4.7.06

Kommentteja kahteen kirjoitukseen

Parkour ja yhteiskuntakriittinen keskustelu prekariaatista eroavat siten, että traceurin valikoidessa itselleen kentän ja pannessa juoksuksi, prekaari odottaisi muiden juoksevan hänen puolestaan, sillä hän on yhteiskuntaeettisen kohtuuden nimissä unohtanut sen itseohjautuvuuden, jonka puitteissa hän kenties muilta rahavirtoja kirvoittamattoman, tai kirvoittamattomaksi muttuneen, alansa alkujaan valitsi.

Rakas ystäväni Käsityöläinen on rakentanut itselleen Marsunluutornin; lueskelen hänen ensimmäistä kirjoitustaan siellä. Minua häiritsee hänen yllä siteeraamani tulkintansa prekariaatista, se tuntuu yksisilmäiseltä. Tuossa näet oletetaan, että prekaarit ovat harvahkossa ja että he työskentelevät tietyillä, epätyypillisillä aloilla, joita valitessaan ihminen tietää valitsevansa vapauden vastapainona myös turvattomuutta. Toisin sanoen prekaari olisi itsellinen/freelancer, taiteilija tai tutkija tai vapaa toimittaja tai muuta sellaista toki yleisehköltä tietyissä piireissä vaikuttavaa, mutta kuitenkin marginaalista – tai tekisi ainakin tuottamattomaksi muuttunutta työtä.

Kummallinen kuvitelma, että "epätyypillistä" työtä tekevän prekaarin työ olisi erityisen tuottamatonta ja siksi turvatonta. Näinhän ei ole. Päinvastoin, näemme "epätyypillisen" työn tulevan jatkuvasti tavanomaisemmaksi kaikilla aloilla. Pätkää tai projektia tekevä työntekijä tulee työnantajalle halvemmaksi kuin "tyypillinen" vakituisessa työsuhteessa oleva työntekijä. Kun vaihtoehdot ovat työn siirtäminen halvempiin maihin tai "epätyypillisen" työn teettäminen vaikkapa Suomessa, taivutaan pätkiin ja projekteihin. Kyse ei ole minkään tietyn työn tuottamattomuudesta, vaan siitä, että täällä ei juuri kannattaisi teettää työtä. "Epätyypillisestä" työstä on tulossa yhä tyypillisempää, siis yhteiskunnassa olennainen asia. Vähemmistö prekaareista tekee pätkää tai projektia omasta halustaan, jotkut toki kehittävät sopeutumistekniikoita, joissa ajatus vapaudesta voi olla merkittävässäkin roolissa.

Prekariaatin käsite on kiinostava. Käytäntö, jota siihen liitetään, ei tällä hetkellä ole erityisen kiinnostavaa (vaikka monet toimijoista ovatkin mukavia). Toiminnasta puuttuu johdonmukaisuutta ja omien esitysten käytännön noudattamista. Tämä konkretisoitui minulle kun tein erään "epätyypillisen" työprojektin sellaiselle suomalaiselle taholle, jonka puhe on täynnään prekariaatin ja uuden työn ongelmia: koskaan ennen tai jälkeen ei minulta työntekijänä ole vaadittu niin paljon joustavuutta, sopeutumista aikataulumuutoksiin, lupausten pitämättä jättämisen ja kaikenlaisen pompotuksen ja epävarmuuden sietämistä. Viehän se sanoilta uskottavuutta – toisaalta tuo sitä lisää: "epätyypillisen" työn tietyt piirteet oli sisäistetty niin vahvasti, ettei työtäni osattu nähdä työnä, se nähtiin projektiin osallistumisena. Se, että palkkioni viipyi kuukausikaupalla, ei ollut olennainen asia, koska minun olisi pitänyt olla vain kiitollinen siitä, että tulin pyydetyksi ja sain osallistua niin kiinnostavaan projektiin, ei samastua "tyypilliseen" palkkatyöläiseen ja vaatia oikeuksiani.

