Maisemakuvauksista

One of the most conspicuous traits that identify the Gothic world as fallen is the physical environment. Settings typical of the Gothic novel may be sufficiently familiar from Eino Railo's study The Haunted Castle. The desolation of the Gothic scene is striking. Castles that presumably once offered warmth, revelry, or at least security, stand empty and ruined, providing instead baffling passageways, unspeakable mysteries, and menacing or pathetic apparitions. […] As for the natural world in general, though the prospects are often magnificent and melancholy in the Romantic tradition, passages from Gothic fiction frequently suggest a nature infected with insinuations of hostility. To cite two conspicuous examples, Lewis in The Monk describes the mountaintop from which Satan will later hurl Ambrosio to his death as a place altogether inhospitable to man, and for Ann Radcliffe's Emily, in the Mysteries of Udolpho, the beauties of the Pyrenees are impaired by such reminders of mortality as memorial crosses and a gibbet, while natural features are seen in terms of their potential as ambush.

Päädyin lueskelemaan Ann B. Tracyn teosta The Gothic Novel 1790-1830 – Plot Summaries and Index to Motifs. Huomaan, että Eino Railo väitteli 1920-luvulla suomenkielisellä (ja kaikesta päätellen järkälemäisen paksulla) opuksella Haamulinna: Aineistohistoriallinen tutkimus Englannin kauhuromantiikasta. Se on englanninnettu, ja vaikka alkuteoksesta ei näy otetun uusintapainoksia, käännös on saatavilla. Täytyy selvästi etsiä alkuteos kirjastosta ja lukea, sillä Railon työhön viitataan edelleen.

Johduin Tracyn pariin, koska olen viime aikoina miettinyt romaanien maisemakuvauksia. Erityisesti olen kiinnostunut kuvauksista, jotka on kirjoitettu ennen valokuvien yleistymistä 1800-luvun loppupuolella. Pisimmät ja kummallisimmat kaikista lukemistani maisemakuvauksista löytyvät Tracyn mainitsemasta Udolphosta (josta on, uskomatonta kyllä, nykyään olemassa suomennos). Se on yksi goottilaisen kirjallisuuden perusteoksista. Radcliffe panee kirjansa henkilöt haltioitumaan maisemista tavan takaa ja pitkällisesti – tähän tapaan:

From Beaujeu the road had constantly ascended, conducting the travellers into the higher regions of the air, where immense glaciers exhibited their frozen horrors, and eternal snow whitened the summits of the mountains. They often paused to contemplate these stupendous scenes, and, seated on some wild cliff, where only the ilex or the larch could flourish, looked over dark forests of fir, and precipices where human foot had never wandered, into the glen--so deep, that the thunder of the torrent, which was seen to foam along the bottom, was scarcely heard to murmur. Over these crags rose others of stupendous height, and fantastic shape; some shooting into cones; others impending far over their base, in huge masses of granite, along whose broken ridges was often lodged a weight of snow, that, trembling even to the vibration of a sound, threatened to bear destruction in its course to the vale. Around, on every side, far as the eye could penetrate, were seen only forms of grandeur--the long perspective of mountain-tops, tinged with ethereal blue, or white with snow; vallies of ice, and forests of gloomy fir. The serenity and clearness of the air in these high regions were particularly delightful to the travellers; it seemed to inspire them with a finer spirit, and diffused an indescribable complacency over their minds. They had no words to express the sublime emotions they felt. A solemn expression characterized the feelings of St. Aubert; tears often came to his eyes, and he frequently walked away from his companions. Valancourt now and then spoke, to point to Emily's notice some feature of the scene. The thinness of the atmosphere, through which every object came so distinctly to the eye, surprised and deluded her; who could scarcely believe that objects, which appeared so near, were, in reality, so distant. The deep silence of these solitudes was broken only at intervals by the scream of the vultures, seen cowering round some cliff below, or by the cry of the eagle sailing high in the air; except when the travellers listened to the hollow thunder that sometimes muttered at their feet. While, above, the deep blue of the heavens was unobscured by the lightest cloud, half way down the mountains, long billows of vapour were frequently seen rolling, now wholly excluding the country below, and now opening, and partially revealing its features. Emily delighted to observe the grandeur of these clouds as they changed in shape and tints, and to watch their various effect on the lower world, whose features, partly veiled, were continually assuming new forms of sublimity.

