Suhtautuminen ärsyttävään ja turhauttavaan

Punainen nörtti haastoi muiden muassa minut kirjoittamaan bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta. Haasteeseen täytyy tietysti vastata. Sarjasta tulee kolmiosainen, eivätkä osat liity toisiinsa ollenkaan samalla tavalla kiinteästi kuin Punaisen nörtin hienossa kirjoitussarjassa. Kolmea kirjoitusta yhdistävä tekijä on se, että niihin liittyy minulle hyvin henkilökohtainen ja vaikea eettinen kysymys.

Kirjoitin joskus Agambenin innoittamana demoneista, ja ihmeekseni teksti taisi olla suurelle osalle lukijoista jokseenkin käsittämätön. Uskonnollissävytteinen sanasto taisi hämätä, sillä asia oli hyvin yksinkertainen ja täysin maallinen. Nyt kirjoitan samasta asiasta, mutta en puhu demoneista.

Keskustelin vastikään erään hyvän ystäväni kanssa. Hän on lääkäri, ja hoitaa vakavasti sairaita ihmisiä, joista iso osa ei elä pitkään. He kuitenkin voisivat elää pitkään, sillä monet ovat vielä nuoria, ja vaikka heidän sairautensa ei ole parannettavissa, se olisi mahdollista pitää kurissa oikeanlaisella lääkityksellä. Valitettavasti potilaat eivät syö lääkkeitään. Se ei ole ihmeellistä, sillä useimmat heistä ovat sairastuneetkin holtittomuuttaan, eikä sairaus mitenkään maagisesti lisää elämänhallintakykyä. Tällainen potilas on lääkärille helposti turhauttava: lääkäri auttaisi, ja auttaa, pelastaa hengenkin monta kertaa, mutta sitten potilas lähtee rilluttelemaan ja palaa henkihieverissä. Ja lopulta kuolee aivan liian nuorena.

Herättikö kuvaus ärtymystä? Suutuitko siitä, että ihmiset ovat niin tyhmiä, että kuolevat tyhmyyteensä vaikka toiset parhaansa mukaan yrittävät auttaa? Lääkärin on ylitettävä tuo suuttumus: potilaalla ei ole velvollisuuksia lääkäriä kohtaan, ainoastaan lääkärillä on ammattinsa vuoksi velvollisuuksia potilasta kohtaan. Holtiton ihminen tekee pahaa eniten itselleen, eikä yleensä halua olla holtiton. On vain. Olen tavannut heitä, joiden kyky elämänhallintaan on mitätön, enkä salli itselleni suuttumusta heitä kohtaan. En usko, että suuttumuksesta on mitään hyötyä kellekään, enkä toisaalta usko, että holtiton ihminen osaisi olla muuta kuin holtiton. On tietysti ongelmallista, että holtiton ihminen on juridisesti aikuinen ja vastuullisuudeltaan usein pieni lapsi. Enkä kuitenkaan tahdo viedä holtittomalta ihmiseltä kansalaisoikeuksia tai juridista aikuisuutta. Minun itse asettamani eettinen velvollisuuteni on kohdata tämä yleinen ja ristiriitainen tilanne kulloinkin järkevimmäksi katsomallani tavalla, ei moraalisen ärtymyksen sanelemilla dogmeilla.

Tähän asti jotkut lukijani ovat olleet kanssani täysin eri mieltä, koska he pitävät holtittomia ihmisiä vaarallisina kriminaaleina (kuten he tietysti joskus ovatkin). Teen kuitenkin rinnastuksen: minulle holtittoman ihmisen herättämän suuttumuksen hillintä on olennaisesti sama asia kuin se, että en kiusaa kiusattavaksi asettuvaa ihmistä. Kun kirjoitin demoneista, puhuin ihmisistä, jotka tuntuvat kaivavan verta nenästään. Tuo ilmaus on loukkaava ja poliittisesti epäkorrekti, mutta se kertoo kiistämättömästä ilmiöstä. Joitain ihmisiä kiusataan (tai hentoisesti sivistyneemmissä yhteisöissä vain kartellaan) menivät he melkein minne hyvänsä. Toisia ihmisiä ei. Toisin sanoen kiusaamisen saa aikaan jokin asia kiusatuissa ihmisissä. Aivan kuten moraalisen ärtymyksen saa aikaan jokin asia niissä ihmisissä, jotka herättävät yleisesti moraalista ärtymystä.

Osaako kaikkialla kiusattu olla muuta kuin kaikkialla kiusattu? Ei, sillä jos hän osaisi, hän tuskin olisi kaikkialla kiusattu. Kiusattu kyllä toivoo kiusaamisen loppuvan. Silti hän kerta toisensa jälkeen omaksuu toisten ihmisten seurassa sen sosiaalisen statuksen, joka suorastaan kutsuu nokkimaan. Rinnastus muihin laumaeläimiin on minusta aiheellinen. On kiinnostavaa katsoa luontodokumentteja apinoista, sillä heihin on niin helppo samastua. Elekieli on hyvin samankaltaista kuin meillä, enkä osaa olla ajattelematta, että elekieleen kytkeytyvät kokemukset ovat nekin samanlaisia. Apinalaumoissakin näkee turhauttavia nössöjä, joita kiusataan koska he ovat turhauttavia nössöjä. Katselin juuri Tallinnan eläintarhassa kahta isompaa japaninmakakipentua, jotka kiusasivat yhtä pienemmistä; pienempi käyttäytyi täysin tunnistettavan kiusattavasti.

Itselleni asettamani moraalinen velvollisuus on olla vastaamatta kutsuun, olla osallistumatta kiusaamiseen. Vaikeinta on se, että näkee minkä vuoksi kiusattavaa kiusataan (tai aikuisempien kohdalla kohteliaasti kartellaan), mutta ei osaa selittää sitä. Kyse on niin vähäpätöisistä eleistä ja sävyistä, jotka muodostavat tyrmäävän kokonaisuuden. Se on turhauttavaa, ja erityisen turhauttavaa jos kiusattava sattuu olemaan minusta mukava ihminen (välillä he ovat, välillä eivät, aivan kuten holtittomuuttaan ärsyttävätkin). Minun on helpompi hillitä itseni holtittomuuttaan ärsyttävien kohdalla kuin alistuvuuttaan turhauttavien kohdalla.