30.7.06

Kuusi ruhtinatarta kirkui

Kaikki ruhtinattaret pyörtyivät, seurasi kyyneleitä, kuusi ruhtinatarta kirkui – se oli maailmanloppu!

Kalmanlinja vartoo muutaman viikon päässä. Ehdin kuitenkin edetä pikkuhiljaa Idiootissa milloin en istu koneen äärellä, Dostojevski tyynnyttää stressin. Olen nauranut tuolle virkkeelle heleästi jo monta kertaa.

26.7.06

Juhlavaa


Matkustin Lontooseen koska ystäväni menivät siellä naimisiin keskenään. Häät olivat enlannin- suomen- ja iirinkieliset; Westminster Cathedralin Lady Chapel ja katolilaiset menot kynttilänsytyttämiseen hyvin kauniit, kuten morsiankin. Sulhanen vaikutti hämmentyneen onnelliselta. Morsiamen vanhemmat ovat tottuneita järjestämään juhlia, mutta kyllä heitä silti selvästi hieman hermostutti. Tarjoilijat olivat lyhytkasvuisia miehiä, jotka kaatoivat lasiin lisää viiniä jos siitä vähänkin siemaisi. Läkähdytin itseni tanssimalla irlantilaisia kansantansseja hyvin korkeissa koroissa mielettömässä kuumuudessa. His Excellency morsiamen isä tanssi niitä erinomaisesti - sulhasen isä taas kunnostautui tanssilattialla pikkutunneilla kun enää me muutamat tanssihaluisimmat ja DJ jaksoimme. Silloin olin jo riisunut ne korkokengät jalastani.

16.7.06

Uimassa

Kun kävelen pukuhuoneeseen, pyyhkeeseen kietoutunut pieni poika katsoo minua totisena äitinsä viereltä. Juuri sen ikäinen, että naisten pukuhuoneessa alkaa olla jotain, josta uumoilee, että pitäisi hävettää. Kupariset, muhkuraiset vanhat naiset vievät tilaa, väistelen kaapille, jonka edustalla ei ole muita; kaapinovi vaatii kolikon. Kuminen avainlenkki venyy nilkkaan.

Naisten katseet pesuhuoneessa viistävät tyynesti toisten vartaloita, erilaisia valkean, punottavan ja päivettyneen ihon sävyjä, pehmeitä, haavoittuvaisen näköisiä lämmössä punehtuvia mutkia ja pullistumia, ihon alta kuultavia luita, neitosten pyöristyneitä nuppumaisia rintoja, pikkutyttöjen notkolle kaartuvia selkiä, vanhenevaa roikkuvaa lihaa. Katsotaan tavalla, jota kymmenvuotiaat eivät vielä aivan osaa. He istuvat saunan lauteilla kahden kuten aina kun levitän pyyhkeeni, istun ja koukistan polveni - heidän katseissaan on ilme ja tarkkuutta kun he antavat niiden kulkea pitkin lauteilla vaiti istuvia naisia. Vieressäni ehkä Thaimaassa syntynyt kaunis nainen hieroo lihaisia kylkiään ja vatsaansa ilmeettömin kasvoin.

Allas on turkoosi ja aurinko paistaa silmiini. Koetan löytää radan, jolla uijat eivät olisi liian hitaita; väkeä on kuitenkin vielä sen verran, että päätän vesijuosta hetken. Sitä varten on noustava altaasta, toistettava näytös, jonka juuri selvitin kävelemällä selkä suorana ja lanteet kevyesti keinuen altaalle, kumartumalla kiireettä huuhtomaan uimalasini ja hyppäämällä nuolena veteen. Veden alla asettelen uimapukuani ja nousen hetkeksi altaan reunalle noukkiakseni vesijuoksuvyön. Kiristän sen ylleni vasta altaassa. Kun juoksen, samaa rataa hitaasti uimalasit päässään uiva mies sukeltaa aina minua vastaan tullessaan - varmaan muitakin. Juostessa ei tarvitse uimalaseja, ne roikkuvat kaulallani; niskassani ja selälläni märät hiukset. Löydän rytmin, joka lämmittää, käsivarret viuhtoisivat veden vastuksetta. Sitten taas uin, tällä kertaa en kuitenkaan sukella hyppyaltaan pohjaan. Vain kun väkeä on vähemmän.

