Merkityksestä

Muistakaamme, miten Lawrence reagoi psykoanalyysiin: emme saa unohtaa sitä. Hänen vastahakoisuutensa ei ainakaan johtunut seksuaalisuuden löytämisen aiheuttamasta kauhusta. Hänellä oli kuitenkin vaikutelma, puhdas vaikutelma, että psykoanalyysi oli sulkemassa sukupuolisuuden kummalliseen, porvarillisesti koristeltuun koteloon, jokseenkin kuvottavaan keinotekoiseen kolmioon, joka tukahdutti koko seksuaalisuuden halun tuotantona tehdäkseen siitä taas "likaisen pikku salaisuuden", pienen perhesalaisuuden – tehdäkseen siitä fantastisen tehtaan sijasta intiimin teatterin: luonto ja tuotanto. Hänestä tuntui, että seksuaalisuudella oli enemmän voimaa tai potentiaa.

Olen viime aikoina lukenut katkelmia Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksesta. Lukukokemus on hämmentävä enkä lainkaan kadehdi Tapani Kilpeläiseltä tällaisen tekstin suomentamisen kohtuutonta urakkaa. Välillä tulee ylläolevan kaltaisia täysin ymmärrettäviä ja mielestäni hyviä katkelmia. Ne voivat olla pitkiäkin. Sitten tulee taas jotain, mistä en tajua ainuttakaan kokonaista virkettä. Ei se mitään, sillä otan tosissani Deleuzen antaman lukuohjeen: käytä työkaluna jos pidät hyödyllisenä, ja jos et, niin jätä sikseen. Käsittämätön teksti ei ole minusta mitenkään hienoa, mutta en myöskään kuvittele, että minulle käsittämätön olisi automaattisesti huonoa. Oikeastaan Anti-Oidipus tuntuu juuri siksi lupaavalta, että välillä käsitän jotain ja silloin lähes järjestään inspiroidun ajattelemaan. Miksi lukisin sellaista, joka on jo etukäteen selvää?

En aio koettaa selittää, sen sijaan assosioin.

Deleuze ja Guattari käyvät psykoanalyysin kimppuun muun muassa sen vuoksi, että siinä ihminen, erityisesti ihminen seksuaalisena olentona, selitetään isä-äiti-lapsi -kolmiosta käsin. He väittävät, että lapsi ei koe "kaiken koskettamansa edustavan vanhempiaan", he kiistävät seksuaalisuuden perheluonteen. Ranskassa 1970-luvun alussa hyökkäys psykoanalyysia vastaan oli erittäin aiheellinen hanke, sillä psykoanalyyttiset teoriat olivat siellä silloin paljon tunnetumpia ja vaikutusvaltaisempia kuin täällä ja nyt voisi mitenkään arvata. He asettuivat vallitsevaa ihmisyyden selitystä vastaan.

Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että yritetään selittää ihmisyys. Monet näistä yrityksistä ovat oikein viihdyttäviä, ja vaikka en olekaan tähän mennessä vakuuttunut ainoastakaan, olen oivaltanut monen niistä avulla tärkeitä asioita. Viime aikoina, ehkä noin sadan vuoden ajan, yritykset selittää ihmisyys ovat tavanneet liittyä seksuaalisuuteen. Siinäkään ei ole mitään vikaa, tai ei olisi, jos sisäistettäisiin se, ettei selityksestä seuraa toimintasuositusta. "Is" does not imply "ought", kuten eräs rakkaani usein David Humen sanoin muistuttaa. Valitettavasti tämä ei ole intuitiivisesti selvää: on hyvin helppo käyttää selitystä tai kuvausta oman elämänsä rajoittamiseen.

Välisoitto: selitysyritykset ja säännönmukaisuuksien kuvaukset voisivat tietysti olla vapauttavia. Jos tiedän ja hyväksyn sen, että käyttäydyn hyvin helposti jollain tietyllä tavalla mikäli en pidä visusti varaani, voin ottaa tämän huomioon, pitää varani, ja onnistua aina joskus päättämään tahdonko seurata impulssiani vai en. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että on yleisempää toimia toisin. Elämäänsä voi rajoittaa selitysyrityksillä monella tapaa. Voi kiistää kuvauksen ja selitysyrityksen ja kiukutella jos joku huomauttaa kuvauksen osuvuudesta. Voi myös koettaa elää niin, että todistaa kuvauksen ja siten myös selityksen vääräksi. Tai sitten voi hyväksyä kuvauksen ja selityksen, kokea ne normeiksi ja alkaa toteuttaa niitä. Jokainen näistä vaihtoehdoista vaikuttaa tyhmältä.

Psykoanalyysi muistuttaa monella tapaa useimpia viimeaikaisia yrityksiä selittää ihmisyys. Ymmärtääkseni (korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä) se sivuuttaa merkitykset merkityksinä. Toki merkityksille annetaan funktionaalisia rooleja ja niitä selitetään jne., mutta ihmisten kokemat merkitykset sinänsä sivuutetaan epäolennaisina, väärinä, kuvitelmina tms. pintana, jonka takana olennainen on. Monissa muissa selitysyrityksissä tämä sivuuttaminen on vielä paljon selvempää kuin psykoanalyysissa. Minusta tämä on kummallista, sillä kaikki selitysten etsiminenkin johtuu siitä, että asioilla on meille merkitystä. Merkityksettömässä maailmassa kukaan ei olisi utelias eikä koettaisi ymmärtää tai selittää. Eikö siis merkityksellisyyden kokeminen ole kiinnostavaa itsessään, ei vain jonain poisselitettävänä? (Uumoilen, että neuroottiselta vaikuttava merkitysten sivuuttaminen liittyy jotenkin siihen, miten huonosti ymmärrämme eläimiä.)

Luin eilen Quentin Crispin ja Donald Carrolin tavattoman hupaisaa kirjaa Doing It with Style. He käsittelivät siinä elämän eri osa-alueista tyyliniekan näkökulmasta, ja totesivat, ettei seksuaalinen akti oikeastaan voi olla kovin tyylikäs, sillä siinä on vaikea ilmentää sitä persoonallista kuvaa itsestään, jota tyyliniekka tahtoo alati ilmentää. Tämä on tietysti silkkaa kukkua. Epäilen, että Crisp ja Carrol sortuvat banaalisti samastamaan seksuaalisuuden merkityksen sen selitykseen. Selitykseksi voi vapaasti hyväksyä jonkin psykoanalyyttisen isä-äiti-lapsi -kolmioteorian, jonkin evoluutiotarinan tms. Tämä ei kuitenkaan lainkaan sido seksuaalisuuden merkitystä, sillä merkityksiä voi luoda, huomata tai keksiä. "Fantastinen tehdas" voi tuottaa muutakin kuin ennalta oletettua.