Huolimatta käytännön haparoinnista prekariaatin käsite on tosiaan kiinnostava: se haastaa eräitä itsestäänselvyyksiä, se on ehkä oivallinen työkalu politiikan politiikassa. Siksikin Käsityöläisen tulkinta harmittaa. Koska "epätyypillisestä" työstä on tulossa yhä tyypillisempää, on syytä kysyä mikä on tuon epätyypillisen työn tekijöiden rooli yhteiskunnassa. Heille on, kuten olen aiemmin huomauttanut, sälytetty paljon sellaista, mikä aiemmin on luettu työnantajien tehtäväksi. Prekariaatti on käsite, jolla voidaan kyseenalaistaa vastakkainasettelu monoliittisen yhteiskunnan ja vapauteen pyristelevien yksilöllisyyttään korostavien itsellisten välillä. Se on väline, jonka avulla voidaan ehkä puhua mielekkäästi nykylänsimaisesta työläisestä. Prekaari ei siis ole yhteiskunnan loinen tai huonosti tuottavaksi muuttunut poikkeusolento, kuten Käsityöläinen tuntuu sanovan, vaan yhä tavallisempi yhteiskunnan jäsen.

Tämä on tietysti haaveilua siitä, mitä voisi olla ja miten poliittisen ajattelun itsestäänselvyydet voisivat muuttua. Jos lähdetään siitä, että jonkin liikkeen äänekkäimpien jäsenten toimista voidaan päätellä mistä kyseisessä liikkeessä on ja edes voi olla kyse, Käsityöläisen puheet ovat helppoja ymmärtää. Niin ovat muuten Panunkin viimeisimmät:

Ruotsissa vallitseva asennoituminen on feministinen. Tämä tarkoittaa, että ruotsalaisen käsityksen mukaan hyviä miehiä ei ole eikä määritelmällisesti voikaan olla, vaan hakkaajamies on normaali mies. Ei ole miehiä, jotka eivät hakkaisi, on miehiä, jotka ovat jo hakanneet ja miehiä, jotka eivät ole vielä hakanneet. Mies on myötäsyntyisesti väkivaltainen ja naista alistava, ja kun mies lyö naista, se on vain hänen miehisen luontonsa ennustettava ja odotettava oire. Kuten ei tiikeriä voida parantaa raidoistaan, ei miestäkään voi parantaa alistamisen halustaan.

Satuin eilen avaamaan television, ja sieltä tuli täysin häkellyttävä dokumetti, jonka heti tunnistin siksi, mistä Panu on monet kerrat kirjoittanut. Siinä muun muassa vaikutusvaltaisessa asemassa oleva ruotsalainen, ymmärtääkseni entinen tasa-arvoministeri, sirkeästi selitti, että yliopistoilta ja kaikelta valtiorahoitteiselta tutkimukselta pitäisi edellyttää sitoutumista tiettyyn oppiin, jonka mukaan miehet sortavat naisia. Oppi vakutti kaikkien (lukuisten) merkittävissä asemissa toimivien haastateltujen lausuntojen mukaan juuri näin kaistapäiseltä. Yliopistoväki oli tietysti aika kauhuissaan, vertasivat ajatusta DDR:n tieteentekoon. Sama entinen tasa-arvoministeri ilmaisi ihmettelevänsä sitä, etteivät kaikki naiset vihaa miehiä. Tällainen sakki näkyy olevan merkittävässä asemassa ruotsalaisen feminismin ja naistutkimuksen alalla; maan turvakoditkin ovat heidän hallussaan. Toisinajattelevat feministit olivat dokumentissa vaivautuneita ja puhuivat hiljempaa.

Juu, edelleen olen feministi. Jos lähdettäisiin siitä, että jonkin liikkeen äänekkäimpien jäsenten toimista voidaan päätellä mistä kyseisessä liikkeessä on ja edes voi olla kyse, tuollainen vastenmielinen miesviha ja sukupuolistereotypioiden täysin kritiikitön omaksuminen saisi tietysti karttamaan koko sanaa "feminismi". Samantyyppistä, vaikka selvästi laimeampaa, olen nähnyt suomalaisessakin politiikassa (muun muassa SDP:n joukoissa, joita Panu ei kuitenkaan käsittääkseni ole kokonaan tuominnut, vaikkeivat he ole tietääkseni suorasanaisesti irtisanoutuneet eräiden jäsentensä kaikista lausunnoista). Minusta ei kuitenkaan ole kiinnostavaa samastaa jonkin käsitteen potentiaa siihen käytäntöön, mistä kulloinkin lähtee eniten melua.