Pesuhuoneeseen palatessani kaakeloidulla lattialla kävelee vähän vaivaisesti laiha tyttö, joka katsoo minua silmiin. Lapsenvartalossa on jotain rujoa ja linkkaavaa, lapaluissa jotain poissa tavallisilta sijoilta, luiseva olento näyttää Lidia Postman piirtämältä keijukaiselta. Hänen luokseen pesuhuoneeseen tulee kaksi siskosta, vanhempi kehittynyt rotevaksi ja ryhdikkääksi vaaleaksi olennoksi, jonka lämmöstä punertuvat suuret rinnat ja pakarat näyttävät tahtovan ylöspäin; kuvittelen hänet suomalaiseen kesäöiseen romanssiin, niityn laitaan hiukset palmikkokruununa. Nuorempi sisko kasvaa vielä, mutta hänen karvoituksensa kiertyy jo kolmioksi juuri samalla tavalla kuin sisarellaan. Saunan lauteille kiipeää lapsensa kanssa kapealantioinen ja pitkäsäärinen nainen, joka vielä muutama vuosi sitten epäilemättä kantoi varttaan kadulla kulkiessaan paljon tietoisemmin kuin nyt, kun lapsi on muuttanut rinnat ja vyötärön vanhemmiksi. Pestessäni hoitoainetta hiuksistani kohtaan taas kahden pikkutytön katseet; tytöt ovat eri kuin aiemmin, luulen, mutta katseet samalla tapaa uteliaat. Selät kaartuvat suihkusta valuvan veden alla seistessä notkolle ja lapsenvatsat pömpöttävät.

Pukuhuoneessa on jo siivooja, odotan hetken päästäkseni kaappini ovelle. Vaihdan muutaman sanan, minä pyyhe ympärilläni, hän työasussaan. Lähden uimalalta valkoisissa pellavahousuissa ja valkeassa ohuessa puuvillapaidassa, pyyhe harteillani.

Tunnisteet:

15.7.06

Vilpittömyydestä

Maailma on jo kuvattu, tehtävänä on sen muuttaminen, totesi Guy Debod. Löysin rohkaisua ja innoitusta sieltä täältä vastaantulleista filosofi Debordin lausahduksista. Juuri näin olin minäkin ajatellut! Mediahan näyttää kuvia toinen toisensa jälkeen maailman epäkohdista. Reportterit kulkevat katastrofikiertueella jahdaten kuvaa, joka läpäisisi turtumuksen. Mutta hei! Sietokyky nousee ja annosta on kasvatettava, jotta tuntuisi. Siinä sitten sata vuoden uutiskuvaa, kaikki täydellisesti valotettuja, sommiteltuja ja pullollaan draamaa, "Klik".

Sisareni lykkäsi minulle luettavaksi ja eteenpäin siirrettäväksi Joel Rosenbergin (ei se kirjailija) valokuvailmaisun lopputyön Ehdotuksia - yks, kaks. Suhtauduin hieman epäillen: taas joku hyväätahtova, joka hieman rasittavasti ymppää taideprojekteihinsa kaikenlaista hienoltakuulostavaa tekstiä vaivautumatta edes lukemaan sitä, mistä on innostuvinaan. Olin aivan väärässä. Toisaalta oikeassa, sillä esimerkiksi Debord puuttui kirjallisuusluettelosta, mutta toisaalta ihastuttavan, säkenöivän väärässä, sillä työ on hurmaava.

Vilpittömyys on harvinaista. On loistavaa, että joku jaksaa tehdä tällaista (se Guantánamo-tempaus) tai tällaista, tai muualla päin maailmaa samaan ja tätä tekijää innoittaneeseen tapaan vaikkapa tällaista, siis tehdä vaikkapa niin, että "idea syntyi muutama päivä ennen toteutusta. Pyysin pari kaveriani auttamaan arkkien liimaamisessa ja yhdessä saimme 70-metrisen tekstin valmiiksi yhdeksän aikaan aamulla."

