2.7.08

Ahmaisu ja jumitus

Yön edetessä juutalainen kapteeni ei pystynyt enää sietämään tilannetta. Kuten poikkeuksetta käy ilmi, tavanomaisen pasifistin syvyyksissä on vankina tappaja. Tästä syystä hänestä on pasifisti tullutkin. Nyt, hyökättyäni hienovaraisesti niitä inhimillisiä arvoja vastaan, joita hän luuli edustavansa, amerikkalainen otti pistoolinsa, tiesi riittävästi osatakseen poistaa varmistimen, ja ampui minut.

Toissayönä puoli kahdentoista aikaan avasin Norman Mailerin Adolfin linnan aikomuksenani vilkaista hieman sen alkua. Olin taas kerran pannut sivuun Grassin Peltirummun, jonka loppukolmannekseen olen juuttunut. En halunnut aivan vielä nukkua, joten ajattelin hieman vilkaista. Sitten kello oli seitsemän aamulla ja minun oli pakko laskea Adolfin linna käsistäni noin sivun 450 paikkeilla. Puoliltapäivin jatkoin ja eilen alkuiltapäivällä pääsin loppuun.

Adolfin linna on siis näitä kirjoja. Joissain kirjoissa olen kotonani, solahdan kyytiin niin mukavasti, etten suostu tulemaan tarinasta ulos, tai ehkä tarina ei laske minua ulos ennen kuin on pakko, eli tarina loppuu. (Joskus lopun jälkeen palaan saman tien alkuun ja luen uudestaan.) En tiedä riivaanko minä kirjaa vai riivaako kirja minut, mutta joka tapauksessa irtoaminen tapahtuu vasta lopussa, kuten tuon sitaatin demonisen minäkertojankin kohdalla.

Peltirumpu taas on kummallinen tapaus. Kävin keväällä Q-teatterissa katsomassa vähemmän onnistuneen esityksen, ja sen jälkeen totesin, että hyvänen aika, en ole lukenut tätä kirjaa. Aloitin, ja kirja ahmaisi minut. Muutamassa päivässä olin päässyt sodan loppuun ja siihen, kun Oskar kasvoi kolmivuotiaan kokoisesta suuremmaksi ja menetti ihmeellisen äänensä. Sitten kirja sylkäisi minut ulos, ja nyt puurran toisinaan muutaman sivun eteenpäin. Tämä on kummallista, sillä yleensä kaunokirjallinen teos on joko loppuun saakka vangitseva tai ei lainkaan. Mieleeni tulee nyt vain yksi toinen kirja, joka on ensin kaapannut ja sitten kesken kaiken ei enää: Siri Hustvedtin The Blindfold, jossa jätin Iriksen mielisairaalaan ja kirja pölyyntyy yöpöydälläni. Kyllä minä senkin vielä loppuun luen.

Tunnisteet:

2 Comments:

Anonymous Teemu said...

Kuinka mukavaa lukea, että Adolfin linna on niin suurenmoista luettavaa; itselläni se odottaa hyllyssä vuoroaan, ja nyt kieltämättä sen vuoronumero pieneni.

5.7.08  
Blogger Sedis said...

Adolfin linna on lukematta! Grassin kirjoista tarttuvin on minulle Kampela, jonka olen kala-allergiasta huolimatta lukenut kolmesti: suomeksi, ruotsiksi ja sitten saksaksi (viimeisimmässä miinus se mitä en taustasta huolimatta ymmärtänyt).

Grass osaa kirjoittaa, mutta joskus kudelma on läpitunkematonta.

7.7.08  

Lähetä kommentti

<< Home