Kyselytutkimusten käyttämisestä

Tuoreimmat kumppaneiden lukumäärän muutokset saivat aikaan sen, että miesten ja naisten raportoimat seksuaalikumppaneiden lukumäärät olivat vuonna 2007 lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen. Alle 25-vuotiaiden ikäryhmässä naisten keskiluku oli vuonna 2007 jopa suurempi kuin miehillä. Kehitys viittaa siihen, että jo lähivuosikymmeninä miehet ja naiset tulevat melko ilmeisesti ilmoittamaan yhtä monta seksuaalikumppania elämänsä aikana.

Osmo Kontula on harmi kyllä jättänyt uusimmasta kirjastaan Halu & intohimo lähes kaikki kyselytutkimusten tuloksista laaditut tarkat tilastot pois. Koska olen laiska enkä jaksa lähteä metsästämään niitä muualta, joudun tyytymään hänen selityksiinsä noista tilastoista. Se on paikoin ärsyttävää, sillä Kontula ei aina kirjoittaessaan malta muistaa, että kyselytutkimukset kertovat ennen muuta siitä, mitä ihmiset vastaavat kyselytutkimuksiin. Tuossakin katkelmassa hän puhuu suloisesti sekaisin "kumppaneiden lukumäärän muutoksista" ja "raportoiduista seksuaalikumppaneiden lukumääristä" aivan kuin kyseessä olisi jotenkin sama asia.

Siteeratussa kohdassa käsitellään, kuten monet tietävät, yhtä niistä monista esimerkeistä, jotka kirkkaasti paljastavat kyselytutkimusten ongelmat. Jos kysyttään isolta joukolta ihmisiä kuinka monta seksuaalikumppania heillä on ollut elämänsä aikana, saadaan tietoa siitä, mitä ihmiset kyselytutkimuksissa vastaavat tähän kysymykseen. Tähän asti on aina ollut niin, että miehet raportoivat – kaikkialla maailmassa – selvästi enemmän seksuaalikumppaneita kuin naiset. Miestenkeskiset suhteet eivät selitä eroa, se kun on yleensä niin suuri. Aina yhtä sekavasti kirjoittava Kontula kertoo vuonna 1993 kirjassa Suomalainen seksi, että "vuonna 1971 tehdyn tutkimuksen mukaan miehillä oli ollut keskimäärin 11 kumppania elämänsä aikana, naisilla 3, vuoden 1992 tutkimuksen mukaan vastaavasti 14 ja 6". Tarkemmin sanottuna vuonna 1971 ihmiset vastasivat kyselytutkimuksiin niin, että miehet raportoivat keskimäärin 11 kumppania ja naiset 3, ja vuonna 1992 vastaavasti 14 ja 6. Ero on liian suuri selittyäkseen muulla kuin sillä, että vastaukset eivät ole totta.

Suomalainen seksi -kirjan mukavasta kaaviokuvasta (jollaisia uusimmassa kirjassa tosiaan ei ole kuin muutama) näkee, että vielä vuonna 1992 18–24-vuotiaat naiset raportoivat tuntuvasti vähemmän seksuaalikumppaneita kuin samanikäiset miehet. Tilanne on siis muuttunut. Alle 25-vuotiaat suomalaiset eivät enää toistakaan tuota vanhaa sääntöä. Tämä on minusta kiinnostavaa. (Enkä ole yllättynyt siitä, että tuossa ikäryhmässä naiset raportoivat useampia seksuaalikumppaneita kuin miehet; naisethan raportoivat myös aloittavansa yhdynnät nuorempina kuin miehet, ja tyttöjen ensimmäiset poikaystävät ovat tyypillisesti heitä vanhempia.)

Tämä on kiinnostavaa koska tieteessä suositut tarinat kiinnostavat minua. Muutoksen vankkuus täytyy tietysti tarkistaa tekemällä lisää kyselytutkimuksia ja selvittämällä vastaako nuoriso esimerkiksi muissa pohjoismaissa nykyään samaan tapaan kuin Suomessa. Mutta mikäli Kontulan saama tulos ei ole jonkinlainen anomalia, se on hankala useiden erilaisten tutkimuksessa kerrottujen tarinoiden kannalta.

Ensimmäinen näistä tarinoista on sellainen, johon harva nykyään muutenkaan uskoo. Robert C. Richardson (tieteenfilosofi, ei se fyysikko) mainitsi tänään seminaarialustuksessaan David Bussin, joka uskoi haastattelututkimusten tuloksiin ja väitti, että tavanomaisilla miehillä olisi oikeasti enemmän seksuaalikumppaneita kuin tavanomaisilla naisilla. Ero selittyisi pienellä prostituoitujen joukolla, joka ei oletuksen mukaan näkyisi tilastoissa. Buss halusi todistaa, että miehet ovat luonnostaan kaikkialla promiskuiteettisempia (onko tuo sana?) kuin naiset. No, jos Kontulan tulos pitää paikkansa, niin joko suomalaiset nuoret rikkovat rankasti biologiaa vastaan, tai ovat alkaneet valehdella kyselytutkimuksissa (Bussin mukaanhan he puhuivat aiemmin totta), tai Buss oli väärässä.

