Kunniasta
Kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita kuolemaan kunnian takia.
The concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles. The modern concept of dignity, by contrast, implies that identity is essentially independent of institutional roles.
Ensimmäinen sitaatti on Jakke Holvaksen väitöskirjasta Talousmetafysiikan kritiikkiä. (Väitän kyllä edelleen, että kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita tappamaan oma lapsi kunnian takia.) Jälkimmäinen sitaatti taas on Peter Bergerin esseestä "On the Obsolescence of the Concept of Honor" vuodelta 1970. Nämä kaksi kirjoittajaa tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että kunnian käsite on nykymaailmassa menettänyt merkityksensä.
Berger katsoo kunnian käsiteen vanhentuneen ja arvokkuuden vastaavasti muuttuneen tärkeämmäksi modernisoitumisen myötä: instituutioista on tullut entistä selvästi epävakaampia, joten identiteettiä ei ole mahdollista vanhaan tapaan sitoa instituutioihin. Niinpä instituutiot on alettu nähdä identiteettiä kahlitsevana tai verhoavana pahana, ja autenttinen minuus jonain niiden takaa esille etsittävänä. Kun instituutioiden merkitys yksilöä määrittävinä asioina on vähentynyt, arvokkuus on alettu sitoa ihmisyksilöyteen sinänsä. Toisin sanoen esimerkiksi ajatus ihmisoikeuksista on erityisen moderni ilmiö, kunnia-ajattelusta vapaa ihmisen arvokkuuden julistus.
Berger on oikeassa yhdistäessään kunnian ja instituutioihin identifioitumisen. Mateo Falcone tappaa poikansa Fortunaton, koska isän identiteetti kunniallisen perheen päänä on säilytettävä. Samalla tietysti on pelissä perheen kaikkien muidenkin jäsenten kunnia ja identiteetti. Kuten olen jo aikaa sitten todennut, en oikein tajua kunnian käsitettä, eli Bergerin mukaan lienen umpimoderni. Totean tuossa vanhassa kirjoituksessani, ettei minulla ole kunniaa, jota voisi loukata. Bergerin sanoin: "The obsolescence of the concept of honor is revealed very sharply in the inability of most contemporaries t understand insult, which in essence is an assault on honor." Kuitenkin, vaikka tämä tuntuisikin pätevän minuun, olen sitä mieltä, etteivät nämä sanat kuvaa ainakaan nykytodellisuutta kovinkaan hyvin. Voi olla, että 70-luvulla oli toisin, mutta mielestäni ihmiset nykyään kyllä taas ymmärtävät kunnianloukkauksen käsitteen.
Juuri tämä saa minut kriittiseksi Holvaksen projektia kohtaan. Hän tuntuu näkevän maailman suunnilleen samoin kuin Berger 70-luvulla näki ja hakevan kunnia-ajattelusta sen hyviä puolia (joiden olemassaoloa Bergerkään ei suinkaan kiistä). Nähdäkseni on kuitenkin käynyt kuten Berger esseessään ennustaa, eli kunnian käsite on muuttunut taas relevantiksi (jos se on koskaan epärelevantti ollutkaan; voi näet hyvin olla, että niin Berger kuin Holvaskin ovat päätelleet liikoja yltiöliberaalien ystäväpiiriensä eetoksen perusteella). En pidä muutosta miellyttävänä. Bergerin mukaan amerikkalaiset pitävät kunnianloukkauksesta valittamista "neuroottisena", "toivottoman eurooppalaisena" tai merkkinä "provinsiaalisesta mentaliteetistä". Vaikka lait ovat Yhdysvalloissa edelleen kunnianloukkaussyytteille vähemmän otolliset kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa (vrt.), niin kyllä esimerkiksi tällaisen blogin olemassaolo puhuu omaa riipivän selvää kieltään.
