Kunniasta, osa 2
The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.
Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.
Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.
Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.
Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.
Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.
Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?
Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.
Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.
Tunnisteet: häpeä, ihmisten tapaaminen, korrektius, kunnia, käsitteet, moderni, omien käsitysten korjaaminen, suhtautuminen toisiin, tyyli, ylpeys, ystävät
