Muuttuva kohde

Prendre pour fil directeur de toutes ces analyses la question de rapports entre sujet et vérité implique certains choix de méthode. Et d’abord un scepticisme systématique à l’égard de tous les universaux anthropologiques, ce qui ne veut pas dire qu’on les rejette tous d’entrée de jeu, d’un bloc et une fois pour toutes, mais qu’il ne faut rien admettre de cet ordre qui ne soit rigoureusement indispensable tout ce qui nous est proposé dans notre savoir, comme de validité universelle, quant à la nature humaine ou aux catégories qu’on peut appliquer au sujet, demande à être éprouvé et analysé : refuser l’universel de la "folie", de la "délinquance" ou de la "sexualité" ne veut pas dire que ce à quoi se réfèrent ces notions n’est rien ou qu’elles ne sont que chimères inventées pour le besoin d’une cause douteuse c’est pourtant bien plus que le simple constat que leur contenu varie avec le temps et les circonstances c’est s’interroger sur les conditions qui permettent, selon les règles du dire vrai ou faux, de reconnaître un sujet comme malade mental ou de faire qu’un sujet reconnaît la part la plus essentielle de lui-même dans la modalité de son désir sexuel.

Sitaatti on Foucaultin itsensä kirjoittamasta, mutta Maurice Florencen nimellä alunperin julkaistusta Dictionnaire des philosophesin artikkelista "Foucault". Lukiessani jälkimmäistä noista kahdesta virkkeestä minuun iski taas kerran lievä kielikateus. Ranskaksi on mahdollista kirjoittaa tuollaisia virkkeitä. Saksaksikin on, mutta ranskaksi se kaiken kukkuraksi käy päinsä ymmärrettävyyden ja selkeyden siitä kärsimättä.

Olen viime aikoina koettanut rajata erästä aihetta, josta aion kirjoittaa. (Siis kirjoittaa muualle kuin tänne; blogi on luonnostelun ja kirjoitusharjoitusten, ei varsinaisen kirjoittamisen paikka, joten nyt luonnostelen.) Ajatellaan tilanteita, joissa kulttuurien tutkijat joutuvat jollain tavoin napit vastakkain tai ainakin eettisesti hankalaan läpeen tutkittavien ihmisten tai heihin identifioituvien ihmisten kanssa. Sellaista sattuu. Carl-Gösta Ojala kertoo väitöskirjassaan Sámi Prehistories,The Politics of Archaeology and Identity in Northernmost Europe Ruotsissa sattuneesta tapauksesta:

In the discussion for and against repatriation and reburial of Sámi skeletal remains, many arguments echoed from the reburial debates in the USA (see above), as the debate was structured around a conflict between representatives of a "scientific" archaeological perspective on human remains as objects of study and valuable source material that must not be destroyed, and representatives of a Sámi perspective on the specific human remains as ancestors who must be granted a decent burial. In short, the typical positions were established early on.

Tutkijat saattavat siis suhtautua tutkittaviin identifioituvien ihmisten vaatimuksiin närpeästi. (Puhun identifioitumisesta koska arkeologit eivät katso tutkivansa nykysaamelaisia ja he saattavat jopa kyseenalaistaa väitteen, että museoissa olevat kallot kuuluisivat nykysaamelaisten esi-isille.) Toisaalta on paljon tätä enemmän esimerkkejä siitä, kuinka tutkijat kyseenalaistavat omaa tutkimusperinnettään, pyrkivät tiedostamaan millaisia valtasuhteita heidän tutkimuskäytäntöihinsä liittyy ja hakevat oma-aloitteisesti sellaisia tiedon tuottamisen tapoja, joissa vakiintuneita valta-asetelmia, tutkijan ja tutkittavan välisen suhteen epäsymmetriaa ja tuotetun tiedon vakiintunutta yhteiskunnallista käyttöä horjutettaisiin. Foucaultin ajatukset tiedon subjektin ja objektin rakentumisesta ja tähän liittyvästä valtasuhteiden analyysistä ovat olleet merkittävä osa tätä itsekriittistä keskustelua ja uusien tutkimuskäytäntöjen kehittelyä.

Minä kuitenkin epäilen, että mainittu itsekriittinen tutkimusperinne saattaa hetkittäin olla käsitteellisessä pulassa kohdatessaan nykyisen tutkimuskohteensa. On näet niin, että kulttuurien tutkimuksen kohteiksi identifioituvat ihmiset kaikkialla maailmassa enenevissä määrin lukevat tutkijoiden tekstejä. Ei olisi mitenkään tavatonta, jos sanotaan nyt vaikka saamelaisaktivistin puheista löytyisi välillisesti Foucault-vaikutteista retoriikkaa. Tällainen retoriikka tietysti sekoittuu moniin muihinkin vaikutteisiin, jotka tuntuvat ulottuvan 1800-luvun kansallisuusajatuksista aina 2000-luvun tieteentutkimukseen. Pakkaa sekoittavat myös kaikenlaiset kansainväliset instituutiot, joista käsitteellinen sekamelska leviää paitsi aktivistien suihin, myös kansallisiin lainsäädäntöihin.

Milloin kulttuurien tutkijat eivät ole pääkallokokoelmiaan vaalivia arkeologeja, he tapaavat nähdäkseni keskittyä teoreettisissa pohdinnoissaan eettisiin kysymyksiin, ja milloin he puhuvat episteemisistä ongelmista, nekin hahmotetaan jonkinlaisessa vulgaarifoucaultlaisessa hengessä aina myös eettisiksi ongelmiksi. Jopa alan tieteenfilosofiassa tämä on selvä juttu: eräässä taannoisessa konferenssissa minulta kysyttiin haluanko todella tehdä niin selvän eron eettisen ja episteemisen välillä kuin alustuksessani tein.

Epäselvä mutta toivottavasti selkiämään päin oleva ajatukseni on, että minä nimen omaan haluan tehdä tässä selvän käsitteellisen eron tutkimusetiikan ja epistemologian välillä. Näen tutkijoiden tekevän sen käytännössä useinkin, vaikka teoreettisissa pohdiskeluissa ero taas liuentuu. Eronteko on tarpeen, koska monet tutkijat kuitenkin oikeasti haluavat tehdä eron tutkimuksen ja aktivismin välillä. Kun tehdään ero eettisen ongelman ja episteemisen ongelman välillä, on mahdollista jäsentää paremmin sitä, millä tavalla esimerkiksi saamelaisaktivisti saattaa haastaa tutkijan. Voidaan erotella kuinka suuressa määrin haaste on ennen kaikkea tutkimuseettinen pikemminkin kuin episteeminen, ja voidaan keskustella siitäkin, millaisia episteemisiä haasteita eettisistä haasteista seuraa. Tämä näyttäisi olevan tarpeen ainakin sellaisissa tilanteissa, joissa tutkittavat kyseenalaistavat tutkijoiden tuottaman tiedon tekemättä selvää eroa tutkimusetiikkaan ja epistemologiaan kohdistuvan kritiikin välillä.