Miehistä paatosta

Olen pitkin iltaa palannut miettimään, miksi Kristian Smedsin tulkinta Timo K. Mukan Tabusta tuntui minusta poikkeuksellisen miehiseltä teokselta. Näin esityksen tänään. Kyseessä ei ole varsinaisesti teatteriesitys, vaan pikemminkin puolentoista tunnin musiikki- ja valoteos, jossa lavalla nähdään (mutta ei kuulla) myös näyttelijöitä. Jostain syystä mietin jo esityksen aikana kuukautisveriteoksia ja muuta vastaavissa määrin naiserityistä taidetta.

Tämä varmaan kuulosti murska-arvion aloitukselta. Vaan ei; kannattaa käydä katsomassa. Muutamin paikoin teos jopa hätkäytti. Alun pitkä pimeys herätti klaustrofobisia tunteita ja pienten viulutyttöjen yllä riippuvat kirveet karmivat. Katsoin samaan tapaan kuin tanssiesitystä, ja hyvien tanssiesityksien lailla Smedsin synkkä spektaakkeli sysäsi mieleni muistamaan jonkun kesken jääneen ajatuksen ja kehittämään sitä edelleen.

Laukaukset toki kaikuivat, maailma jylisi, Tero Jartti ratsasti tykkimäisellä parrulla kuin amerikkalaisessa pilakuvassa tai Tohtori Outolemmessä ikään ja kaiken yllä painoi raskaana risti. Ehkä ylenpalttisen miehinen vaikutelma syntyi kuitenkin siitä, että lavalla oli Seela Sella, mutta hän ei koskettanut. Hän harhaili väliin hiljaisuudessa ja väliin keskellä hurjaa ääntä ja kipinöiviä rälläköitä ja tuntui etäiseltä. Olen tottunut vaikuttumaan hänestä lavalla.

Tabu ei ollut tyyliltään vanhan miehen paatosta, vaan nuoren. Se ei ollut saarna, jonka pitäjä on tottunut saamaan äänensä kuuluville. Oli pikemminkin kuin nuori mies olisi saanut ensimmäisen tilaisuutensa julistaa asiaansa yleisölle. Voi siis ajatella Smedsin onnistuneen Mukka-tulkinnassaan. Mukkahan oli alle kolmenkymmenen kuollessaan.

Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Uhrautuvasta sankaruudesta

Kaikki katastyrofielokuvia katsoneet muistanevat sen liki pakollisen kohtauksen, jossa sankari uhraa itsensä pelastaakseen muut. Kuuntelin juuri folkloristiikan tutkijaseminaarissa Frogin esitelmää suullisesta epiikasta, ja eräs hänen huomionsa oli niin viehättävä, että täytyypä kirjoittaa se tänne muistiin: marttyyrikuolemaa ei ole aina ja kaikkialla ymmärretty sankarilliseksi.

Kun kristinusko levisi Euroopassa, levisivät myös kristilliset tarinat. Marttyyritarinoissa sankari Jeesuksen esimerkin mukaisesti kuolee uskonsa tähden ja toisten hyväksi. Tämä ei lainkaan sopinut germaaniseen sankaruuskäsitykseen, marttyyrin jääminen kiinni ja kyvyttömyys pelastautua vaikutti siinä nyhverömäiseltä heikkoudelta. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että kun Scott The Poseidon Adventuressa uhrautuu pelastaakseen muut, hänen sankarillisuutensa on jossain määrin kristillistä laatua.

Kadonnut tenori

In the morning Manfred signed his abdication of the principality, with the approbation of Hippolita, and each took on them the habit of religion in the neighbouring convents. Frederic offered his daughter to the new Prince, which Hippolita’s tenderness for Isabella concurred to promote. But Theodore’s grief was too fresh to admit the thought of another love; and it was not until after frequent discourses with Isabella of his dear Matilda, that he was persuaded he could know no happiness but in the society of one with whom he could for ever indulge the melancholy that had taken possession of his soul.

Horace Walpolen The Castle of Otranto loppuu näin hilpeästi. Sankari, jalosukuiseksi prinssiksi paljastuva köyhä maatyöläinen Theodore, vaipuu murheen alhoon ihanan Matildan kuoltua, mutta menee sitten naimisiin tämän parhaan ystävättären Isabellan kanssa. Sitä ennen Theodore on muun muassa 1) onnistunut pakenemaan jättiläismäisen kypärän alta kellariholviin, mutta jäänyt sinne sitten seisoskelemaan. 2) rähmäkäpälöinyt salakäytävän luukun kanssa ja jäänyt siksi taas kiinni. 3) tutustunut vihdoin kauan kateissa olleeseen hyveelliseen ja jalosukuiseen isäänsä ja osoittanut tätä kohtaan jokseenkin täydellistä välinpitämättömyyttä. 4) onnistunut pakenemaan taas vankeudesta, tällä kertaa Matildan avulla, mutta vain koska Matilda lopetti nuorukaisen kaunopuheet lyhyeen ja käski oikeasti paeta eikä jäädä vaaraan jorisemaan. 5) kaksintaistellut erehdyksessä Isabellan isän kanssa ja liki tappanut tämän. 6) pitänyt lukuisia ylväitä ja tunteen jaloa paloa ilmaisevia monologeja tilanteissa, joissa ei ollenkaan ehtisi pitää monologeja. 7) saanut kaksi prinsessaa rakastumaan itseensä.