Tätä tarinaa ei tosiaan kovin moni usko. Sen sijaan olen törmännyt verkossa harhaillessani toisenlaisiin yrityksiin naturalisoida ero miesten ja naisten raportoimissa kumppanimäärissä. En nyt linkitä, koska en millään jaksa etsiä ja koska tämä on blogikirjoitus eikä mikään artikkeli, joten minun ei tarvitse. Tämäntyyppisissä selityksissä lähdetään siitä, että ero ei tosiaan ole seksuaalikumppanien määrässä vaan raportoinnissa. Miehillä ja naisilla on yhtä paljon seksuaalikumppaneita, mutta syystä tai toisesta miehet yliraportoivat ja naiset aliraportoivat. Naturalisoinniksi tämä menee kun näissä selitysyrityksissä oletetaan, että yli- ja aliraportointi johtuu jostain biologispohjaisesta erosta miesten ja naisten välillä: miehet arvioivat karkeasti ja yläkanttiin, naiset laskevat tarkemmin ja unohtavat enemmän tai vähemmän tietoisesti osan, ja tämä käsittelytapaero voidaan joku päivä selittää miesten ja naisten aivojen välisillä eroilla. Tämäkin tarina on ongelmissa mikäli Kontulan saamat tulokset eivät osoittaudu anomaliaksi vaan toistuvat muissakin kyselytutkimuksissa: jos erot raportoinnissa katoavat, ne eivät voineet alkujaankaan johtua mistään perustavasta sukupuolten välisestä kognitiivisesta erosta.

Kolmas Kontulan tulosten kanssa ongelmiin joutuva tarina kertoo nuorten tyttöjen ja naisten jatkuvasti kokemista voimakkaista madonnapaineista. En puhu laulajasta vaan huora/madonna -dikotomian jälkimmäisesti puoliskosta. Tämän tarinan mukaan tyttöjen on toisaalta harrastettava seksiä, koska pojat haluavat ja/tai he itse haluavat, mutta heidän on myös salattava osa seksuaalikumppaneistaan, koska muuten he leimautuvat huoriksi. Jos Kontulan saamat tulokset toistuvat, tätäkin tarinaa on tarkistettava. Sitä ei silloin välttämättä tarvitse tuomita vääräksi, vaan ainakin Suomessa historiaksi: tytöt eivät enää tunne sen suurempaa painetta salata seksuaalikumppanimääriään kuin pojatkaan. Madonnapaineet ovat hellittäneet?

Oikeasti Kontulan saama tulos tuskin kiinnostaa niitä tutkijoita, jotka suosivat jotain yllä kuvaamani kaltaista tarinaa. Tarina voidaan aina pelastaa, sen kannalta hankala tulos voidaan aina selittää pois. Kiinnostavaa onkin tarkkailla ketkä tutkijat ottavat vastaan heidän suosikkitarinoitaan vastaan rikkovia tutkimustuloksia.

Merkityksestä

Muistakaamme, miten Lawrence reagoi psykoanalyysiin: emme saa unohtaa sitä. Hänen vastahakoisuutensa ei ainakaan johtunut seksuaalisuuden löytämisen aiheuttamasta kauhusta. Hänellä oli kuitenkin vaikutelma, puhdas vaikutelma, että psykoanalyysi oli sulkemassa sukupuolisuuden kummalliseen, porvarillisesti koristeltuun koteloon, jokseenkin kuvottavaan keinotekoiseen kolmioon, joka tukahdutti koko seksuaalisuuden halun tuotantona tehdäkseen siitä taas "likaisen pikku salaisuuden", pienen perhesalaisuuden – tehdäkseen siitä fantastisen tehtaan sijasta intiimin teatterin: luonto ja tuotanto. Hänestä tuntui, että seksuaalisuudella oli enemmän voimaa tai potentiaa.

Olen viime aikoina lukenut katkelmia Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksesta. Lukukokemus on hämmentävä enkä lainkaan kadehdi Tapani Kilpeläiseltä tällaisen tekstin suomentamisen kohtuutonta urakkaa. Välillä tulee ylläolevan kaltaisia täysin ymmärrettäviä ja mielestäni hyviä katkelmia. Ne voivat olla pitkiäkin. Sitten tulee taas jotain, mistä en tajua ainuttakaan kokonaista virkettä. Ei se mitään, sillä otan tosissani Deleuzen antaman lukuohjeen: käytä työkaluna jos pidät hyödyllisenä, ja jos et, niin jätä sikseen. Käsittämätön teksti ei ole minusta mitenkään hienoa, mutta en myöskään kuvittele, että minulle käsittämätön olisi automaattisesti huonoa. Oikeastaan Anti-Oidipus tuntuu juuri siksi lupaavalta, että välillä käsitän jotain ja silloin lähes järjestään inspiroidun ajattelemaan. Miksi lukisin sellaista, joka on jo etukäteen selvää?