Olen siis vanhakantaisen moderni kun minulla ei tunnu olevan kunniaa, jota loukata. Esseensä lopussa Berger aivan oikein ennustaa, ettei hänen aikansa instituutioidenvastaisuus ja siis kunnian käsitteen vanhentuneisuus tule jatkumaan loputtomiin. Hän on kuitenkin nähdäkseni turhan toiveikas sen suhteen, että kunniasta luopumisen myönteiset puolet muistettaisiin ja pidettäisiin arvossaan. Tässä voidaan pitää mittarina sitä, keihin instituutioihin samastuminen ja kunnian vaatimukset ulotetaan. Selitän: Mateo Falcone tappoi Fortunaton suvun kunnian tähden. Kaikki ovat kuulleet kunniamurhista. Instituutiot ovat aina sosiaalisia, yhteisön asia, ja kunnian käsite liittyy yhteisöllisyyteen. Moderni arvokkuus velvoittaa (jos velvoittaa) vain yksilöä itseään itsensä edessä, esimoderni kunnia taas velvoittaa yksilöä yhteisönsä edessä, ja yksilön kunnia tai kunniattomuus on myös yhteisön kunnia tai kunniattomuus. Velvoittaako elpynyt kunnian käsitteemme siis vain yksilöä, vai painostetaanko toisia sen nimissä? Vastaus on helppo. Moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, toisten tuottamaa häpeää, ja kostoja, jotka kohtaavat häpeän tuottaneen ihmispolon.
Täysin aiheeseenliittymättömästi suosittelen seuraavaa linkkiä.
Tunnisteet: kunnia, käsitteet, moderni, suhtautuminen toisiin
14 Comments:
Hieno teksti, joka aukeaa moneen suuntaan. Väite: "kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita tappamaan oma lapsi kunnian takia." tuntuu intuitiivisesti todelta, mutta hämärtyy hieman liukkaaseen etiikan käsitteen. Se piirtyy hahmottelussasi sosiaalisen todellisuuden perustaksi, mutta en ole varma kuinka universaaleja totuuksia tällainen sosiologinen näkökulma sitten kuitenkaan antaa.
Tuntuu että kunnian käsitteen kaveriksi tarvittaisiin ennemmin moraalia kuin etiikkaa. Ja toisaalta jokin metafyysinen ikkuna, jossa kunnian ja oikeuden horisontti jatkuisi johonkin pysyvään ja muuttumattomaan.
Tarkoitan, että nostamasi modernin ajatus on varmasti aivan keskeinen, mutta sen kanssa astuu myös maallistuneen kulttuurin kauppaa käyvät periaatteet.
Hesarissa oli joku kuukausi sitten tärkeä teksti, jossa esitettiin, että lakattaisiin puhumasta kunniamurhasta, koska kyseessä on tarkkaan ottaen häpeämurha. Tässä tekstissäsikin mietin sitä hämmentävää muutosta, jossa kunnia voi muuttua häpeäksi pelkästään asian toteamisella - ja tietysti myös päin vastoin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Mitä eroa kunnialla on mielestäsi statukseen eli asemaan dominanssihierarkiassa? Jos ajattelee, että ne ovat suurin piirtein sama asia, silloin kunniassa ei ole mitään ihmeellistä. Status liittyy instituutioihin, koska instituutio on suurin piirtein oma dominanssihierarkiansa. Korkean statuksen ihmiseen assosioituminen tuo automaattisesti minullekin korkean statuksen auran, joten jos perheeni pään statusta tiputetaan, se vaikuttaa suoraan myös minun statukseeni eli myös minun kunniaani on loukattu.
Kunniamurhassa taas tuntuu olevan enemmän kyse uhraamisesta ja lopullisen eron signaloimisesta lauman transgressoriin. Uhraamistakin löytyy myös muilta laumaeläimiltä. Esimerkiksi antiloopit järsivät rauhallisena ruohoa katsellen kiinnostuneena kun uhrina ollutta lajitoveria syödään, vaikka hetki aiemmin pinkoivat henkensä edestä karkuun.
"Moderni arvokkuus velvoittaa (jos velvoittaa) vain yksilöä itseään itsensä edessä,"
Tästä olen eri mieltä, ehkä siksi että ajattelen tuota arvokkuuden ideaa kantilaisen perinteen kautta.
