24.4.08

Merkityksestä

Muistakaamme, miten Lawrence reagoi psykoanalyysiin: emme saa unohtaa sitä. Hänen vastahakoisuutensa ei ainakaan johtunut seksuaalisuuden löytämisen aiheuttamasta kauhusta. Hänellä oli kuitenkin vaikutelma, puhdas vaikutelma, että psykoanalyysi oli sulkemassa sukupuolisuuden kummalliseen, porvarillisesti koristeltuun koteloon, jokseenkin kuvottavaan keinotekoiseen kolmioon, joka tukahdutti koko seksuaalisuuden halun tuotantona tehdäkseen siitä taas "likaisen pikku salaisuuden", pienen perhesalaisuuden – tehdäkseen siitä fantastisen tehtaan sijasta intiimin teatterin: luonto ja tuotanto. Hänestä tuntui, että seksuaalisuudella oli enemmän voimaa tai potentiaa.

Olen viime aikoina lukenut katkelmia Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksesta. Lukukokemus on hämmentävä enkä lainkaan kadehdi Tapani Kilpeläiseltä tällaisen tekstin suomentamisen kohtuutonta urakkaa. Välillä tulee ylläolevan kaltaisia täysin ymmärrettäviä ja mielestäni hyviä katkelmia. Ne voivat olla pitkiäkin. Sitten tulee taas jotain, mistä en tajua ainuttakaan kokonaista virkettä. Ei se mitään, sillä otan tosissani Deleuzen antaman lukuohjeen: käytä työkaluna jos pidät hyödyllisenä, ja jos et, niin jätä sikseen. Käsittämätön teksti ei ole minusta mitenkään hienoa, mutta en myöskään kuvittele, että minulle käsittämätön olisi automaattisesti huonoa. Oikeastaan Anti-Oidipus tuntuu juuri siksi lupaavalta, että välillä käsitän jotain ja silloin lähes järjestään inspiroidun ajattelemaan. Miksi lukisin sellaista, joka on jo etukäteen selvää?

En aio koettaa selittää, sen sijaan assosioin.

Deleuze ja Guattari käyvät psykoanalyysin kimppuun muun muassa sen vuoksi, että siinä ihminen, erityisesti ihminen seksuaalisena olentona, selitetään isä-äiti-lapsi -kolmiosta käsin. He väittävät, että lapsi ei koe "kaiken koskettamansa edustavan vanhempiaan", he kiistävät seksuaalisuuden perheluonteen. Ranskassa 1970-luvun alussa hyökkäys psykoanalyysia vastaan oli erittäin aiheellinen hanke, sillä psykoanalyyttiset teoriat olivat siellä silloin paljon tunnetumpia ja vaikutusvaltaisempia kuin täällä ja nyt voisi mitenkään arvata. He asettuivat vallitsevaa ihmisyyden selitystä vastaan.

Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että yritetään selittää ihmisyys. Monet näistä yrityksistä ovat oikein viihdyttäviä, ja vaikka en olekaan tähän mennessä vakuuttunut ainoastakaan, olen oivaltanut monen niistä avulla tärkeitä asioita. Viime aikoina, ehkä noin sadan vuoden ajan, yritykset selittää ihmisyys ovat tavanneet liittyä seksuaalisuuteen. Siinäkään ei ole mitään vikaa, tai ei olisi, jos sisäistettäisiin se, ettei selityksestä seuraa toimintasuositusta. "Is" does not imply "ought", kuten eräs rakkaani usein David Humen sanoin muistuttaa. Valitettavasti tämä ei ole intuitiivisesti selvää: on hyvin helppo käyttää selitystä tai kuvausta oman elämänsä rajoittamiseen.

Välisoitto: selitysyritykset ja säännönmukaisuuksien kuvaukset voisivat tietysti olla vapauttavia. Jos tiedän ja hyväksyn sen, että käyttäydyn hyvin helposti jollain tietyllä tavalla mikäli en pidä visusti varaani, voin ottaa tämän huomioon, pitää varani, ja onnistua aina joskus päättämään tahdonko seurata impulssiani vai en. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että on yleisempää toimia toisin. Elämäänsä voi rajoittaa selitysyrityksillä monella tapaa. Voi kiistää kuvauksen ja selitysyrityksen ja kiukutella jos joku huomauttaa kuvauksen osuvuudesta. Voi myös koettaa elää niin, että todistaa kuvauksen ja siten myös selityksen vääräksi. Tai sitten voi hyväksyä kuvauksen ja selityksen, kokea ne normeiksi ja alkaa toteuttaa niitä. Jokainen näistä vaihtoehdoista vaikuttaa tyhmältä.

