Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Epäonnistumisesta

Ihmisellä on elämässään kuitenkin monia asioita, jotka hän elää tarkentamatta niiden merkitystä määritetyin käsittein. Hän seuraa tällöin ainoastaan tottumusta. Kyse on kuitenkin siitä, onko tämä tottumus hyvä vai huono tapa. Epävarmuus tästä jokaisessa erityistapauksessa pakottaa ihmisen ennakkoluulottomasti tutkimaan elämän jokaisen tilanteen tarkasti - musertakoon tutkinnan tulos hänen itserakkautensa ja kuvitellun viisautensa tai todistakoon tavan mukaista vastaan niin kuin huonoa tapaa vastaan.

Luen Snellmanin kirjoitusta "Akateemisesta opiskelusta". Teksti vaikuttaa mainiolta, mutta sen ensimmäinen kappale sai minut mietteliääksi, sillä minusta siinä jää vähän liikaa olennaista sanomatta. Siteeraan siitä yllä suurimman osan. Tekstissä puhutaan vain sellaisesta harvinaisesta tilanteesta, jossa ihminen itse havaitsee jonkin tapansa epätyydyttäväksi, nöyrtyy ja ryhtyy toivon mukaan korjaamaan sitä. Kyllähän niinkin joskus käy, mutta uumoilen, että paljon useammin itserakkautta murjoo ulkoapäin tuleva paine. Se on huomattavasti epämiellyttävämpää kuin omaehtoinen kehityskohteen havaitseminen.

Torjuva palaute on usein epäsuoraa; torjuttu ei tule valituksi, hän jää syrjään. Monissa tilanteissa, etenkin töihin liittyvissä, pidän selväsanaisesta puutteiden osoittamisesta ja jopa suorasta teilauksesta enemmän kuin epäsuorasta sivuuttamisesta. Sääntö ei tietenkään päde aina: saattaa esimerkiksi olla mukavampaa jos joku etäisempi tuttu vain ottaa etäisyyttä, mikäli käytökseni jotenkin häiritsee häntä, eikä tilitä ärtymystään minulle. Toisaalta ystävien toivoisin kertovan mikäli joku luontumukseni vaikuttaa heistä epäviisaalta tai käytökseni rasittaa toistuvasti. Olen kipeästi oppinut, etten välttämättä havaitse sitä itse. Ajoissa ja avoimesti puhuminen on luottamuksenosoitus. Se voi pelastaa ystävyyden, vaikeneminen taas johtaa kovin todennäköisesti ystävyyden loppumiseen.

Työskentelen yliopiston laitoksella, jonka väen keskustelukulttuuri on työasioiden osalta harvinaisen tyly, ja pidän siitä kovasti. Monet tärkeimmistä oivalluksista työssäni ovat seurausta jostain todella ärhäkästä ja pikkuseikkoihin puuttuvasta ja samalla erittäin asiantuntevasta kritiikistä. Toisten huomautusten avulla olen kyennyt korjaamaan tekemiäni virheitä, joita en olisi välttämättä yksin koskaan havainnut, ja kehittämään taitoja, joiden tarpeellisuutta tuskin olisin itse älynnyt.

Kriittisen ryöpytyksen hyödyllisyys vaatii kuitenkin kriitikolta asiantuntemusta (aiheesta ohi ampuva kritiikki tapaa olla kovin hyödytöntä) ja kritisoitavalta puolestaan sekä kykyä suhtautua kritiikkiin kehitysmahdollisuutena että tarkkaa seulaa: ryöpytyskritiikissä saattaa hyvin olla yksi olennainen asia ja monta sinne tänne poukkoilevaa, lopultakin melko merkityksetöntä tai harhautunutta ajatuksentynkää. Lisäksi arvelen nykyään, että ryöpytyskritiikki toimii sitä huonommin mitä selvempiä henkilökohtaisia jännitteitä tai valta-asetelmakiistoja kriitikon ja kritisoitavan välillä on. Olen aikanaan tehnyt tässä virheitä; olettanut, että asiakritiikin voi esittää ikään kuin neutraalista positiosta, riippumatta kaikista kahdenkeskisistä kahnauksista. Näyttää kuitenkin siltä, että se harvoin onnistuu.

No, hairahduin kirjoittamaan pitkään siitä, miten suora kritiikki saattaa olla hyvästä. Aina se nimittäin ei lainkaan ole, ainakaan seurauksista päätellen. Se voi nimittään olla myös hyödyttömän murskaavaa, kuten voi myös epäsuora torjunta. "Itserakkauden musertuminen" on Snellmanilta kovin värittynyt tapa puhua monenlaisista tunteista, joita epäonnistumisen kokemukseen liittyy. Ja kuten sanottua, on vielä suhteellisen kivutonta todeta itsekseen kuinka sitä on tullut toimittua typerästi; toisten edessä häpeään joutuminen voi olla paljon kamalampaa, etenkin omasta asemastaan jollain tapaa epävarmalle ihmiselle. Ihmiset kehittävät mitä monimutkaisimpia strategioita välttääkseen pahoja epäonnistumisen kokemuksia tai tehdäkseen niiden murskaavan voiman ennalta tyhjäksi. Muistanpa muutaman tapauksen, jossa ärhäkkä kritiikki on saanut valmistautumattoman kritisoidun häpeänsekaisen kiukun valtaan – ja seuraukset ovat olleet surullisia. He luopuivat hankkeistaan, hylkäsivät aloittamansa harrastuksen, jättivät tekemättä, ja seuraavaan hankkeeseen ryhtyminen saattoi käydä hitaasti.

Epäonnistumisen kokemuksen pelkääminen voikin olla lamauttavaa, mikä on harmi. Maailmassahan kiinnostavia asioita tekevät ne ihmiset, jotka ryhtyvät tekemään ja tekevät iloisesti (tai hampaita kiristellen, miten kukakin) valmiiksi asti. Siis ne, jotka epäonnistuessaan eivät lamaannu ainakaan kovin pitkäksi aikaa ja jotka eivät edellytä itseltään välittömästi – tai koskaan – virheetöntä suoritusta. Sitaatissa yllä Snellman epäsuorasti vaatii kaikilta kykyä vähän väliä romahdella jopa lamaannukseen saakka ja silti nousta ja jatkaa. Minusta hän liioittelee, mutta ajatuksessa on yhtä kaikki myös järkeä. Epäonnistumiseen juuttuminen tai epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä jättäminen on synkeää.

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.