Eikös arvokkuus ole jotain, johon (luovuttamattomat) oikeudet ankkuroituvat. Oikeudet taas ovat ennen kaikkea rajoitteita sille, kuinka niiden haltijaa voidaan kohdella.
Olennolla jolla katsotaan olevan tällainen "arvokkuus", on siis normatiivisia vaateita muiden pyyteitä vastaan. Arvokkuus kuten muutkin moraaliset käsitteet ovat sosiaalisia.
Mutta varmaan puhuit jostain muusta. En jaksanut lukea noita vanhoja kirjoituksia uudestaan.
Aleksis, hauskaa että pidit tekstistäni, mutta en valitettavasti ymmärtänyt viestisi alkuosaa. Sana "etiikka" tuli tietysti tuosta Holvas-sitaatista. Tuskinpa hänkään pyrki hahmottelemaan mitään universaalia eettistä koodia; minä en ainakaan pyrkinyt.
Häpeä on toki kunnian pari, kunnian säilyttämisessä epäonnistuminen merkitsee häpeää. Puhe häpeämurhista on sikäli oivaltavaa, että meidän kuitenkin melko modernissa moraalikoodistossamme Mateo Falconen teko (kunnia/häpeämurha) olisi tuomittava, siis häpeällinen, ei arvostettava.
Mikko, antiloopeilla ei tietääkseni ole mitään sellaista yleistä toimintatapaa, joka vastaisi ihmisten parissa tavattavaa ajatusta, että kun kunnian kerran menettää, se on menetetty ainaiseksi - jos ei sitä pestä verellä pois. Antiloopit eivät myöskään tapa verisukulaisiaan jos nämä rikkovat moraalisääntöjä vastaan. Vertaus tuntuu siis aika kaukaahaetulta.
Jos kunnia olisi suunnilleen sama asia kuin status, olisi status myös suunnilleen sama asia kuin kunnia. Kuitenkin sellaisissa yhteisöissä, joissa kunnian käsite on voimissaan, kunnian säilyttämistä, eli tiettyjen sääntöjen seuraamista, vaaditaan jokaiselta yhteisön jäseneltä. Osa tällaisista kunniasäännöistä riippuu yhteiskunnallisesta asemasta, mutta kaikki eivät, ja säännöillä on hyvin vähän jos lainkaan tekemistä dynaamisen statusilmaisun kanssa. Esimerkiksi naisen kunnia säilyy seuraamalla tiettyjä sääntöjä, ja kun naisen kunnia menetetään, se menetetään kerta kaikkiaan ja pysyvästi. Tämä ei kuulosta osuvalta statuksen kuvaukselta, joten status ei liene suunnilleen sama asia kuin kunnia. Status on kyllä kiinnostava aihe, ja kunniakysymyksiin varmasti liittyy statusilmaisua, mutta en samastaisi näitä kahta.
Matti, hyvä huomautus. Sanoin epäselvästi ja luultavasti sotkin kaksi ajatusta toisiinsa.
Yksilön arvokkuus on Bergerin kuvaamassa modernissa ajattelussa lähtökohtaisesti luovuttamaton. Toisin sanoen yksilö ei voi menettää sitä samalla tavalla kuin kunnian voi menettää. Niinpä ihmistä ei voi painostaa seuraamaan tiettyjä sääntöjä tuon arvokkuuden säilyttämiseksi. Mainitsemasi normatiivisuus on sitten tuon luovuttamattomuuden kääntöpuoli: velvoitus kohdistuu toisiin.
Sotkin tämän erääseen toiseen havaitsemaani ilmiöön. Aika harva tuttavapiirissäni pelkää menettävänsä kasvonsa tai joutuvansa häpeään toisten edessä. Monella tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen sisäinen kunniantunto, tai pitäisiköhän puhua synnintunnosta, tai halusta arvostaa itseään.
Esimerkiksi naisen kunnia säilyy seuraamalla tiettyjä sääntöjä, ja kun naisen kunnia menetetään, se menetetään kerta kaikkiaan ja pysyvästi.