Tällaisia sankareita ei enää ole. Romanttisessa kirjallisuudessa ei ole enää aikoihin tavattu vakavia sankaritenoreita, jotka jäisivät vaaran hetkellä laulamaan aariaa ihanalle prinsessalle, tai jotka pitkän puheen pidettyään alistuisivat julmaan kohtaloonsa, jonka välttämiseksi olisi tarvinnut vain tehdä jotain puhumisen sijasta. Nykysankari ei myöskään esimerkiksi säntää puolustamaan prinsessaa erehdyksessä tämän isältä. Vain koomiset hahmot tekevät tällaista. Walpolen kämmäilevä Theodore ei kuitenkaan ole koominen hahmo, vaan ylväs ja jalo.

En muista mistä ensi kertaa luin huomion, että goottilaisen romantiikan konnasta tuli sittemmin sankari. Otrantossakin tapaamme paljon Theodorea sankarimaisemman hahmon, Manfredin, mutta hän ei olekaan sankari vaan konna (vaikka parantaakin lopuksi tapansa ja menee luostariin). Hän vaikuttaa kyllä hetkittäin raivohullulta, ja ilmiselvästi hänellä on jonkinlaisia muistihäiriöitä, mutta on hän sittenkin Theodorea uskottavampi tapaus, sillä hän kykenee sentään tekemään suunnitelmia ja panemaan toimeen. Vielä selvempi tämä epäsuhta on kun verrataan toisiinsa Ann Radcliffen sankareita ja konnia: julma ja määrätietoinen Montoni muistuttaa nykyistä stereotyyppisankaria paljon enemmän kuin haaveksivainen Valancourt. Sekä goottilaisen romantiikan sankareilla että konnilla on nykynäkökulmasta kumman pahoja ja epäsäännöllisesti ilmeneviä ongelmia tunteenpurkaustensa hallinnassa, mutta kun nämä jätetään huomiotta, vaihdos on selvä.

Vaihdos ei jäänyt huomaamatta kirjailijoilta, joiden elinaikana Theodoren kaltainen sankari ei vielä ollut mahdottomuus romanttisessa tarinassa. Jane Austenin ilkikuriset satiirit tunnetaan tietysti hyvin, mutta vielä häntäkin enemmän juuri sankarihahmossa tapahtuneeseen muutokseen kiinnitti huomiota puoli vuosisataa myöhemmin elänyt Louisa May Alcott. Kaikki tyttökirjansa lukeneet muistanevat kuinka Pikku naisten Jo kirjoitti dramaattisia kertomuksiaan ja kummasteli sitten ihmisten makua: kaikki pitivät hänen konnastaan enemmän kuin sankarista!

Veljentyttäreni sai joululahjaksi Stephanie Meyeriä ja ryhtyi heti lukemaan. En ole lukenut näitä juttuja vampyyripojan ja ihmistytön rakkaudesta, sillä en lue kuin vähintään noin sata vuotta vanhaa romanttista kirjallisuutta, mutta kunnon tätinä ryhdyin tietysti keskustelemaan niistä. Olen saanut sen vaikutelman, että nykyiset romanttiset sankarit muistuttavat edelleen melko tavalla sitä sankaria, joka syntyi 1800-luvulla ja lainasi niin ulkoiset kuin henkisetkin piirteensä goottilaisen romantiikan konnilta. Yhden muutoksen olen havaitsevinani: nykyiset sankarit ovat 1800-luvun sankareita nuorempia. Lieneekö animen vaikutusta vaiko vain seurausta lukijakunnan nuorentumisesta? Joka tapauksessa olisi hauska nähdä sankarissa pitkästä aikaa yhtä radikaali muutos kuin silloin kun tenori katosi.

Lopuksi todettakoon, että minun pitäisi selvästikin lukea enemmän Montague Summersia. Ehkä muistan tehdä niin kun kirjoitan sen tähän.

Onneksi pidän

8.A on rauhallinen. Aki on poissa ja sulhas-Petri istuu koko tunnin selkä minuun päin. Huomautan Petrille monta kertaa, mutta se ei auta. Hän on jo ajatuksissaan siirtynyt tarkkailuun, eikä normaaliopetus kiinnosta. En viitsi kiristää enää välejämme, koska jäljellä on enää neljä oppituntia. Seisköön vaikka päällään.

Luin Aino Kontulan mainion kirjan Reksi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Sitä suositeltiin minulle joskus osuvana kuvauksena siitä, mikä hirvittävä paikka tavallinen suomalainen peruskoulun yläaste, nykyään yläkoulu, onkaan. (Minullahan ei moisesta ole kokemuksia.) Kieltämättä kirjan koulu kuulostaa oppimisen kannalta melko toivottomalta paikalta, mutta oikeastaan odotin kuitenkin jotain kamalampaa. Luultavasti siksi, että kuten rivien väleistä voi lukea, opettajat eivät näe mitä oppilaat tekevät toisilleen. "Koulun paras keskiarvo" Juho, joka taitaa lopulta tappaa itsensä, ei suostu katsomaan opettajaa silmiin eikä puhu kellekään muuten kuin vastatessaan tunneilla kysymyksiin. Mitä hänelle tehdään kun opettajat eivät näe? Se ei selviä.

