Mitä tykinruoka tekee tänään?

Sodan kauniiseen verhoiluun jäi vielä paljon tilaisuutta, vaikka ritari-ihanteen oli väistyttävä todellisten asiain tieltä. Millaista ylpeyden huumausta täytyikään jo kirjavien ja upeilevien sotavarusteiden aiheuttaa! Yöllä ennen Azincourtin taistelua molemmat vastapäätä toisiansa pimeään leiriytyneet sotajoukot vahvistavat rohkeuttansa torvien ja pasuunain soitolla, ja valitettiin vakavasti, ettei ranskalaisilla ollut niitä riittävästi "hauskutukseksensa" (pour eulx resjouir), niin että heidän keskuudessaan vallitsi masentunut mieliala.

Lueskelen Johan Huizingan Keskiajan syksyä. Mieleni on askarrellut viime aikoina erään kysymysryppään parissa; olen kirjoittanutkin siitä muutamasta näkökulmasta, kuitenkin varsin rajatusti.

Vähän ennen lähtöäni Berliinistä seisoskelin kulmakuppilan tiskin ääressä katsellen kuinka 21-vuotias tuttavani, Berliiniin opiskelemaan tullut libanonilaispoika, sekoitti cocktaileja hurjalla tarmolla ja vauhdilla. Koska hän opiskelee kaikki arkipäivät ja on kaikki illat ja viikonloput töissä, häntä ei voinut tavata sellaisiin aikoihin, jolloin en nuku, kuin hänen työpaikallaan. Siellähän heppuun tutustuinkin, kyseinen kahvila kun tarjoaa asiakkailleen langattoman verkkoyhteyden.

En koskaan oppinut hänen nimeään, ei hänkään varmaan minun. Kulttuurien yhteentörmäys oli hänelle kuitenkin luultavasti hämmentävämpi kokemus kuin minulle. Hyvin vilpittömän yllättyneesti hän totesi murteellisella saksalla, jota molemmat puhuimme, suunnilleen näin: "Ich habe immer gedacht, daß Frauen sind dummer als Männer, aber du bist nicht dumm." Ilahduin kun hän vaikutti valmiilta hyväksymään havaintonsa, etteivät kaikki naiset vain siivoa, pyykkää ja laita ruokaa. Hänen äitinsä oli seitsemäntoista pojan syntyessä. Nykyään lapsia on yhdeksän, kahdeksan poikaa ja yksi tytär.

Hän on kuin länsimaisen toiveunen toteutuma siitä, mitä hänen asemassaan oleva voisi ja saisi tehdä. Hän lähti lukion jälkeen Saksaan, opiskeli kaksi vuotta valmistavassa koulussa käyden koko ajan töissä ja elättäen itsensä, ja nyt hän on aloittanut opintonsa yliopistolla. Hänestä tulee insinööri. Nojailin baaritiskiin yhden aikaan yöllä ja ihmettelin positiivisuutta, joka saa hänet luottamaan siihen, että hän kykenee jatkamaan työskentelyä ja opiskelua tuota tahtia, valmistumaan joku päivä ja saamaan töitä. Hän olisi tahtonut minut kanssaan diskoon sitten kun kahvila muutaman tunnin päästä menisi kiinni. Lähdin kuitenkin kotiin nukkumaan.

Tietysti tuo nuorimies tulee melko vauraasta maasta ja hänen perheensä tulee hyvin toimeen, isä on sotilas. Vaikka hän joutuu nyt kustantamaan opintonsa itse, hän on voinut ja saanut käydä lukion. Libanonilaiset ovatkin verrattuna muiden Lähi-idän maiden väkeen hyvin koulutettuja. Koulutus tarjoaa nuorelle ihmiselle kohtalaisen mahdollisuuden tehdä itsensä tarpeelliseksi.

