirja tuntui hetkittäin psykologiapurkkapopilta, mutta hetkittäin se oli myös oikein riemastuttava, ja tunnistin tietysti joidenkin pelien kuvauksista tilanteita, joihin olen päätynyt toistuvasti.

Bernen kehittämää psykoterapian muotoa kutsutaan transaktioanalyysiksi. Se oli muodissa 70-luvulla, sillä on edelleen kannattajansa ja monet siihen sisältyneet ideat ovat osa self-help -kirjallisuuden ajatuskaanonia – eikä tämä ole moite, sillä eihän self-help möisi jos ihmiset kokisivat siihen sisältyvät ajatukset merkityksettömiksi. Liian häiritseviäkään ne eivät tietenkään saa olla eivätkä etenkään vaikeastitajuttavia. Bernen omat kirjat saattavat olla hivenen häiritsevämpiä kuin useimpiin self-help -oppaisiin kirjatut sovellutukset.

Ymmärsin kirjan olennaiseksi sisällöksi väitteen, että ihmiset hyvin usein pelaavat sosiaalisia pelejä, joiden tavoite on muu kuin miltä näyttää. Tavoite saattaa olla sellaiseen tilanteeseen päätyminen, jossa toinen ihminen antaa pelaajalle anteeksi, tai sellaiseen, jossa pelaaja voi kokea itsensä kaltoinkohdelluksi, tai sellaiseen, jossa pelaaja pääsee toteamaan, että miehet ovat sikoja tai naiset psykonarttuja – tai muuta vastaavaa. Toinen olennainen väite on, että ihminen on usein mieltynyt muutamiin tiettyihin peleihin ja toistaa niitä. Jos kaksi yhteensopivia pelejä pelaavaa ihmistä kohtaa toisensa, he saattavat jatkaa touhua vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi sitaatissa lyhyesti kuvatun pelin menestyksekäs pelaaminen vaatii sopivaa peliä pelaavan puolison. Kolmas olennainen väite on, etteivät pelit ole pääpiirteiltään kovin omaperäisiä, joten on mahdollista kuvata tavanomaisia pelejä, joista ihmiset voivat tunnistaa itsensä ja etenkin tuttavansa (self-help -kirjallisuuden viihdekäyttö perustunee pitkälti jälkimmäiseen). Kolmas väite tuo mieleeni erään hupaisan tapahtuman.

Vuosia sitten majailin viikon kahden ystäväni luona ulkomailla. Koska tunnen heidät aika hyvin ja heillä on epätavallisia käsityksiä loukkaantumisesta (tai lähinnä loukkaantumattomuudesta), päätin käyttää heidän seurassaan kokemiani sosiaalisia hankauksia hyväkseni ja kirjoittaa niistä. Muovasin tilannetta joiltain osin, lähinnä poistin tunnistamista helpottavia yksityiskohtia ja muutin ihmisten nimet kirjaimiksi x y ja z. Kirjoitus ei ole kovinkaan kummoinen, mutta sen seuraukset olivat hassuja. En osannut arvata, että abstrahoinnin seurauksena eivät ainoastaan ystäväni, joista todellisuudessa kirjoitin, vaan toisetkin ihmiset tunnistaisivat itsensä kuvauksestani. Niin kuitenkin kävi. Aivan muut olivat varmoja siitä, että kirjoitin heistä. Tämä kai osoittaa, etteivät monet sosiaaliset pelit tosiaan ole pääpiirteiltään kovin omaperäisiä.

Muuten, kuten Matti huomautti, mistä kiitos, Steven D. Hales todistaa (pdf), että keijukaisia on olemassa.

Keskustelu traumoista

Kävin taannoin erään ystäväni kanssa erittäin kiinnostavan keskustelun. Se on palannut mieleeni tavan takaa, ja ajattelin nyt kirjoittaa siitä.

Käytimme puhuessamme sanaa "trauma", mutta en ole varma siitä onko se osuva. Käytän sitä kuitenkin edelleen paremman puutteessa. Puhe on pitkäkestoisista ja paljoon ihmisen asenteissa vaikuttavista perustavista pelokkaista olettamista, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat toisten tekoja. Keskustelussamme ystäväni erotti toisistaan kaksi tyypillistä ja tavallaan toisilleen vastakkaista traumaa. Lisäksi hän spekuloi olettamuksella, että toinen niistä olisi yleistynyt toisen kustannuksella.