Välillä ärisen nähdessäni huolimatonta luentaa, ymmärtämätöntä intoilua, turhanpäiväistä ja yksinkertaistavaa kaahotusta. Täytyy pitää mielessä, ettei ärinäni ainakaan tuota iloa, joku harvinaisuus niiden aina mistä milloinkin päivänpolttavasta ("prekariaatti") innostuvista touhuajista voi oivaltaa olennaista ja saada aikaan jotain todella hienoa. Voi jos on vilpitön.

Tunnisteet:

7.7.06

Pitäisi rakentua

Itse haluaisin kerätä yhdestä ainoasta lauseesta, tai rivistä, koostuvia tarinoita, jos se olisi mahdollista. Mutta tähän asti en ole löytänyt ainuttakaan joka ylittäisi guatemalalaisen kirjailijan Augusto Monterrosson "kertomuksen": "Cuando despertó, el dinosaurio todavía estalba allí." (Kun hän heräsi, dinosaurus oli vielä siellä.)

Olen lukenut hajanaisesti monenlaista, eniten ehkä kuitenkin Calvinoa, Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Tämä on niitä kirjoja, joita minun on näemmä vaikea lukea järjestelmällisesti, olen lukenut sitä monasti satunnaisista kohdista, en koskaan ennen johdonmukaisesti alusta loppua kohden edeten. Mutta nytkin eksyn moniin muihin teksteihin tavan takaa. Katsoin eteeni pöydälle päivemmällä, siinä oli auki tämän kirjan lisäksi kaksi aivan asiaanliittymätöntä tekstiä. Ennen pitkää huomasin olevani kerrosta ylempänä lukemassa ensin artikkelia sammakkoja tappavasta sienitaudista, sitten Borgesia.

On kuuma, nyt olen tämän talon vintillä, jonne päivän tukahduttavuus on varastoitunut. Raukeus painaa ruumista. Calvinon kuvaamista kirjallisista arvoista keveys on minulle ehkä läheisin, ainakin olen ehtinyt ajatella sitä eniten. Mahdollisesti aivan muuna kuin kirjallisena arvona tosin.

Blogin pitäisi rakentua toisin. Tapa jolla blogikirjoitukset seuraavat tosiaan ei sovi yksiin sen kanssa, kuinka ne liittyvät toisiinsa, tämä on huonoa. Tiedän että voisin viritellä tänne erilaisia teemoja, joiden mukaan järjestäisin kirjoituksiani, mutta sellaisen tuoma apu on aivan riittämätöntä ja väkinäistä. Kirjoitusten pitäisi olla kolmiulotteisella kartalla, jolla kaikki yhteydet ja niiden vahvuuden näkyisivät eripaksuisina rihmoina tekstiköntäleiden väleissä.

Tunnisteet:

4.7.06

Kommentteja kahteen kirjoitukseen

Parkour ja yhteiskuntakriittinen keskustelu prekariaatista eroavat siten, että traceurin valikoidessa itselleen kentän ja pannessa juoksuksi, prekaari odottaisi muiden juoksevan hänen puolestaan, sillä hän on yhteiskuntaeettisen kohtuuden nimissä unohtanut sen itseohjautuvuuden, jonka puitteissa hän kenties muilta rahavirtoja kirvoittamattoman, tai kirvoittamattomaksi muttuneen, alansa alkujaan valitsi.

Rakas ystäväni Käsityöläinen on rakentanut itselleen Marsunluutornin; lueskelen hänen ensimmäistä kirjoitustaan siellä. Minua häiritsee hänen yllä siteeraamani tulkintansa prekariaatista, se tuntuu yksisilmäiseltä. Tuossa näet oletetaan, että prekaarit ovat harvahkossa ja että he työskentelevät tietyillä, epätyypillisillä aloilla, joita valitessaan ihminen tietää valitsevansa vapauden vastapainona myös turvattomuutta. Toisin sanoen prekaari olisi itsellinen/freelancer, taiteilija tai tutkija tai vapaa toimittaja tai muuta sellaista toki yleisehköltä tietyissä piireissä vaikuttavaa, mutta kuitenkin marginaalista – tai tekisi ainakin tuottamattomaksi muuttunutta työtä.