Feminismini käytäntö näkyy lähinnä sellaisten sukupuolistereotypioiden purkuyrityksinä, joita muun muassa tuon osittain näkemäni dokumentin feministit raivoisasti pitävät yllä. Ihmisyys on olennaista. Toivon aikuisen ihmisen vastaavan teoistaan; itse ainakin koetan vastata omistani. Kaunat ja itsestä kumpuavat toimintatapaodotukset ovat uudelleenjärjestettävissä jos niin tahdotaan. Ei ole minkään ryhmän, biologisen tai kulttuurisen joukkosubjektin syy, että esimerkiksi erään tuntemani lääkärin työpaikalla työvuorolistoja nyt vain laativat ainoastaan naispuoliset lääkärit; kukaan ei siitä hommasta pidä, suostujat ovat naisia. Ei ole minkään ryhmän syy, että taas kerran saanen tänä kesänä kihistä kiukusta katsellessani Tutkijaliiton kesäkoulussa sitä tyttöriviä, joka on hiljaa poikien puhuessa kilpaa. Tytöt aktivoituvat sitten kun pitää järjestellä iltapalan tarjoilua, lämmittää sauna tai kun keskustellaan vauvapsykologiasta. Ei ole minkään ryhmän syy, kuinka sukupuolen perusteella syrjivä ja halventava puhe miehistä käy päinsä julkisuudessamme, vaikka vastaava puhe naisista ei. Eikä sekään ole minkään ryhmän syy, kuinka tällaisia asioita pidetään yllä käytännön toimilla. Kaikki nuo asiat ovat muutettavissa jos niin halutaan. Toisin toimiminen on ajoin ahdistavaa, saatan tuntea häpeää ja pelätä toisten myötähäpeää avatessani suuni tai valitessani tarkkaan minkälaisiin sihteerinhommiin hukkaan aikaani, ja huomaan saavani ajoin sysiä itseäni tajuamaan asiattomuuksien asiattomuuden.

Feminismi on minulle tarpeellinen työkalu, käsite jonka avulla huomaan sukupuolittavia käytäntöjä esimerkiksi feministeiksi itseään kutsuvien toimissa ja voin siis edes koettaa suihtautua niihin kriittisesti. Vastaavasti prekariaatin käsite oli minulle tarpeellinen työkalu ymmärtäessäni, kuinka tuossa "epätyypillisessä" työprojektissani käytännössä toteutettiin sitä, mistä samalla puhuttiin huolestuneeseen sävyyn. Totta kai minusta olisi kivaa, jos muut käyttäisivät näitä työkaluja hieman samaan tapaan kuin itse teen. Itse asiassa se on minulle jonkinmoinen poliittinen projekti.

Lopuksi aivan muusta aiheesta: lukekaahan nämä kaksi Teren kirjoitusta.

6 Comments:

Blogger Käsityöläinen said...

Prekaarit ovat yhtä harvassa kuin ovat ihmiset, jotka tietävät mikä ”prekariaatti” on ja osaavat tai haluavat sen kanssa, siten kuin se liikkeenä ymmärretään, affilioitua. Prekaarin voisin arvella olevan 1) prekariaattiin itseidentifioitunut aktivisti tai uhri, tai 2) prekaariaktivistin yhteiskunnan laajuudelle tai jopa sen ylitse kuvittelema poliittisen hankkeen jäsen, ”stakeholder” ongelman vyöhykkeellä.

Eli, kyllä, oletan prekaarien olevan ”harvahkossa”, mutta en ole aivan varma tahdotko olettamaani lopultakaan kritisoida.

Otan poliittisen liikehdinnän vakavasti, enkä ole vakuuttunut ’tyypillisyydestä’ sosiaaliturvan ja –etuisuuksien saamiselle soveliaana kriteerinä. Tästä syystä oheistin juttuuni kuvan.

Kommentit ovat erittäin tervetulleita.