Psykoanalyysi muistuttaa monella tapaa useimpia viimeaikaisia yrityksiä selittää ihmisyys. Ymmärtääkseni (korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä) se sivuuttaa merkitykset merkityksinä. Toki merkityksille annetaan funktionaalisia rooleja ja niitä selitetään jne., mutta ihmisten kokemat merkitykset sinänsä sivuutetaan epäolennaisina, väärinä, kuvitelmina tms. pintana, jonka takana olennainen on. Monissa muissa selitysyrityksissä tämä sivuuttaminen on vielä paljon selvempää kuin psykoanalyysissa. Minusta tämä on kummallista, sillä kaikki selitysten etsiminenkin johtuu siitä, että asioilla on meille merkitystä. Merkityksettömässä maailmassa kukaan ei olisi utelias eikä koettaisi ymmärtää tai selittää. Eikö siis merkityksellisyyden kokeminen ole kiinnostavaa itsessään, ei vain jonain poisselitettävänä? (Uumoilen, että neuroottiselta vaikuttava merkitysten sivuuttaminen liittyy jotenkin siihen, miten huonosti ymmärrämme eläimiä.)

Luin eilen Quentin Crispin ja Donald Carrolin tavattoman hupaisaa kirjaa Doing It with Style. He käsittelivät siinä elämän eri osa-alueista tyyliniekan näkökulmasta, ja totesivat, ettei seksuaalinen akti oikeastaan voi olla kovin tyylikäs, sillä siinä on vaikea ilmentää sitä persoonallista kuvaa itsestään, jota tyyliniekka tahtoo alati ilmentää. Tämä on tietysti silkkaa kukkua. Epäilen, että Crisp ja Carrol sortuvat banaalisti samastamaan seksuaalisuuden merkityksen sen selitykseen. Selitykseksi voi vapaasti hyväksyä jonkin psykoanalyyttisen isä-äiti-lapsi -kolmioteorian, jonkin evoluutiotarinan tms. Tämä ei kuitenkaan lainkaan sido seksuaalisuuden merkitystä, sillä merkityksiä voi luoda, huomata tai keksiä. "Fantastinen tehdas" voi tuottaa muutakin kuin ennalta oletettua.

Tunnisteet: , , ,

5 Comments:

Anonymous Harri said...

"Eikö siis merkityksellisyyden kokeminen ole kiinnostavaa itsessään, ei vain jonain poisselitettävänä?"

Ei ehkä ainakaan silloin kun kokemus on esimerkiksi äärimmäinen ahdistus tai jokin muu elämää invalidisoiva kokeminen.

Eli jos puhutaan "oireista", niin niiden takana on jotain.

25.4.08  
Blogger Eufemia said...

Mutta onko ahdistuksen kokemus merkityksellisyyden kokemista? En ole varma, mutta olen taipuvainen uskomaan, että ei. Ahdistukseen voi toki liittyä tai oikeammin liittää monenlaisia merkityksiä, mutta luullakseni voi olla ahdistunut myös ilman, että koettaakaan tehdä niin. Merkitysten liittäminen ahdistukseen saattaa itse asiassa olla jopa yritys suojautua ahdistukselta - ymmärtää se joksikin tietyksi ja tietystä johtuvaksi, eli vähemmän kaikenkattavaksi kuin pelkkä sanaton kokemus.

25.4.08  
Blogger Mikko said...

Useiden ajatusmallien mukaan "merkityksiä" on useammalla kuin yhdellä tasolla. Esimerkiksi evoluutiobiologisti saattaisi nimetä kaksi tasoa: kulttuurin ja luonnon tasot.

Ymmärsin tekstistäsi Deleuzen kritiikin psykoanalyysiä kohtaan siten, että Deleuze on maalannut psykoanalyysistä olkinuken jossa merkitystasoja on vain yksi. Mutta jos psykoanalyysin mukaan tasoja olisi enemmän kuten kuvittelen, yhden tason merkitysten kritiikki ei suoraan koskisi kaikkia tasoja.