Kummallinen kuvitelma, että "epätyypillistä" työtä tekevän prekaarin työ olisi erityisen tuottamatonta ja siksi turvatonta. Näinhän ei ole. Päinvastoin, näemme "epätyypillisen" työn tulevan jatkuvasti tavanomaisemmaksi kaikilla aloilla. Pätkää tai projektia tekevä työntekijä tulee työnantajalle halvemmaksi kuin "tyypillinen" vakituisessa työsuhteessa oleva työntekijä. Kun vaihtoehdot ovat työn siirtäminen halvempiin maihin tai "epätyypillisen" työn teettäminen vaikkapa Suomessa, taivutaan pätkiin ja projekteihin. Kyse ei ole minkään tietyn työn tuottamattomuudesta, vaan siitä, että täällä ei juuri kannattaisi teettää työtä. "Epätyypillisestä" työstä on tulossa yhä tyypillisempää, siis yhteiskunnassa olennainen asia. Vähemmistö prekaareista tekee pätkää tai projektia omasta halustaan, jotkut toki kehittävät sopeutumistekniikoita, joissa ajatus vapaudesta voi olla merkittävässäkin roolissa.

Prekariaatin käsite on kiinostava. Käytäntö, jota siihen liitetään, ei tällä hetkellä ole erityisen kiinnostavaa (vaikka monet toimijoista ovatkin mukavia). Toiminnasta puuttuu johdonmukaisuutta ja omien esitysten käytännön noudattamista. Tämä konkretisoitui minulle kun tein erään "epätyypillisen" työprojektin sellaiselle suomalaiselle taholle, jonka puhe on täynnään prekariaatin ja uuden työn ongelmia: koskaan ennen tai jälkeen ei minulta työntekijänä ole vaadittu niin paljon joustavuutta, sopeutumista aikataulumuutoksiin, lupausten pitämättä jättämisen ja kaikenlaisen pompotuksen ja epävarmuuden sietämistä. Viehän se sanoilta uskottavuutta – toisaalta tuo sitä lisää: "epätyypillisen" työn tietyt piirteet oli sisäistetty niin vahvasti, ettei työtäni osattu nähdä työnä, se nähtiin projektiin osallistumisena. Se, että palkkioni viipyi kuukausikaupalla, ei ollut olennainen asia, koska minun olisi pitänyt olla vain kiitollinen siitä, että tulin pyydetyksi ja sain osallistua niin kiinnostavaan projektiin, ei samastua "tyypilliseen" palkkatyöläiseen ja vaatia oikeuksiani.

Huolimatta käytännön haparoinnista prekariaatin käsite on tosiaan kiinnostava: se haastaa eräitä itsestäänselvyyksiä, se on ehkä oivallinen työkalu politiikan politiikassa. Siksikin Käsityöläisen tulkinta harmittaa. Koska "epätyypillisestä" työstä on tulossa yhä tyypillisempää, on syytä kysyä mikä on tuon epätyypillisen työn tekijöiden rooli yhteiskunnassa. Heille on, kuten olen aiemmin huomauttanut, sälytetty paljon sellaista, mikä aiemmin on luettu työnantajien tehtäväksi. Prekariaatti on käsite, jolla voidaan kyseenalaistaa vastakkainasettelu monoliittisen yhteiskunnan ja vapauteen pyristelevien yksilöllisyyttään korostavien itsellisten välillä. Se on väline, jonka avulla voidaan ehkä puhua mielekkäästi nykylänsimaisesta työläisestä. Prekaari ei siis ole yhteiskunnan loinen tai huonosti tuottavaksi muuttunut poikkeusolento, kuten Käsityöläinen tuntuu sanovan, vaan yhä tavallisempi yhteiskunnan jäsen.