Ensimmäinen trauma saa ihmisen epäilemään, että hänen toimiaan koetetaan rajoittaa tai häntä koetetaan pakottaa johonkin. Tällä tapaa traumatisoituneen ensireaktio asioihin on helposti puolustautuminen, sillä hän kokee helposti hyökkäyksiä tai vaatimuksia sielläkin, missä niitä ei ole. Tämän trauman julkinen ilmaus on poliittinen: vapautumista vaativa puhe erilaisista sorron muodoista ja hyökkäys pakotteita ja rajoitteita vastaan. (En muuten tietenkään itse poliittisesti erittäin liberaalina väitä, että kaikki rajoitteita vastustava politiikka olisi traumatisoitunutta.)

Toinen trauma taas on ensimmäiselle liki vastakkainen. Se saa ihmisen epäilemään, ettei häneen kiinnitetä todellisuudessa mitään huomiota, että hän on näkymätön ja kaikille merkityksetön. Tällä tapaa traumatisoitunut ei tietenkään koe kenenkään pyrkivän rajoittamaan hänen elämäänsä, mutta hän todennäköisesti toivoo huomiota ja pelkää ettei saa sitä. Traumaan liittyy usein tietoisuus siitä, ettei voi millään perusteella vaatia muilta mitään, myöskään huomiota. En osaa kuvitella kuinka tämä trauma ilmenisi poliittisesti, mutta julkisuudessa sitä voi halutessaan pohtia esimerkiksi Idols -karsintoja katsellessaan.

Nämä kaksi traumaa ovat oikeastaan toisensa poissulkevia. Jos olettaa olevansa näkymätön, ei voi kuvitella että kukaan vaatisi mitään, ja jos olettaa toisten esittävän jatkuvasti vaatimuksia, ei voi kuvitella olevansa näkymätön. Ihmiset eivät kuitenkaan ole aina johdonmukaisia, ja minusta näyttää siltä, että draamaillessaan moni saattaa päätyä vuoroin itkemään sitä, ettei ketään kiinnosta, vuoroin uhoten kiistämään toisten oikeuden esittää mitään vaatimuksia.

Ystäväni uumoili, että jälkimmäinen trauma olisi ehkä viime aikoina (vuosina? vuosikymmeninä?) lisääntynyt ja ensinmainittu vähentynyt; no, ainakin siinä sosiaalisessa ympäristössä ja siinä julkisuudessa, jonka keskellä me elämme. Ja tosiaan, kun mietin ikäisiäni ihmisiä, mieleeni tulee vain yksi, jonka voi hieman karrikoiden väittää edustavan puhtaasti ensimmäistä tyyppiä. Etenkään kohtalaisen suurissa kaupungeissa kasvaneet nuoret aikuiset eivät tunnu kokevan, että heitä koetettaisiin pakottaa johonkin tiettyyn muottiin. Ja kyllä, moni tuntuisi kokevan toisaalta, että eivät millään perusteella voi vaatia ympäristöltään mitään, ja toisaalta, ettei ympäristö ole heistä kiinnostunut. Minäkin tunnistan itsessäni selvästi tämän jälkimmäisen, mutten oikeastaan lainkaan ensimmäistä traumaa.

Tämä muutos, jonka olen minäkin havaitsevinani, voi olla silkkaa harhaa. Asiaa pitäisi tutkia jotenkin muutenkin kuin siltä tuntuu -pohjalta. Mutta tutkia kuinka? Ainoa mieleeni tullut mahdollisesti toimiva keino on julmetun työläs: se vaatisi valtavien tekstimassojen, sanomalehtien, verkkosivujen jne. lähilukua, ja eri aikoina yleisesti hyväksyttyjen argumentointitapojen selvittämistä. Onko julkisessa puheessa käypä ja tehokas retoriikka muuttunut? Onko nykyään entistä vaikeampi väittää, että ryhmältä x vaaditaan sitä ja tätä, ja asettua vastustamaan väitettyjä vaatimuksia? Onko rajoituksista vapauttamisen retoriikka kärsinyt inflaation koska ihmiset eivät usko, että ketään kiinnostaisi nähdä sitä vaivaa, että ryhtyisi erikseen rajoittamaan?

Appelsiineja ja pastista helteellä

If the paradigmatic case of classical tragedy is that of a hero who commits an act the consequences of which are beyond the scope of his knowledge – who unwittingly commits a crime by violating the sacred order of his community – in Pagnol, the hero is the community itself (the collective of villagers) – not with regard to what they did but regard to what they knew and did not do: all they had to do, instead of just silently witnessing the family's labour, was to impart their knowledge to Jean.

Luen Slavoj Žižekin teosta Did Somebody Say Totalitarianism? – puhuimme sen esipuheesta ja ensimmäisestä luvussa tänään eräässä lukupiirissä. Žižek intoutuu tulkitsemaan kaunokirjallisuutta ja elokuvia. Minulle tuotti erityistä hupia monipolvinen tulkinta Marcel Pagnolin kaksiosaisesta romaanista L'Eau des collines, vaikken ole kirjoja lukenutkaan. Žižek kertoo niiden tarinan ja käyttää sitä sitten omiin tarkoituksiinsa erittäin viihdyttävällä tavalla. En osaa sanoa koituuko käyttötavasta muutakin kuin hupia, sillä kirja on minulta kesken enkä ole varma mihin Žižek pyrkii.