Totta, status ei selitä kaikkia kunnian ilmenemismuotoja. Lienee hyödyllistä kuitenkin erotella ne, koska poikkeavuus on varsin merkittävää vaikka niistä onkin historiallisesti käytetty samaa nimeä. Esimerkiksi tässä puhut kunniasta, jota nykyaikana nimitettäisiin moraalikoodistoksi kuten itsekin teit.
Kommentti aiheeseenliittymättömään:
Squee! Kitteh!-)
...sori, taisin olla vähän epämääräinen. Mä olen miettinyt näitä kunnia-asioita hengellisestä vinkkelistä, mikä ei ehkä osu tässä yhteydessä ytimeen. Kirjoitat tekstisi lopussa:
"Moderni arvokkuus velvoittaa (jos velvoittaa) vain yksilöä itseään itsensä edessä, esimoderni kunnia taas velvoittaa yksilöä yhteisönsä edessä, ja yksilön kunnia tai kunniattomuus on myös yhteisön kunnia tai kunniattomuus"
Tämä taas herätti mussa kysymyksen modernin suhteesta hengellisyyteen. Kunnian käsite esim. siveydessä kun ankkuroituu jonnekin pyhyyden ja hurskaudenkin alueille, jotka ovat usein yhteisöllisiä mittareita kulttuureissa, joiden suhde ylempiin voimiin on jaettu ja tarkasti määritelty.
Etiikan alueella kunniaa voi käsitellä yhteisöllisen arvokeskustelun lähtökohtana. Tällöin tietysti yhteisön yhtenäisyyttä määrittävät tekijät nousevat esiin.
Kai ihminen voi menettää kunniansa omissa ja toisten silmissä. Ihan tavallisesti ja nykypäivänä ja Suomessa.
Eipä sitä silti tarvitse pelätä jos ei ole mitään syytä moista odottaa tapahtuvaksi. Mutta jos sattuu kohdalle niin vakava paikka!
Työ kun on ihmiselle tärkeää, niin voisi ajatella että erityisesti miehille työn menettäminen, siitä lähtökohdasta että ei pärjää porukassa, käy kunnian päälle.
Tekisi mieli sanoa, että kunniassa on jotain yhtä lailla fundamentaalia biologisluontoista, kuin ystävyydessä tai rakkaudessa. Tietty käsitteet voi vaihdella kulttuurista toiseen (suomen painokas "rakastan sinua" vs englannin kevyempi "I love you"), hieman eri painotuksin ja sävyin, mutta että se perusasia mihin sanat viittaa olisi aito ja jaettu.
Kyllä kunnialla on myös se positiivinen puoli, että sitä voi myös saada ja luoda, esim. toimimalla kunniallisesti ja oikein tiukassa tilanteessa, jos vaikka puolustaa heikompaansa tai on valmis tinkimään omastaan muiden hyväksi.
Ja kun menin stereotyypittelemään miehistä kunniaa (tai oikeastaan sen menetystä), niin tyypittelen sitä myös naisen kohdalla.
Voisi ajatella, että naisen kunnian paikka on perhe ja erityisesti lapset. Jos perheen tytär saapuu tuhannen tuiterissa omiin rippijuhliinsa, niin se on kolaus äitiyttä ja vakava kritiikki kasvatuksessa onnistumistaan kohtaan, äidillisen kunnian menetyksen paikka.
Nämä on kyllä raastavia tilanteita.
"Kiitosta" vain linkistä, nyt on toinen vuorokausi menossa leopardeja katsellessa. Joudun selvästi päivystämään pesällä loppuelämäni, tai ainakin niin kauan kuin kissoja näkyy. Menen nukkumaankin ruutu sängyn vierellä. Ja kun pesässä on vielä mikrofonikin, niin herään, jos perhe alkaa kolistella tai urista. Tämä on nyt elämäni sisältö.
Paras nettikamera ikinä, oikeasti.
Paula, "olepa hyvä". Hehee. Olen itsekin koukussa, mutten sentään aivan noin pahasti.
Lähetä kommentti
<< Home