Tämä on tietysti haaveilua siitä, mitä voisi olla ja miten poliittisen ajattelun itsestäänselvyydet voisivat muuttua. Jos lähdetään siitä, että jonkin liikkeen äänekkäimpien jäsenten toimista voidaan päätellä mistä kyseisessä liikkeessä on ja edes voi olla kyse, Käsityöläisen puheet ovat helppoja ymmärtää. Niin ovat muuten Panunkin viimeisimmät:

Ruotsissa vallitseva asennoituminen on feministinen. Tämä tarkoittaa, että ruotsalaisen käsityksen mukaan hyviä miehiä ei ole eikä määritelmällisesti voikaan olla, vaan hakkaajamies on normaali mies. Ei ole miehiä, jotka eivät hakkaisi, on miehiä, jotka ovat jo hakanneet ja miehiä, jotka eivät ole vielä hakanneet. Mies on myötäsyntyisesti väkivaltainen ja naista alistava, ja kun mies lyö naista, se on vain hänen miehisen luontonsa ennustettava ja odotettava oire. Kuten ei tiikeriä voida parantaa raidoistaan, ei miestäkään voi parantaa alistamisen halustaan.

Satuin eilen avaamaan television, ja sieltä tuli täysin häkellyttävä dokumetti, jonka heti tunnistin siksi, mistä Panu on monet kerrat kirjoittanut. Siinä muun muassa vaikutusvaltaisessa asemassa oleva ruotsalainen, ymmärtääkseni entinen tasa-arvoministeri, sirkeästi selitti, että yliopistoilta ja kaikelta valtiorahoitteiselta tutkimukselta pitäisi edellyttää sitoutumista tiettyyn oppiin, jonka mukaan miehet sortavat naisia. Oppi vakutti kaikkien (lukuisten) merkittävissä asemissa toimivien haastateltujen lausuntojen mukaan juuri näin kaistapäiseltä. Yliopistoväki oli tietysti aika kauhuissaan, vertasivat ajatusta DDR:n tieteentekoon. Sama entinen tasa-arvoministeri ilmaisi ihmettelevänsä sitä, etteivät kaikki naiset vihaa miehiä. Tällainen sakki näkyy olevan merkittävässä asemassa ruotsalaisen feminismin ja naistutkimuksen alalla; maan turvakoditkin ovat heidän hallussaan. Toisinajattelevat feministit olivat dokumentissa vaivautuneita ja puhuivat hiljempaa.

Juu, edelleen olen feministi. Jos lähdettäisiin siitä, että jonkin liikkeen äänekkäimpien jäsenten toimista voidaan päätellä mistä kyseisessä liikkeessä on ja edes voi olla kyse, tuollainen vastenmielinen miesviha ja sukupuolistereotypioiden täysin kritiikitön omaksuminen saisi tietysti karttamaan koko sanaa "feminismi". Samantyyppistä, vaikka selvästi laimeampaa, olen nähnyt suomalaisessakin politiikassa (muun muassa SDP:n joukoissa, joita Panu ei kuitenkaan käsittääkseni ole kokonaan tuominnut, vaikkeivat he ole tietääkseni suorasanaisesti irtisanoutuneet eräiden jäsentensä kaikista lausunnoista). Minusta ei kuitenkaan ole kiinnostavaa samastaa jonkin käsitteen potentiaa siihen käytäntöön, mistä kulloinkin lähtee eniten melua.

Feminismini käytäntö näkyy lähinnä sellaisten sukupuolistereotypioiden purkuyrityksinä, joita muun muassa tuon osittain näkemäni dokumentin feministit raivoisasti pitävät yllä. Ihmisyys on olennaista. Toivon aikuisen ihmisen vastaavan teoistaan; itse ainakin koetan vastata omistani. Kaunat ja itsestä kumpuavat toimintatapaodotukset ovat uudelleenjärjestettävissä jos niin tahdotaan. Ei ole minkään ryhmän, biologisen tai kulttuurisen joukkosubjektin syy, että esimerkiksi erään tuntemani lääkärin työpaikalla työvuorolistoja nyt vain laativat ainoastaan naispuoliset lääkärit; kukaan ei siitä hommasta pidä, suostujat ovat naisia. Ei ole minkään ryhmän syy, että taas kerran saanen tänä kesänä kihistä kiukusta katsellessani Tutkijaliiton kesäkoulussa sitä tyttöriviä, joka on hiljaa poikien puhuessa kilpaa. Tytöt aktivoituvat sitten kun pitää järjestellä iltapalan tarjoilua, lämmittää sauna tai kun keskustellaan vauvapsykologiasta. Ei ole minkään ryhmän syy, kuinka sukupuolen perusteella syrjivä ja halventava puhe miehistä käy päinsä julkisuudessamme, vaikka vastaava puhe naisista ei. Eikä sekään ole minkään ryhmän syy, kuinka tällaisia asioita pidetään yllä käytännön toimilla. Kaikki nuo asiat ovat muutettavissa jos niin halutaan. Toisin toimiminen on ajoin ahdistavaa, saatan tuntea häpeää ja pelätä toisten myötähäpeää avatessani suuni tai valitessani tarkkaan minkälaisiin sihteerinhommiin hukkaan aikaani, ja huomaan saavani ajoin sysiä itseäni tajuamaan asiattomuuksien asiattomuuden.