Kirjan kertojaminä toteaa yläasteen olevan tyttöjen koulu. Ehkä tavallaan, arvosanojen osalta, mutta ei kuitenkaan aivan. Kyllähän sosiaaliset pojatkin tuntuvat siellä pärjäävän, ja toisaalta kaikki tytöt eivät pärjää. Opettajien, myös kertojan, huomio kohdistuu remmastaviin poikiin. Monet heistä kuvataan rasittavuudestaan huolimatta sympaattisina. Tunnistan hahmoissa erinäisiä luokkatovereitani yläasteajoilta (vaikka heidän tuntikäyttäytymisensä olikin tietysti toisenlaista ja arvosanansa jotain aivan muuta kuin kirjan jolpeilla) ja ymmärrän kirjoittajaa: pidinhän minäkin heistä. He järjestivät kaikenlaista huvitusta puuduttavien oppituntien piristykseksi ja heidän äidinkielen aineensa olivat aina vitsikkäitä (niin, meidän koulussamme kaikki kirjoittivat vallan kelvollisia äidinkielen aineita). Mutta mitenkähän he kohtelivat kirjan Juhon vastineita? En tiedä, en koskaan nähnyt, tai sitten en ymmärtänyt.

Eilen illalla näin hyvän joukon reippaita ja salskeita nuorukaisia. Olin iltakävelyllä Lammassaaressa kuuntelemassa lintuja auringonlaskun aikaan, kun pitkospuita pitkin rymisteli kolmen hengen ryhmissä suunnistavia "kovakuntoisia opiskelijoita", kuten myöhemmin lehteä lukiessani ymmärsin. Olivatpa hauskoja ja hymyileväisiä, tulin entisestäänkin paremmalle tuulelle.

On kevät, kehoni on joogan jäljiltä keveä ja lämmin ja Spotifysta löytyi Cantus Cöllniä. Kaunista. Minua ei ole koskaan kohdeltu niin, ettenkö edelleen pitäisi ihmisistä. Pidän, onneksi.

Epäkorrekti kirjoitus

'What, madam – what could be your reasons for refusing Sir Philip?'

'At last, there is another sensible question: I shall be glad to reply to it. Sir Philip is too young for me: I regard him as a boy: all his relations – his mother especially – would be annoyed if he married me: such a step would embroil him with them: I am not his equal in the world's estimation.'

'Is that all?'

'Our dispositions are not compatible.'

'Why, a more amiable gentleman never breathed.'

'He is very amiable – very excellent – truly estimable, but not my master; not in one point. I could not trust myself with his happiness: I would not undertake the keeping of it for thousands: I will accept no hand which cannot hold me in check.'

'I thought you liked to do as you please: you are vastly inconsistent.'

'When I promise to obey, it shall be under the conviction that I can keep that promise: I could not obey a youth like Sir Philip. Besides, he would never command me: he would expect me always to rule – to guide, and I have no taste whatever for the office.'

'You no taste for swaggering, and subduing, and ordering, and ruling?'

'Not my husband: only my uncle.'

'Where is the difference?'

'There is a slight difference: that is certain. And I know full well, any man who wishes to live in decent comfort with me as a husband must be able to control me.'

'I wish you had a real tyrant.'

'A tyrant would not hold me for a day – not for an hour. I would rebel – break from him – defy him.'

'Are you not enough to bewilder one's brain with your self- contradiction?'

'It is evident I bewilder your brain.'

'You talk of Sir Philip being young: he is two-and-twenty.'

'My husband must be thirty, with the sense of forty.'

'You had better pick out some old man – some white-headed or bald-headed swain.'

'No, thank you.'

'You could lead some doting fool: you might pin him to your apron.'

'I might do that with a boy: but it is not my vocation. Did I not say I prefer a master? One in whose presence I shall feel obliged and disposed to be good. One whose control my impatient temper must acknowledge. A man whose approbation can reward – whose displeasure punish me. A man I shall feel it impossible not to love, and very possible to fear.'

Sitaatti on kovin pitkä, mutten malttanut jättää mitään pois. Luin vastikään lopulta loppuun Charlotte Brontën Shirleyn, joka parani kovasti loppua kohti. Yllä olevassa katkelmassa varakas, nuori ja kaunis Shirley kiistelee setänsä kanssa annettuaan rukkaset aateliselle kosijalle. Keskustelu on kirjoitettu 1800-luvulla, jolloin nainen avioon astuessaan todella lupautui miehensä johdettavaksi. Niinpä Shirley voi mutkitta vaatia, että hänen tuleva miehensä kykenee johtamaan häntä: koska hän ei ole tasa-arvoisessa asemassa miehen kanssa, hänellä on oikeus tulla johdetuksi.

