Maisemakuvauksista

One of the most conspicuous traits that identify the Gothic world as fallen is the physical environment. Settings typical of the Gothic novel may be sufficiently familiar from Eino Railo's study The Haunted Castle. The desolation of the Gothic scene is striking. Castles that presumably once offered warmth, revelry, or at least security, stand empty and ruined, providing instead baffling passageways, unspeakable mysteries, and menacing or pathetic apparitions. […] As for the natural world in general, though the prospects are often magnificent and melancholy in the Romantic tradition, passages from Gothic fiction frequently suggest a nature infected with insinuations of hostility. To cite two conspicuous examples, Lewis in The Monk describes the mountaintop from which Satan will later hurl Ambrosio to his death as a place altogether inhospitable to man, and for Ann Radcliffe's Emily, in the Mysteries of Udolpho, the beauties of the Pyrenees are impaired by such reminders of mortality as memorial crosses and a gibbet, while natural features are seen in terms of their potential as ambush.

Päädyin lueskelemaan Ann B. Tracyn teosta The Gothic Novel 1790-1830 – Plot Summaries and Index to Motifs. Huomaan, että Eino Railo väitteli 1920-luvulla suomenkielisellä (ja kaikesta päätellen järkälemäisen paksulla) opuksella Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Se on englanninnettu, ja vaikka alkuteoksesta ei näy otetun uusintapainoksia, käännös on saatavilla. Täytyy selvästi etsiä alkuteos kirjastosta ja lukea, sillä Railon työhön viitataan edelleen.

Johduin Tracyn pariin, koska olen viime aikoina miettinyt romaanien maisemakuvauksia. Erityisesti olen kiinnostunut kuvauksista, jotka on kirjoitettu ennen valokuvien yleistymistä 1800-luvun loppupuolella. Pisimmät ja kummallisimmat kaikista lukemistani maisemakuvauksista löytyvät Tracyn mainitsemasta Udolphosta (josta on, uskomatonta kyllä, nykyään olemassa suomennos). Se on yksi goottilaisen kirjallisuuden perusteoksista. Radcliffe panee kirjansa henkilöt haltioitumaan maisemista tavan takaa ja pitkällisesti – tähän tapaan:

From Beaujeu the road had constantly ascended, conducting the travellers into the higher regions of the air, where immense glaciers exhibited their frozen horrors, and eternal snow whitened the summits of the mountains. They often paused to contemplate these stupendous scenes, and, seated on some wild cliff, where only the ilex or the larch could flourish, looked over dark forests of fir, and precipices where human foot had never wandered, into the glen--so deep, that the thunder of the torrent, which was seen to foam along the bottom, was scarcely heard to murmur. Over these crags rose others of stupendous height, and fantastic shape; some shooting into cones; others impending far over their base, in huge masses of granite, along whose broken ridges was often lodged a weight of snow, that, trembling even to the vibration of a sound, threatened to bear destruction in its course to the vale. Around, on every side, far as the eye could penetrate, were seen only forms of grandeur--the long perspective of mountain-tops, tinged with ethereal blue, or white with snow; vallies of ice, and forests of gloomy fir. The serenity and clearness of the air in these high regions were particularly delightful to the travellers; it seemed to inspire them with a finer spirit, and diffused an indescribable complacency over their minds. They had no words to express the sublime emotions they felt. A solemn expression characterized the feelings of St. Aubert; tears often came to his eyes, and he frequently walked away from his companions. Valancourt now and then spoke, to point to Emily's notice some feature of the scene. The thinness of the atmosphere, through which every object came so distinctly to the eye, surprised and deluded her; who could scarcely believe that objects, which appeared so near, were, in reality, so distant. The deep silence of these solitudes was broken only at intervals by the scream of the vultures, seen cowering round some cliff below, or by the cry of the eagle sailing high in the air; except when the travellers listened to the hollow thunder that sometimes muttered at their feet. While, above, the deep blue of the heavens was unobscured by the lightest cloud, half way down the mountains, long billows of vapour were frequently seen rolling, now wholly excluding the country below, and now opening, and partially revealing its features. Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effect on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.