Feminismi on minulle tarpeellinen työkalu, käsite jonka avulla huomaan sukupuolittavia käytäntöjä esimerkiksi feministeiksi itseään kutsuvien toimissa ja voin siis edes koettaa suihtautua niihin kriittisesti. Vastaavasti prekariaatin käsite oli minulle tarpeellinen työkalu ymmärtäessäni, kuinka tuossa "epätyypillisessä" työprojektissani käytännössä toteutettiin sitä, mistä samalla puhuttiin huolestuneeseen sävyyn. Totta kai minusta olisi kivaa, jos muut käyttäisivät näitä työkaluja hieman samaan tapaan kuin itse teen. Itse asiassa se on minulle jonkinmoinen poliittinen projekti.

Lopuksi aivan muusta aiheesta: lukekaahan nämä kaksi Teren kirjoitusta.

2.7.06

Kuoleman ajattelemisesta

On kuollut primadonna,
hänen tomunsa hautaan kannettiin,
ja tuhannet surivat silloin,
sillä hän oli kaunis niin. –
Samat katsojat ensi-illoin
yhä kertyvät teatteriin.

Näin alkava Uuno Kailaan runo 'Primadonna on kuollut' lienee julkaistu ensi kertaa teoksessa Kirjeaarteita koulusta, jota luen paraikaa – kiitos Karri!

Olen ajatellut viime aikoina paljon kuolemaa. Koetan ratkaista kuinka paljon on mielekästä käyttää aikaa sen muistamiseen, että kuka tahansa ympärilläni tai minä itse voi kuolla milloin hyvänsä. En ole siitä erityisen huolissani mutta ajattelen sitä usein; ehkä enenevissä määrin, vaikka olen kyllä muistanut asian melko taajaan lapsesta pitäen.

Pidän kuoleman ajattelemista hyvänä, se muistuttaa ajattelemaan esimerkiksi kosketuksen ja näön ihmeellisyyttä. Aistien ylipäätään. Nämä näppäimet tuntuvat miellyttävän sileiltä sormieni alla. Istun puutarhaterassilla, edessäni on paljon vihreää, etuoikealla isäni tekemä veistos, jossa on hieman puolipalloa suuremman pyöröikosadodekaedrinpalan muotoisen kehikon keskellä diskopallomainen kappale, jonka nimeä en tiedä, mutta olen katsellessani oivaltanut, että se syntyy kun dodekaedrin tahoja vedetään irti toisistaan sopivasti, ja sitten kierretään kunnes sivujen väliin jääneet neliöt muuttuvat kolmiopareiksi; kolmiot ovat samankokoisia kuin kärkien väliin alkujaan syntyneet kolmiot. Välillä kappaleesta heijastuu auringonvaloa kasvoilleni. Tuuli suhisee puissa, tässä on hyvin lämmin.

Tämä muistaminen, itsen kokevana olentona unohtamatta jättäminen (voisin ehkä helpostikin) tuntuu olennaiselta. Lisäksi tietysti on hyväksi tietää läsnäolevien elävien hauraus, vaalia kun vaalittavaa on. Mielessä on kuitenkin käynyt onko liki jatkuvassa kuoleman ajattelemisessa jotain sellaista morbidia, joka ei ole oman arvioni mukaan hyväksi. Luulen kuitenkin, ettei, olenhan tyyni ja tyytyväinen.

Tunnisteet: ,