Shirley tuntee itsensä häkellyttävän hyvin, sillä hän on hädin tuskin yli kahdenkymmenen. Brontëhan oli kirjan kirjoittaessaan kolmissakymmenissä ja ehtinyt jo kokea opettavaisia sydänsuruja – Shirley lienee päässyt hyötymään Charlotten kokemuksista. Toisaalta voi olla, että Shirleyn aikalaisen oli helpompi puhua noin kuin sellaisen nykyään elävän naisen, jonka toiveet muistuttavat Shirleyn toiveita. Toive on nykyään paljon epäkorrektimpi kuin tuolloin. Ja toisaalta parisuhteessa ei nykyään oikein voi edellyttää oikeutta tulla johdetuksi – tasa-arvosta seuraa velvollisuuksiakin.

Puhun tietoisesti oikeudesta tulla johdetuksi. Tunnen ihmisiä jotka eivät kaipaa sitä, että heitä johdettaisiin. Uumoilen kuitenkin tuntevani paljon enemmän sellaisia ihmisiä, jotka ainakin jossain määrin sitä kaipaavat. Tunnistan tuon toiveen itsessänikin. Epämääräiset toiveensa onkin paras tunnistaa, muuten niistä voi seurata hirmuisuuksia.

Kuvasin kerran, vuosia sitten, vasta eroon päättynyttä parisuhdetta eräälle hyvälle ystävälleni. Kuvaukseni vastasi Shirleyn toteamusta he would expect me always to rule - to guide, and I have no taste whatever for the office. Valitus oli tietysti yksipuolinen ja epäreilu, mutta ystäväni vastasi siihen niin vahvasti mieleeni jääneellä kommentilla, että keskustelu kannattaa kuvata: heteroseksuaalisilta miehiltä odotetaan tuota jatkuvasti. Huomautus järkytti minua, sillä tajusin välittömästi kuinka totta se oli. Samalla tajusin, ettei mieheltä voi edellyttää yhtään sen suurempaa intoa ryhtyä dominoivaksi isähahmoksi kuin naiselta ryhtyä dominoivaksi äitihahmoksi. Totesin, että vaikka varoisin vastedes visusti joutumasta johtamaan ketään jatkuvasti, niin varoisin myöskin asettumasta kenenkään johdettavaksi, niin mukavalta kuin sellainen sopivasti annosteltuna tuntuukin.

Shirley muuten menee tietysti lopuksi naimisiin, niinhän tuonlaatuiset kirjat loppuvat. Hänen puolisonsa on tyyni ja vähäeleinen mies vailla yhteiskunnallista asemaa tai omaisuutta; Shirleyn entinen opettaja.

Ceronetti, noidat ja kapusiinimunkit

Qualsiasi donna che rifiuti credenza nella magia è da fuggire assolutamente. uesta sinistra incredulità la si avverte in lei ancora prima che apra bocca o scriva qualcosa. È un fragile esprit fort che le solitudini flagellano inplacabilmente. è condannata a vivere come la strega, per avere rinnegato la stregoneria.

Jokaista naista, joka kieltäytyy uskomasta magiaan, tulee ehdottomasti karttaa. Tämä synkkä epäuskoisuus näkyy hänestä jo ennen kuin hän avaa suunsa tai kirjoittaa mitään. Kyseessä on hauras esprit fort, jota yksinäisyys piiskaa leppymättä. Koska hän on hylännyt noituuden, on hänet tuomittu elämään noidan lailla.

Ostin katukojusta käytettynä Guido Ceronettin mietekokoelman Pensieri del Tè. Luin ylläolevaa Villa Borghesea ympäröivässä puistossa, olutlasin äärellä, kesäisessä säässä. Nauroin ääneen samastumiselleni. Koska kovin harva tätä blogia lukevista osaa italiaa, suomensin.

Yksin matkustava nainen on Euroopan eteläisissä osissa edelleen anomalia. Yksin illalla ravintolassa ruokaa tilaava nainen vaikuttaa hieman omituiselta. Erään toisenkin täkäläisen erikoisuuden olin unohtanut: miesten käytöksen. Suomessahan koetetaan mahdollisesti vilkuilla (yleensä ei edes koeteta) niin, ettei vilkuiltava missään tapauksessa huomaisi katseita. Täällä katseet on tarkoitettu mahdollisimman näkyviksi. Kommenttejakin kuulee, mutta samalla on olennaista, että käytös pysyy asiallisena. Juttelemaan tulevat käyttäytyvät ystävällisesti eivätkä jää inttämään. Katseet ovat osa peliä, eivät uhkaavia.

Jatkan Ceronettin parissa.

La verginità virile come salute e non come anomalia e malattia è un idea sepolta (come tutte le idee sepolte, una idea piena di grandezza) tra maledizioni, risate e sofismi universitari.

Miehinen neitsyys terveytenä, ei anomaliana ja sairautena, on kirousten, naurun ja oppineiden sofismien saattelemana haudattu ajatus (kuten kaikki haudatut ajatukset, on se täynnä suuruutta).

Kävin tänään Santa Maria della Concezionen kapusiinimunkkien koristeellisella hautuumaalla. Se on kirkon kryptassa. Aika moni heistä lienee elänyt maailmassa, jossa Ceronettin kuvaama ajatus oli kaikkea muuta kuin haudattu.