Kuten Tracy toteaa, goottilaisen kirjallisuuden maisemat ovat autioita ja vaarallisia. Maalauksellisten ja ylevien maisemien ihailu oli kuitenkin yleistä muussakin 1700-luvun lopun kirjallisuudessa. Etenkin ylevän kokemus sopi hyvin yhteen goottilaisessa kirjallisuudessa korostuvan kauhusta nautiskelun kanssa: ylevän edessä yksilö kokee itsensä pieneksi, mikä kätevästi virittää lukijan pelottaviin kohtauksiin. Näkymien tuottamissa elämyksissä viipyminen ja värähdyttävien tunteiden suoranainen lietsominen kuului asiaan. Myös ylläolevassa katkelmassa maisemakuvaus sekoittuu henkilöiden mielenliikkeiden kuvaukseen. Nykyään yhtä sävähdyttävän dramaattisia maisemakuvauksia näkee elokuvissa, mutta en muista juurikaan kohdanneeni niitä viimeaikaisessa kaunokirjallisuudessa. Johtuneeko siitä, että 1700-luvulla oli helpompaa tavoittaa maiseman dramatiikka sanoin kuin laatia siitä kuva.

Olen viime aikoina paitsi miettinyt maisemakuvausta myös katsellut dramaattisia maisemia. Sunnuntaiaamuna tuuli vielä voihki, muttei enää vihmonut vettä ikkunoita vasten edellisten päivien tapaan, joten lähdimme rantahietikolle. Suuntasimme kohti pitkän lahden suuta, jonka takana horisonttia vasten erottui valkeana kuohuviivana avoin meri. Harva kulki hiekalla kanssamme. Aluksi suojaisimmissa poukamissa leikki vielä jokunen karaistunut lapsi, mutta ensimmäisen niemenkärjen ohitettuamme eteemme avartui tyhjä ranta, kaislaton, laskuveden norojen kirjoma ranta, jonka yllä tuuli loi irtonaisesta hiekasta kimaltavia kiemuroita. Ne elivät vain hetken, mutta kiisivät pitkälle ennen kuin sekoittuivat toisiinsa ja hajosivat. Pilvet kilpailivat hiekkapyörteiden kanssa, ja niiden varjot saivat tumman rannan läikehtimään, vuoroin heijastamaan valoa, vuoroin peittymään hämärään kuin muistaen vasta ohitetun myrskyn. Tuuli kävi nyt suoraan kasvoihimme, ja me painuimme kumaraan sitä vasten.

Lahden suulla kohtasimme ihmisiä. Jo kaukaa olimme ihailleet pieniä purjeita, jotka nousivat ja laskivat korkealla ilmassa kuin lokit, ja taipaleemme toi meidät lopulta niiden luo. Viimaa ei hillinnyt näin ulkona enää mikään, mutta aallot murtuivat ulompana merestä pistäviin hiekkasärkkiin. Siinä, lahdensuun kuohuvilla laineilla, liisi uskalikkojen joukko. Rannalla he kulkivat märkäpuvuissaan kyyryssä ja kylki tuulta vasten, yhtä suojattomina kuin mekin. Mutta vedessä oli toisin; siellä he lensivät laudoillaan, valjastettuina värikkäisiin leijoihin, ja aika ajoin ilma nosti heidät irti aalloilta. Mutta he painoivat, eivät olleet merilintuja, ja aina heidän oli laskeuduttava takaisin tyrskyihin. He olivat harteikasta väkeä, ja kasvojen ihon oli tuuli ahavoittanut. Jatkoimme matkaamme heidän ohitseen sinne, missä särkätkään eivät enää suojanneet rantaa länteen aukeavalta mereltä.