En aio koettaa selittää, sen sijaan assosioin.

Deleuze ja Guattari käyvät psykoanalyysin kimppuun muun muassa sen vuoksi, että siinä ihminen, erityisesti ihminen seksuaalisena olentona, selitetään isä-äiti-lapsi -kolmiosta käsin. He väittävät, että lapsi ei koe "kaiken koskettamansa edustavan vanhempiaan", he kiistävät seksuaalisuuden perheluonteen. Ranskassa 1970-luvun alussa hyökkäys psykoanalyysia vastaan oli erittäin aiheellinen hanke, sillä psykoanalyyttiset teoriat olivat siellä silloin paljon tunnetumpia ja vaikutusvaltaisempia kuin täällä ja nyt voisi mitenkään arvata. He asettuivat vallitsevaa ihmisyyden selitystä vastaan.

Minulla ei sinänsä ole mitään sitä vastaan, että yritetään selittää ihmisyys. Monet näistä yrityksistä ovat oikein viihdyttäviä, ja vaikka en olekaan tähän mennessä vakuuttunut ainoastakaan, olen oivaltanut monen niistä avulla tärkeitä asioita. Viime aikoina, ehkä noin sadan vuoden ajan, yritykset selittää ihmisyys ovat tavanneet liittyä seksuaalisuuteen. Siinäkään ei ole mitään vikaa, tai ei olisi, jos sisäistettäisiin se, ettei selityksestä seuraa toimintasuositusta. "Is" does not imply "ought", kuten eräs rakkaani usein David Humen sanoin muistuttaa. Valitettavasti tämä ei ole intuitiivisesti selvää: on hyvin helppo käyttää selitystä tai kuvausta oman elämänsä rajoittamiseen.

Välisoitto: selitysyritykset ja säännönmukaisuuksien kuvaukset voisivat tietysti olla vapauttavia. Jos tiedän ja hyväksyn sen, että käyttäydyn hyvin helposti jollain tietyllä tavalla mikäli en pidä visusti varaani, voin ottaa tämän huomioon, pitää varani, ja onnistua aina joskus päättämään tahdonko seurata impulssiani vai en. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että on yleisempää toimia toisin. Elämäänsä voi rajoittaa selitysyrityksillä monella tapaa. Voi kiistää kuvauksen ja selitysyrityksen ja kiukutella jos joku huomauttaa kuvauksen osuvuudesta. Voi myös koettaa elää niin, että todistaa kuvauksen ja siten myös selityksen vääräksi. Tai sitten voi hyväksyä kuvauksen ja selityksen, kokea ne normeiksi ja alkaa toteuttaa niitä. Jokainen näistä vaihtoehdoista vaikuttaa tyhmältä.

Psykoanalyysi muistuttaa monella tapaa useimpia viimeaikaisia yrityksiä selittää ihmisyys. Ymmärtääkseni (korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä) se sivuuttaa merkitykset merkityksinä. Toki merkityksille annetaan funktionaalisia rooleja ja niitä selitetään jne., mutta ihmisten kokemat merkitykset sinänsä sivuutetaan epäolennaisina, väärinä, kuvitelmina tms. pintana, jonka takana olennainen on. Monissa muissa selitysyrityksissä tämä sivuuttaminen on vielä paljon selvempää kuin psykoanalyysissa. Minusta tämä on kummallista, sillä kaikki selitysten etsiminenkin johtuu siitä, että asioilla on meille merkitystä. Merkityksettömässä maailmassa kukaan ei olisi utelias eikä koettaisi ymmärtää tai selittää. Eikö siis merkityksellisyyden kokeminen ole kiinnostavaa itsessään, ei vain jonain poisselitettävänä? (Uumoilen, että neuroottiselta vaikuttava merkitysten sivuuttaminen liittyy jotenkin siihen, miten huonosti ymmärrämme eläimiä.)

Luin eilen Quentin Crispin ja Donald Carrolin tavattoman hupaisaa kirjaa Doing It with Style. He käsittelivät siinä elämän eri osa-alueista tyyliniekan näkökulmasta, ja totesivat, ettei seksuaalinen akti oikeastaan voi olla kovin tyylikäs, sillä siinä on vaikea ilmentää sitä persoonallista kuvaa itsestään, jota tyyliniekka tahtoo alati ilmentää. Tämä on tietysti silkkaa kukkua. Epäilen, että Crisp ja Carrol sortuvat banaalisti samastamaan seksuaalisuuden merkityksen sen selitykseen. Selitykseksi voi vapaasti hyväksyä jonkin psykoanalyyttisen isä-äiti-lapsi -kolmioteorian, jonkin evoluutiotarinan tms. Tämä ei kuitenkaan lainkaan sido seksuaalisuuden merkitystä, sillä merkityksiä voi luoda, huomata tai keksiä. "Fantastinen tehdas" voi tuottaa muutakin kuin ennalta oletettua.