Selityksien suhtautumistapoihin voisi lisätä sellaisen, jonka mukaan on mahdotonta koskaan tietää onko joku selitys totta vai ei. Tällainen empiristi tekee itse hypoteeseja ja näiden pohjalta kokeita havaitakseen asian todellisen laidan. Kun empiristi on päätellyt jonkun asian olevan "tosi", se vain tarkoittaa eräänlaista tilastollista todennäköisyyttä asialle.

Tietenkin on mahdotonta tietää onko puolueettomuus vain kuvitelmaa, ja kokeiden tekeminen olikin todellisuudessa vain (ehkä alitajuisesti) tehdyn kannan todistelua ja puolustelua.

Asian voi päätellä kai vain ulkoisista seikoista, esimerkiksi defensseistään. Siksi on erityisen hyödyllistä opetella tunnistamaan omia defenssejään.

Lisäksi hedelmällisimmillään ajattelu on silloin, kun on uskonut aiemmin toisin, ja joutunut tosiasioiden valossa hylkäämään aiemman uskomuksensa.

Kaikkea kokemaansa kannattaa kai pitää lähtökohtaisesti harhana, ja tavoitteena on luoda jatkuvasta introspektiosta tapa suhtautua kaikkeen.

Silloin selitykset ovat oikeastaan lähinnä ehdokkaita hypoteeseiksi joilla voi hylätä aiemmin oppimiaan vääriä uskomuksia.

Hölmöintä lienee kai se uskomus, että selitys kuvaisi täydellisesti selityksen taustalla olevan idean. Selityksen voi kai "ymmärtää" vain jos se ei ole vastaanottajan olemassaolevien selitysmallien vastainen ja jos selitys sopii omaan (tiedostamattomaan) kokemusmaailmaan. Eli vain sellaista voi kommunikoida jonka vastaanottaja jo tietää muttei tiedä tietävänsä.

27.4.08  
Blogger dudivie said...

jAHA
no mitenkä se yhdyntä sitten tyylikkäästi suoritetaan
eufemia

27.4.08  
Blogger Eufemia said...

Mikko, älä liitä Deleuzeen ja Guattariin kirjoituksestani mitään muuta kuin tuo sitaatti. Kuten sanoin, assosioin, en yrittänytkään selittää - ajatuskulku oli siis omani, mikäli ajatuksista voi niin sanoa. Tämä huomautus sen vuoksi, että D&G lähtivät kumpikin liikkeelle lacanilaisesta terminologiasta, ja Anti-Oidipus on seurausta siitä, että he aiemmin uskoivat psykoanalyyttisten teoriain hyödyllisyyteen, mutta joutuivat "tosiasioiden valossa hylkäämään aiemman uskomuksensa". He siis oikeasti tietävät psykoanalyysista paljon. Minä en.

"Merkitys" on huono sana, en vain keksi parempaakaan. Koetan olla puhumatta syistä ja puhua siitä, että koemme asioita merkityksellisinä. Esimerkiksi ymmärrämme (tai luulemme ymmärtävämme, se on tässä samantekevää) toistemme kirjoitusta. Heti kun aletaan puhua jostain todellisemmasta tai oikeammasta tai selitysvoimaisemmasta tämän merkityksellisyyden tai ymmärtämisen kokemuksen takana, hukataan tuo kokemus. Fenomenologi sanoisi, että ymmärtämisen kokemus sivuutetaan ja aletaan sen sijaan puhua jostain aivan muusta, ts. kokemuksen syystä tai selityksestä. Minä haluaisin keksiä keinoja puhua merkityksellisyyden tai ymmärtämisen kokemuksesta ilman tuota väistöliikettä. Siksi esimerkiksi evoluutiobiologin "luonnon taso" ei ole enää ollenkaan sitä mistä haluaisin puhua - paitsi jonain, mitä evoluutiobiologi itse pohdiskellessaan ymmärtää.

En siis koeta tässä lainkaan miettiä propositioiden totuutta/epätotuutta, enkä esimerkiksi sitä, miksi propositiot ovat ihmislajille hyödyksi, vaan sitä, että meillä ylipäätään on propositioita eli maailmassa on meille merkityksellisyyttä. Selitysten hakemisesta olen kyllä kanssasi hyvinkin samaa mieltä, mutta en koeta tässä hakea selityksiä. Koetan tällä kertaa tehdä jotain muuta.

Dudivie, kysymykseesi on liian vaikea vastata sanallisesti.

28.4.08  

Lähetä kommentti

<< Home