Katson

And thou art now a spirit pouring
Thy presence into all,
The essence of the tempest's roaring
And of the tempest's fall.

Sain työn valmiiksi ja saan nyt ajatella muuta. Luen Emily Brontën runoja, ostin vasta kokoelman Poems of Solitude. Käytän oudosti vapautunutta aikaani näkemällä ja katsomalla ihmisiä ja asioita, joista pidän. Kiersin tänään tapaamassa ihmisiä ja sitten vihdoin ARS 06:n. Kohtasin enemmän mieleistäni kuin osasin arvatakaan. Eilen sain tain mukaani elokuviin; arvasin aivan oikein, että hän ymmärtäisi arvostaa supersankarielokuvia: Superman returns. Alan olla tyytyväinen ja tiiviistä työrupeamasta toipunut.

ARS:ssa silmäni kiinnittyivät paitsi Angelo Filomenon silkkisiin, Swarowski-kristalleilla koristeltuihin koruompeluksiin, myös muutamiin mieshahmoihin. Mark Raidperen video 10 miestä kosketti - kuinka ihmeellistä istua yksin pienessä huoneessa katsomassa kuinka minulle tuntematon mies rentoutuu kameran edessä kuin peilin, alkaa poseerata, hymyilee minulle mutta ohitseni, koettaa löytää asennon, jossa näyttäisi kauniilta; tai kuuluu kai sanoa komealta. En tiennyt keitä ja missä miehet olivat, näin vain tuon halun.

AES+F -ryhmä kuitenkin otti suuriin maalauksiinsa kuvauksellisuuden ja käytti nuoren pojan joskus pelottavan, järkyttävän kauneuden: yksityiskohta teoksesta Viimeinen kapina:


Oli maalauksissa tyttöjäkin, mutten saanut silmiäni irti noista nuorukaisista. Etenkään en yhdestä maassa maanneesta vaaleahiuksisesta, ehkä 16-kesäisestä pojasta, fotorealismia tavoitellen mutta renessanssin asetelmin. Huulet kevyesti raollaan, vartalo vielä lähellä lapsen virheettömyyttä, mutta vailla lapsen pyöreyttä, vailla palleroisuuden häivääkään. Enkeli. Tunnen murhetta kuullessani soimausta siitä, että ihmiset (miehet) katsovat pitkään nuoria tyttöjä, sillä jos siinä katsomiskokemuksessa on mitään vähääkään samaa kuin mitä koen nähdessäni joskus noita olentoja elävinä, niin en soisi katseita pois. Miksei niin häkellyttävän kaunista saisi katsoa? Tietääkö tuonikäinen kaunis poika miltä hän näyttää? Voiko tietää?

Myöhemmin tietää toki. Kuljin huomaten, toisin kuin aikoihin, ja pysähdyin katsomaan monenlaista – tämä Édouard Levén kuva (Haava, alla yksityiskohta) pysäytti aika pitkäksi aikaa. Voi, tokihan tuo olento tietää kauneutensa.



Kotimatkalla mietin katselemaani ja sitä, kuinka ja mihin katseeni oli tarttunut. Vihastuvatko miehet ryhmänä katseestani? Vihastuvatko jotkut? Minähän katson sukupuolitettua, estetisoitua, vaikka henkistettyä niin ruumiillisuuteen kiteytettyä miehistä kauneutta, miestä objektina.

Minusta on hämmentävää kuinka harvassa kuitenkin nuo täydelleen katseen kohteiksi asetetut mieshahmot ovat, ja ennen kaikkea kuinka harvassa ovat niiden – heidän – kauneutta ylistävät sanat. Kuinka loputtomasti on kirjoitettu naishahmon piirteiden kauneudesta, miksi niin vähän noista enkelinkaltaisen huimaavista olennoista, miksi niin vähän miehisen kauneuden lajeista?

Tämä ihmetys ilmaantui pintaan tieysti edellisen illan elokuvan vuoksi. Sen Atlas-, arkkienkeli Mikael- ja Messisakuviin kai sitten tarvittiin ohjaajaksi homo. Onhan siinä jotain naurettavaa, että miesvartalon kuvallisen ylistyslaulun esittämiseen vaaditaan kohteen katsojaksi ja kuvaajaksi mies.

Mitä tykinruoka tekee tänään?

Sodan kauniiseen verhoiluun jäi vielä paljon tilaisuutta, vaikka ritari-ihanteen oli väistyttävä todellisten asiain tieltä. Millaista ylpeyden huumausta täytyikään jo kirjavien ja upeilevien sotavarusteiden aiheuttaa! Yöllä ennen Azincourtin taistelua molemmat vastapäätä toisiansa pimeään leiriytyneet sotajoukot vahvistavat rohkeuttansa torvien ja pasuunain soitolla, ja valitettiin vakavasti, ettei ranskalaisilla ollut niitä riittävästi "hauskutukseksensa" (pour eulx resjouir), niin että heidän keskuudessaan vallitsi masentunut mieliala.

Lueskelen Johan Huizingan Keskiajan syksyä. Mieleni on askarrellut viime aikoina erään kysymysryppään parissa; olen kirjoittanutkin siitä muutamasta näkökulmasta, kuitenkin varsin rajatusti.