4.7.06  
Blogger Eufemia said...

Tällä hetkellä jos puhtaan prekariaattiin identifioituvista, niin toki, harvahkossa. Hieman lisäkommentteja blogissasi.

4.7.06  
Blogger lupiini said...

Hei!
Kirjoitit äärettömän kiinnostavasti sekä prekariaatista että feminismistä. Olen pannut merkille ohjelman "sukupuolisota", mutta en ole tietoisesti alkanut hajottaa päätäni katsomalla sitä. Feministinä minua ottaa päähän se, että minuakin vastuutetaan esimerkiksi ruotsalaisten separatistifeministien ylilyönneistä. Vähän sama, kuin että vasemmistolaista vastuutetaan Stalinin hirmuteoista, näin kärjistäen.

Mitä prekariaattiin tulee; olen itse semitaiteellisen alan sekatyöläisenä niin täysin sisäistänyt prekaariuteni, että hämmästyin vilpittömästi kuullessani, että saan lyhytaikaisesta työsuhteestani PALKALLISTA sairaslomaa. Osa prekarisaatiota on myös työharjottelijoiden hyväksikäyttö yrityksissä, josta voisin ehkä tämän kommenttilaatikon täyttämisen sijaan tehdä oman postauksen lähiaikoina :)

4.7.06  
Blogger Eufemia said...

Hei Lupiini,
hauskaa jos kirjoitus kiinnosti. Suhtaudun kuitenkin hieman eri tavoin kuin sinä tuohon "vastuuttamiseen": ihmisen, joka päättää edustaa jotain liikettä tai joka määrittelee itseään jonkin poliittisluontoisen käsitteen avulla, on mielestäni suotavaa ottaa kantaa asemaansa tuon liikkeen sisällä. Erityisesti jos sitä pyydetään.

Toki kommunistiksi ilmoittautuvan (vaikkei välttämättä "vasemmistolainen" mitä ikinä se tarkoittaakaan) on syytä kuvata kuinka suhtautuu kommunismiin määritelmän mukaan kuuluvaan demokratianvastaisuuteen. Feministiksi ilmoittautuvan on mielestäni syytä kyetä käsittelemään suhdettaan siihen, että sana itse kuulostaa sukupuolittavalta. Itse pidän sanasta kiinni sen kunniakkaan historian vuoksi, sekä siksi, ettei minua miellytä sen merkityksen liukuminen sovinismin aidoksi vastakohdaksi - pitäisin sen mielellään tarkoittamassa kolmatta vaihtoehtoa, joka kyseenalaistaa erojen painoarvon. Voin vaikuttaa asiaan vain käyttämällä sanaa itsepintaisesti haluamallani tavalla.

Tietysti jos vastuuttaminen jatkuu sen jälkeen kun on määritellyt asemansa asiallisesti tai määritelmä ohitetaan esim. valehteluna, asia on yksin vastuuttajan ongelma.

Jeh, minäkin olen ällistynyt kerran palkallisesta sairaslomasta. Näillä aloilla prekaarius on sisäistetty, mietityttää kuinka käy jos/kun se leviää entistä useammille aloille.

5.7.06  
Blogger Mikko said...

En tämän kirjoituksen jälkeenkään ymmärrä, miksi kukaan haluaisi identifioida itseään käsitteellä ("feminismi"), jonka jokainen määrittelee haluamallaan tavalla.

11.7.06  
Blogger Eufemia said...

Ei aivan miten vain haluamallaan tavalla, ei ainakaan mikäli haluaa kommunikoida muiden kanssa. Identifioiminen taas on käsittääkseni jatkuvaa toimintaa, ja mikäli siinä huomaa käyttävänsä toistuvasti jotain tiettyä käsitettä, voinee harkita itsensä identifioimista kyseisellä käsitteellä. Näin tietysti käytännössä vain niissä yhteyksissä, joissa tuolla käsitteella on painoa. Esimerkiksi minä puhun itsestäni feministinä lähinnä sellaisissa keskustelutilanteissa, joissa haluan ottaa kontolleni tuohon käsitteeseen liittyvää painoa ja merkitystä ja nyrjäyttää sitä ehkä hivenen näin tekemällä.

12.7.06  

Lähetä kommentti

<< Home