Kuten Tracy toteaa, goottilaisen kirjallisuuden maisemat ovat autioita ja vaarallisia. Maalauksellisten ja ylevien maisemien ihailu oli kuitenkin yleistä muussakin 1700-luvun lopun kirjallisuudessa. Etenkin ylevän kokemus sopi hyvin yhteen goottilaisessa kirjallisuudessa korostuvan kauhusta nautiskelun kanssa: ylevän edessä yksilö kokee itsensä pieneksi, mikä kätevästi virittää lukijan pelottaviin kohtauksiin. Näkymien tuottamissa elämyksissä viipyminen ja värähdyttävien tunteiden suoranainen lietsominen kuului asiaan. Myös ylläolevassa katkelmassa maisemakuvaus sekoittuu henkilöiden mielenliikkeiden kuvaukseen. Nykyään yhtä sävähdyttävän dramaattisia maisemakuvauksia näkee elokuvissa, mutta en muista juurikaan kohdanneeni niitä viimeaikaisessa kaunokirjallisuudessa. Johtuneeko siitä, että 1700-luvulla oli helpompaa tavoittaa maiseman dramatiikka sanoin kuin laatia siitä kuva.

Olen viime aikoina paitsi miettinyt maisemakuvausta myös katsellut dramaattisia maisemia. Sunnuntaiaamuna tuuli vielä voihki, muttei enää vihmonut vettä ikkunoita vasten edellisten päivien tapaan, joten lähdimme rantahietikolle. Suuntasimme kohti pitkän lahden suuta, jonka takana horisonttia vasten erottui valkeana kuohuviivana avoin meri. Harva kulki hiekalla kanssamme. Aluksi suojaisimmissa poukamissa leikki vielä jokunen karaistunut lapsi, mutta ensimmäisen niemenkärjen ohitettuamme eteemme avartui tyhjä ranta, kaislaton, laskuveden norojen kirjoma ranta, jonka yllä tuuli loi irtonaisesta hiekasta kimaltavia kiemuroita. Ne elivät vain hetken, mutta kiisivät pitkälle ennen kuin sekoittuivat toisiinsa ja hajosivat. Pilvet kilpailivat hiekkapyörteiden kanssa, ja niiden varjot saivat tumman rannan läikehtimään, vuoroin heijastamaan valoa, vuoroin peittymään hämärään kuin muistaen vasta ohitetun myrskyn. Tuuli kävi nyt suoraan kasvoihimme, ja me painuimme kumaraan sitä vasten.

Lahden suulla kohtasimme ihmisiä. Jo kaukaa olimme ihailleet pieniä purjeita, jotka nousivat ja laskivat korkealla ilmassa kuin lokit, ja taipaleemme toi meidät lopulta niiden luo. Viimaa ei hillinnyt näin ulkona enää mikään, mutta aallot murtuivat ulompana merestä pistäviin hiekkasärkkiin. Siinä, lahdensuun kuohuvilla laineilla, liisi uskalikkojen joukko. Rannalla he kulkivat märkäpuvuissaan kyyryssä ja kylki tuulta vasten, yhtä suojattomina kuin mekin. Mutta vedessä oli toisin; siellä he lensivät laudoillaan, valjastettuina värikkäisiin leijoihin, ja aika ajoin ilma nosti heidät irti aalloilta. Mutta he painoivat, eivät olleet merilintuja, ja aina heidän oli laskeuduttava takaisin tyrskyihin. He olivat harteikasta väkeä, ja kasvojen ihon oli tuuli ahavoittanut. Jatkoimme matkaamme heidän ohitseen sinne, missä särkätkään eivät enää suojanneet rantaa länteen aukeavalta mereltä.

Tänne eivät leijalautailijat enää rohjenneet. Laskuvesi oli jättänyt lakeuden kosteudesta tummaksi, mutta sen takana tuuli iski jyrkkinä kohoaviin rantatörmiin, nosti kuivaa hiekkaa mukaansa ja lennätti kauas. Pyörteet pistelivät kasvojamme. Törmiin juurtuneet harvat pensaat olivat kasvaneet kumartumaan kohti taaempana kohoavia rinteitä. Meren puolella taas aallot löivät vasten hiekasta esiin pistäviä, simpukoiden kuorruttamia kiviä. Missä pinta näkyi nilviäisten alta, erotimme muinoin jähmettyneen laavan synkät värit ja roson. Hiekkaisten törmien takana vehreänä lepäävä vuori oli joskus luonut tämän rannan, sen kivikot ja kaikkialla lentävän, tuliperäisen hiekan. Se suolasi tuomamme leivän ja rahisi hampaissa.

Keskellä autiota rantaa, veden täyttämässä kuopassa makasi haljennut, musta kivi. En nähnyt sen pinnassa simpukoita. Kuopan reunat suojasivat veden pintaa, joka oli ihmeen tyyni. Kun tulin lohkareen luo, huomasin hengittäväni hetken hiekatonta ilmaa ja sain aukaista siristyneet silmäni. Ihailin kiven sileää pintaa, joka keskellä tätä avaruutta suojasi minua. Sitten astuin askeleen, ja hiekkainen viima puhalsi kiven halkeamasta kasvoilleni.

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.