Vähän ennen lähtöäni Berliinistä seisoskelin kulmakuppilan tiskin ääressä katsellen kuinka 21-vuotias tuttavani, Berliiniin opiskelemaan tullut libanonilaispoika, sekoitti cocktaileja hurjalla tarmolla ja vauhdilla. Koska hän opiskelee kaikki arkipäivät ja on kaikki illat ja viikonloput töissä, häntä ei voinut tavata sellaisiin aikoihin, jolloin en nuku, kuin hänen työpaikallaan. Siellähän heppuun tutustuinkin, kyseinen kahvila kun tarjoaa asiakkailleen langattoman verkkoyhteyden.

En koskaan oppinut hänen nimeään, ei hänkään varmaan minun. Kulttuurien yhteentörmäys oli hänelle kuitenkin luultavasti hämmentävämpi kokemus kuin minulle. Hyvin vilpittömän yllättyneesti hän totesi murteellisella saksalla, jota molemmat puhuimme, suunnilleen näin: "Ich habe immer gedacht, daß Frauen sind dummer als Männer, aber du bist nicht dumm." Ilahduin kun hän vaikutti valmiilta hyväksymään havaintonsa, etteivät kaikki naiset vain siivoa, pyykkää ja laita ruokaa. Hänen äitinsä oli seitsemäntoista pojan syntyessä. Nykyään lapsia on yhdeksän, kahdeksan poikaa ja yksi tytär.

Hän on kuin länsimaisen toiveunen toteutuma siitä, mitä hänen asemassaan oleva voisi ja saisi tehdä. Hän lähti lukion jälkeen Saksaan, opiskeli kaksi vuotta valmistavassa koulussa käyden koko ajan töissä ja elättäen itsensä, ja nyt hän on aloittanut opintonsa yliopistolla. Hänestä tulee insinööri. Nojailin baaritiskiin yhden aikaan yöllä ja ihmettelin positiivisuutta, joka saa hänet luottamaan siihen, että hän kykenee jatkamaan työskentelyä ja opiskelua tuota tahtia, valmistumaan joku päivä ja saamaan töitä. Hän olisi tahtonut minut kanssaan diskoon sitten kun kahvila muutaman tunnin päästä menisi kiinni. Lähdin kuitenkin kotiin nukkumaan.

Tietysti tuo nuorimies tulee melko vauraasta maasta ja hänen perheensä tulee hyvin toimeen, isä on sotilas. Vaikka hän joutuu nyt kustantamaan opintonsa itse, hän on voinut ja saanut käydä lukion. Libanonilaiset ovatkin verrattuna muiden Lähi-idän maiden väkeen hyvin koulutettuja. Koulutus tarjoaa nuorelle ihmiselle kohtalaisen mahdollisuuden tehdä itsensä tarpeelliseksi.

Tuo kaunis nuorukainen näytti kovasti samalta kuin monet, joita näkee televisiossa, verkossa, lehtien kuvissa rähjäisissä vaatteissa, isoina joukkoina, ehkä aseet olalla. Moni heistä ei ole saanut minkäänlaista koulutusta. Moni heistä on lähtenyt kotiseudultaan kaupunkeihin etsimään töitä, sillä väestön kasvaessa kotiseudulla ei riitä tekemistä nuorille miehille. Tytöt tietysti jäävät, heidät joko pidetään jossain pellolla työssä tai usein pian naitetaan hieman vanhemmille miehille. Pojat kertyvät kaupunkeihin.

Ei mitään mahdollisuutta oppia sellaista työtä, jolla voisi nykypäivänä hankkia itselleen säällisen elintason. Säällinen elintaso taas olisi hyvin, hyvin monaalla ainoa keino saada vaimo, lapsia, koti, perhe. Etäinen haave ympäristössä, jossa tyttöjä ei juuri edes ole, tai jos on, heitä valvotaan tiukasti. Olen lukenut erinäisten sellaisten suomalaisten nuorten miesten blogeja, jotka kärsivät tyttöystävättömyydestään, ja veikkaan, ettei aggressiiviseltakin vaikuttava turhautuneisuus tuosta asiasta ole vähäistä muuallakaan.

Koulutetulla, rauhassa ja vauraudessa elävällä länsimaisella on kuitenkin yleensä mielekästä tekemistä. Jossain suuressa kaupungissa kelvottomasti palkattua työtä tekevällä nuorukaisella ja hänen työttömällä veljellään sitä ei ole. Ei ole paljoa mistä olla ylpeä.

Tarve saada tehdä jotain sellaista, jolla on väliä, on yleinen. Mittareita, joiden mukaan arvioidaan tekojen ja asioiden merkitystä, on tietysti lukemattomia; olennaista on, että löytää sosiaalisen ympäristön, jossa hyväksytyn mitta-asteikon mukaan on onnistunut jossain: on saanut hankittua auton, on saanut monta lasta, on vaeltanut Mekkaan, on pelannut tietokonepelin läpi, on kirjoittanut väitöskirjan. Koulutus tarjoaa mitta-asteikkoja, joilla kilvoitella. Kouluttamattomalla niitä on vähemmän, kuvaamillani suurkaupungin nuorukaisilla niitä on äärettömän vähän.