Tulkintojen vuo innoitti puhumaan tulkinnoista, joten puhuin Dogvillesta: elokuvan tuottama oivallus selveni minulle aikanaan vasta kun mietin katsomiskokemustani elokuvan päätyttyä. Lukupiiriin osallistunut ystäväni huomautti aiheellisesti, että von Trier on valinnut tähän tarkoitukseen loistavasti sopivia kuvia lopputekstien taustalle. Oivallukseni näet oli, että tarinankuljetus oli saanut minut pitämään lopun teurastusta täysin oikeana tekona. Elokuvaa katsoessani koin verilöylyn nautinnollisena ja hyvänä. Sitten jäin miettimään tätä kokemustani. Lopputekstien myötä pyörivät kuvat köyhistä amerikkalaisista hätkäyttävät nopeasti irti elokuvan lopun verenhimoisesta katharsiksesta, ja oikeastaan syyttävät katsojaa siitä, mitä hän on juuri kokenut.

Tulkitseminen on hauskaa. Joskus tulkinta saattaa jopa osua ainakin osittain yksiin sen kanssa, mihin tekijä on pyrkinyt. On tietysti jokseenkin samantekevää käykö näin, sillä tulkinta on joka tapauksessa jo oma tekstinsä tai keskustelunsa, johon teos on vain antanut kimmokkeen. – Toisaalta ilman muuta elokuvantekijä tai kirjoittaja saattaa pyrkiä aikaansaamaan yleisössään juuri tietyn reaktion, ja strategiat, joilla tällaisiin tavoitteisiin pyritään, voivat olla juonikkaita.

Tarkastellaan keskustelua teoksena. Verkossa keskustelu muuten on usein teosmaisempi kuin vaikkapa kahvilassa, sillä se jää esille ja monien seurattavaksi. Kahvilakeskustelukin voi kuitenkin olla teos, ja toisaalta kahden kesken käyty keskustelu, josta kukaan muu ei koskaan kuule mitään, voi sekin olla erittäin teosmainen. (Jätän tässä nyt sanan "teos" kaikkien konnotaatioiden tuumimisen muille; totean vain, etten käytä sitä mihinkään suuntaan moralisoivalla tavalla.) Keskusteluteoksessa yleisön ja tekijöiden välinen raja ei ole täysin selvä. Olen lukenut monta keskustelua, joissa suurin osa keskusteluun osallistuvista on näyttänyt pikemminkin yleisöltä kuin tekijöiltä – toisaalta olen lukenut monta hienosta yhteistyöstäkin syntynyttä keskusteluteosta. Joskus teos on intohimoisten erimielisyyksien spontaani tulos, joskus pitkän harjoituksen tuoman yhteensujuvuuden mestarinäyte, joskus yhden keskustelijan ohjaama kokonaisuus.

Keskusteluteoksissa osallistujilla voi olla monenlaisia päämääriä ja monenlaisia strategioita. Usein keskenään ristiriitaiset päämäärät ja strategiat tuottavat kirjallisesti erittäin kiinnostavia keskusteluteoksia – joskin samojen keskustelujen muu anti jää yleensä vähäiseksi tai jopa negatiiviseksi. Yhden keskustelijan ensisijaisena tavoitteena voi esimerkiksi olla pitkän ja räiskyvän keskustelun luominen, toisen tavoitteena taas mahdollisimman totuudenmukaisen tiedon tuominen julki. Tällöin ensimmäinen keskustelija saavutaa tavoitteensa ymmärtämällä toista tahallaan, strategisesti hieman väärin. Niin kauan kuin jälkimmäinen pyrkii tavoitteeseensa, hän palaa korjaamaan väärinymmärryksiä ja mahdollisesti jopa tulistuu – mikä tietysti palvelee ensimmäisen keskustelijan asiaa.

Olen näennäisesti harhautunut etäälle Žižekistä. Todellisuudessa kuitenkaan en, sillä pyrkimyksenäni tässä kirjoituksessa on ollut seurata hänen esimerkkiään. Hän aloitti väittämällä, että kirja käsittelee totalitarismin käsitettä, ja sitten hän harhautui Pagnol-tulkintoja seuraavien kristinuskoanalyysien myötä niin kauas aiheesta, etten tiedä kuinka hän löytää tiensä takaisin. Pastislasini on kohta tyhjä, ja toisaalta tahtoisin kuoria appelsiinin, joten jotteivat sormet sotkisi näppäimistöä, lopetan tähän.