Tuo kaunis nuorukainen näytti kovasti samalta kuin monet, joita näkee televisiossa, verkossa, lehtien kuvissa rähjäisissä vaatteissa, isoina joukkoina, ehkä aseet olalla. Moni heistä ei ole saanut minkäänlaista koulutusta. Moni heistä on lähtenyt kotiseudultaan kaupunkeihin etsimään töitä, sillä väestön kasvaessa kotiseudulla ei riitä tekemistä nuorille miehille. Tytöt tietysti jäävät, heidät joko pidetään jossain pellolla työssä tai usein pian naitetaan hieman vanhemmille miehille. Pojat kertyvät kaupunkeihin.

Ei mitään mahdollisuutta oppia sellaista työtä, jolla voisi nykypäivänä hankkia itselleen säällisen elintason. Säällinen elintaso taas olisi hyvin, hyvin monaalla ainoa keino saada vaimo, lapsia, koti, perhe. Etäinen haave ympäristössä, jossa tyttöjä ei juuri edes ole, tai jos on, heitä valvotaan tiukasti. Olen lukenut erinäisten sellaisten suomalaisten nuorten miesten blogeja, jotka kärsivät tyttöystävättömyydestään, ja veikkaan, ettei aggressiiviseltakin vaikuttava turhautuneisuus tuosta asiasta ole vähäistä muuallakaan.

Koulutetulla, rauhassa ja vauraudessa elävällä länsimaisella on kuitenkin yleensä mielekästä tekemistä. Jossain suuressa kaupungissa kelvottomasti palkattua työtä tekevällä nuorukaisella ja hänen työttömällä veljellään sitä ei ole. Ei ole paljoa mistä olla ylpeä.

Tarve saada tehdä jotain sellaista, jolla on väliä, on yleinen. Mittareita, joiden mukaan arvioidaan tekojen ja asioiden merkitystä, on tietysti lukemattomia; olennaista on, että löytää sosiaalisen ympäristön, jossa hyväksytyn mitta-asteikon mukaan on onnistunut jossain: on saanut hankittua auton, on saanut monta lasta, on vaeltanut Mekkaan, on pelannut tietokonepelin läpi, on kirjoittanut väitöskirjan. Koulutus tarjoaa mitta-asteikkoja, joilla kilvoitella. Kouluttamattomalla niitä on vähemmän, kuvaamillani suurkaupungin nuorukaisilla niitä on äärettömän vähän.

Minusta on hämmentävää lukea kuinka ihmiset paheksuvat noita poikia. Erityisen hämmentävää se on kun paheksujat ovat itse taipuvaisia kaunaisuuteen: eikö mieleen tule kuvitella hetki, kuinka kaunainen sitä itse olisi jos lähtötilanne ja vaihtoehdot olisivat ne, mitä olen tässä kuvannut?

Kouluttamaton väki, jolle ei keksitä mitään mielekästä tekemistä, ei vähene, se kasvaa. On tykkänään samantekevää missäpäin maailmaa tuo väki kasvaa, ongelma ulottuu kyllä ennen pitkää kaikkialle. On absurdia ottaa lähtökohdaksi esimerkiksi kansan käsite ja ajatella tuota väkeä valtavina joukkosubjekteina. Koska hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoinen 17-vuotias, joka pakkaa laatikoita jossain leipänsä eteen, kuuluu tiettyyn kansaan, hänen ei tule etsiä mielekkäämpää tekemistä jostain muualta, koska se on "elintasopakolaisuutta" eikä hän kouluttamattomana voi hyödyttää sitä vaurasta maata, johon hän lähtisi? Raja on siis hänelle muuri ja vaihtoehtoja on taas vähemmän. Aivanko totta oletetaan, että hän tyynesti toteaa olevansa turha ja tappaa itsensä?

Pikemminkin hän tappaa itsensä niin, että teossa on tietyn mitta-asteikon mukaan mieltä, ja vie muita muassaan. Tai alkaa puolustaa omiaan naapurikaupunginosan nuorukaisia vastaan asein. Tai hyökkää väkijoukon osana jotain vastaan, polttaa lippuja ja heittelee kiviä. Luulisi vaihtoehtojen tarjoamisen näille värvättäville olevan kaikkien etu.