Minusta on hämmentävää lukea kuinka ihmiset paheksuvat noita poikia. Erityisen hämmentävää se on kun paheksujat ovat itse taipuvaisia kaunaisuuteen: eikö mieleen tule kuvitella hetki, kuinka kaunainen sitä itse olisi jos lähtötilanne ja vaihtoehdot olisivat ne, mitä olen tässä kuvannut?

Kouluttamaton väki, jolle ei keksitä mitään mielekästä tekemistä, ei vähene, se kasvaa. On tykkänään samantekevää missäpäin maailmaa tuo väki kasvaa, ongelma ulottuu kyllä ennen pitkää kaikkialle. On absurdia ottaa lähtökohdaksi esimerkiksi kansan käsite ja ajatella tuota väkeä valtavina joukkosubjekteina. Koska hädin tuskin luku- ja kirjoitustaitoinen 17-vuotias, joka pakkaa laatikoita jossain leipänsä eteen, kuuluu tiettyyn kansaan, hänen ei tule etsiä mielekkäämpää tekemistä jostain muualta, koska se on "elintasopakolaisuutta" eikä hän kouluttamattomana voi hyödyttää sitä vaurasta maata, johon hän lähtisi? Raja on siis hänelle muuri ja vaihtoehtoja on taas vähemmän. Aivanko totta oletetaan, että hän tyynesti toteaa olevansa turha ja tappaa itsensä?

Pikemminkin hän tappaa itsensä niin, että teossa on tietyn mitta-asteikon mukaan mieltä, ja vie muita muassaan. Tai alkaa puolustaa omiaan naapurikaupunginosan nuorukaisia vastaan asein. Tai hyökkää väkijoukon osana jotain vastaan, polttaa lippuja ja heittelee kiviä. Luulisi vaihtoehtojen tarjoamisen näille värvättäville olevan kaikkien etu.

Eräs minulle vieraista maailmoista

Palaan ensi viikolla Suomeen. Nyt teen kaikenlaista, mitä minun on ollut tarkoitus tehdä täällä, joten en ehdi juuri kirjoittelemaan. Haluaisin oikeastaan miettiä erästä aihetta kirjoittamalla siitä, mutta kiireen lisäksi on toinenkin syy, jonka vuoksi en voi: en tiedä siitä tarpeeksi. Sen sijaan, että kirjoittaisin, pyydänkin siis muita kirjoittamaan.

Olen usein kuullut ja lukenut kuvauksia myyttisestä maailmasta, jota en tunne lainkaan: peruskoulua käyvien poikien elämästä luonnontilassa. Tuossa linkkeinä tänään lukemani maininnat. Kuten viittaukset myyttisiin maailmoihin yleensäkin, maininnat ovat yleensä sillä tapaa yleisluontoisia, ettei initioimaton pääse perille asiasta kovinkaan hyvin.

Koulussa kärsivien tyttöjen maailmaan osaan eläytyä helpommin, ja lisäksi siitä on helppo löytää kerrontaa. En muista lukeneeni yhtään yläasteikäisen pojan tekstiä, jossa kerrottaisiin tuon minulle tuntemattoman maailman käytännöstä. Tätä blogia taitaa lukea ainakin muutama sellainen, joka muistaa millaista se oli. Kertoisitteko? Kertoisitteko vaikka jonkin yhden esimerkin, tapahtuman, joka mielestänne kuvaa sitä, mistä oli kyse?

Kirottujen luokka?

Kuten taulukosta 5 nähdään, ovat nuoret naiset selvästi miehiä koulutetumpia. 25–29 -vuotiaiden ikäryhmässä naisista 18 % ja miehistä 23 % on vailla ammatillista koulutusta. Tähän luokkaan kuuluvat myös pelkän ylioppilastutkinnon suorittaneet, joilla siis kuitenkin on keskiasteen tutkinto, mutta ei ammatillista tutkintoa. Vertailun vuoksi vuoden 2003 rekisteritietojen (ks. nuorten elinoloindikaattorit, http://www.nuoret.org) mukaan 25–29-vuotiaista naisista 11 % ja miehistä 17 % on kokonaan vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa.

Lopetin juuri työnteon tältä päivältä ja harhauduin lueskelemaan Nuorisoasiain neuvottelukunnan julkaisemaa vuoden 2005 nuorisobarometriä (pdf) sekä Työhallinnon jo pari vuotta sitten julkaisemaa Työpolitiikan strategiaa 2003-2007-2010 (pdf). Jälkimmäisen mukaan:

Työvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä on ns. osaamiskuilu. Pahimmillaan uhkana on tilanne, jossa samanaikaisesti on pulaa osaavasta työvoimasta ja työttömyys pysyy silti korkeana. Vaikeudet työvoiman saatavuudessa saattavat kiihdyttää yritysten investointien siirtymistä runsaan ja halvemman työvoiman maihin. Työn siirtyminen pois Suomesta uhkaisi hyvinvointiyhteiskunnan kehitystä. [...] Kriittisintä on teollisten työpaikkojen häviäminen. Palveluelinkeinoissa työllisyyden kasvu on hidastunut eikä ole riittänyt enää korvaamaan teollisten työpaikkojen vähentymistä.

Nuorten, erityisesti nuorten naisten pätkä- ja osa-aikatyökierteestä puhutaan paljon. Itsekin olen prekariaattia eli tilapäistöä, ja vaikka se ei ole minulle ongelma, olen nähnyt riittävästi heitä, joille se on ongelma ymmärtääkseni olla vähättelemättä asiaa. En kuitenkaan osaa pitää työelämän epävakaistumista (tässä voisi puhua pitkäänkin postfordistisesta työstä, mutta jääköön toiseen kertaan) tilastojen kertomista ongelmista kipeimpänä.

Hankalimmalta näet tuntuu se, mistä erilaiset raportit ja toimintasuunnitelmat koettavat voimattomasti sanoa jotain käyttämällä sanaa "syrjäytyminen". Harhailen erilaisten tutkimusten ja tilastojen viidakossa, minkä verkko etsivälle tarjoaa, ja vahvistun käsityksessäni siitä millä tapaa syrjäytymisen luonne muuttuu työn luonteen muuttuessa. Kun työ yhä enenevissä määrin vaatii ymmärryksen, ei vain ruumiillisen tekemisen, keskittämistä työnantajan palvelukseen, se joka ei tässä onnistu, jää vaille työn tarjoamia sosiaalisiakin yhteyksiä. Työ vaatii "jatkuvaa kouluttautumista ja ammatilista liikkuvuutta", toteaa Köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastainen kansallinen toimintasuunnitelma vuosille 2003-2005 (pdf) - kuinkakohan hyvin suunnitelma toimi? Nyt on vuosi 2006 ja tilanne on eräiden osalta ennallaan, eikä siitä erityisemmin puhuta: en ole törmännyt edes yhteenkään blogiin, jonka pitäjä kertoisi olevansa se tilastojen kouluttamaton, työtön, alkoholisoituva nuori mies. En löydä edes sellaista blogia, joissa heihin suhtauduttaisiin ihmisinä. Yleensä heitä ei mainita, mutta jos mainitaan, niin öyhöttäjinä ja yhteiskunnan kuonana.

Kuulin taannoin opetusministeriön virkamiehestä, joka mietti ääneen mitä pitäisi tehdä niille nuorille miehille, joilla ei ole koulutusta eikä työtä. Miksikö puhun vain miehistä? Koska kuulemassani kuvauksessa oli jotain minkä arvelen todeksi: kaupungistuvassa Suomessa näillä nuorilla miehillä on vähemmän tekemistä kuin yhtä lailla kouluttamattomilla ja työttömillä nuorilla naisilla. Naiset voivat turvautua konservatiivisen arvomaailman tarjoamaan normistoon ja onnistua sen mittapuun mukaan elämässään kohtalaisesti.

Tilastojen olemassaolevaksi paljastama tyttö voi päätyä äidiksi, mahdollisesti yksinhuoltajaksi - siis ihmiseksi jolla on enemmän sosiaalisia kontakteja ja enemmän vastuuta kannettavanaan kuin veljellään. Hän voi tehdä itsensä tarpeelliseksi. Tämän ilmiselvyyden lisäksi on syytä muistaa, että naisten sosiaaliset verkostot tapaavat muutenkin olla vahvempia ja tiuhempia kuin miesten. Poikkeuksia on paljon, mutta säännönsuuntainen on silti löydettävissä: tytöt sinnittelevät.

Mainitsemani virkamies (nainen muuten) kuvasi kuinka kaupunkialueen nuorukaisella ei ole sitäkään tointa, mikä maaseudun työttömällä nuorella miehellä saattaa olla. Kaupunkilaisveikkosella ei ole ollut samoja mahdollisuuksia oppia rassaamaan koneita ja korjaamaan hajalle mennyttä, hän ei osaa. Tai mistä minä tiedän, hänhän voi olla taitava jossain tuottamattomassa touhussa, mutta hyödyksi olemisen tunne ja tunnustus jäänevät puuttumaan. Alkoholi sen sijaan ei jää.

Olen miettinyt tätä ennenkin. Vähän aikaa sitten törmäsin käsitteeseen kirottujen luokka (jonka kirjoittaessani teen muuten säännöllisesti virheen ja kirjoitan "kirjottujen luokka"). Mieleni tekee kutsua tilastojen nuoriamiehiä kirottujen luokkaan kuuluviksi, sillä heissä on eräs piirre, joka kertoo kirouksesta: heillä ei ole ääntä. Minulla ei ole kuin ennakko-oletuksia siitä, millaisia he lienevät, en tunne heistä ainoatakaan. He saattavat olla niitä jätkiä lähiöiden juna-asemien liepeillä ja muissa senoloisissa paikoissa, mutta saattavat olla olemattakin. He saattavat olla aikapommi, joka purkautuu joku päivä jonain poliittisena ääriliikkeenä. Toisaalta suomalaiseen tapaan he voivat ratkaista ongelman, jonka he tutkimuksille ja strategioille muodostavat, tappamalla itsensä, joko nopeasti tai sitten hieman hitaammin. Toisaalta voi olla ettei heitä yhdistä toisiinsa juuri mikään.