Tänne eivät leijalautailijat enää rohjenneet. Laskuvesi oli jättänyt lakeuden kosteudesta tummaksi, mutta sen takana tuuli iski jyrkkinä kohoaviin rantatörmiin, nosti kuivaa hiekkaa mukaansa ja lennätti kauas. Pyörteet pistelivät kasvojamme. Törmiin juurtuneet harvat pensaat olivat kasvaneet kumartumaan kohti taaempana kohoavia rinteitä. Meren puolella taas aallot löivät vasten hiekasta esiin pistäviä, simpukoiden kuorruttamia kiviä. Missä pinta näkyi nilviäisten alta, erotimme muinoin jähmettyneen laavan synkät värit ja roson. Hiekkaisten törmien takana vehreänä lepäävä vuori oli joskus luonut tämän rannan, sen kivikot ja kaikkialla lentävän, tuliperäisen hiekan. Se suolasi tuomamme leivän ja rahisi hampaissa.

Keskellä autiota rantaa, veden täyttämässä kuopassa makasi haljennut, musta kivi. En nähnyt sen pinnassa simpukoita. Kuopan reunat suojasivat veden pintaa, joka oli ihmeen tyyni. Kun tulin lohkareen luo, huomasin hengittäväni hetken hiekatonta ilmaa ja sain aukaista siristyneet silmäni. Ihailin kiven sileää pintaa, joka keskellä tätä avaruutta suojasi minua. Sitten astuin askeleen, ja hiekkainen viima puhalsi kiven halkeamasta kasvoilleni.

Jani Kaaron romanttisista mietteistä

Se, mitä tässä maalailen, on paljon muinaisempi visio. 

Sellainen kuin Yurok-intiaaneilla, jotka eivät astuneet polulle ennen kuin olivat kysyneet lupaa hengiltä. Tai kuin Kolumbian Ika-intiaaneilla, joille kasvit olivat jumalia ja maisema kokonaisuudessaan pyhä. Kuin papualaisella heimolla, jonka nimeä en enää muista ja joka uskoi, että kaikki metsän äänet ovat viestejä esi-isien ja henkien näkymättömästä maailmasta. 

Näihin luonnonuskontoihin verrattuna suuret maailmanuskonnot ovat koko lailla toisenlaisia järjestelmiä.

Tuolla otsikolla saan ehkä houkuteltua kirjoitukselleni lukijoita? Pahoittelen, arvon Kaaro-fanit, mutta otsikko viittaa romanttiseen kuvaan jalosta villistä, johon Kaaro tukeutuu uusimmassa kolumnissaan – tai otsikon mukaan esseessään, "Oliko jumalten kuolema suuri voitto?" Kaaro avaa kirjoituksellaan Helsingin Sanomain tiedesivujen uuden esseepalstan. Usein nautin hänen kirjoituksistaan, mutta tällä kertaa en.

Ajatus luonnonkansojen välittömästä luontosuhteesta ja autenttisesta kosketuksesta koko maailman kanssa on jo satojen vuosien ajan ollut tärkeä osa eurooppalaista ajattelua. Esimerkiksi Johann Gottfried von Herder katsoi ihmisyyden syvimmillään toteutuvan todennäköisemmin oppimattoman villin majassa, jossa perinteet ja välitön suhde luontoon elävät joka hetkessä, kuin maailmankansalaisen kylmän laskelmoivassa ja alkuperästään vieraantuneessa sydämessä. Toisin kuin Kaaro, Herder yhdisti jalon villin romanttisen ihailun kristilliseen ajatteluun, mutta muuten miehet ovat melko lailla samoilla linjoilla.

Harmi kyllä Herder ei ole enää huudossa antropologien tai uskontotieteilijöiden parissa. Romanttinen kuva jalojen villien autenttisesta luontosuhteesta on tyrmätty etnografisessa tutkimuksessa erittäin hyvin perustein ajat sitten. Kaaro rakentaa siis esseensä paitsi romanttiselle, myös pseudotieteelliselle ajattelulle. (Lisään tähän tarkennuksen: Kaaro ei esseessaan piittaa antropologiassa erittäin laajalti jaetusta näkemyksestä, etteivät "luonnonkansat" eroa moderneista ihmisistä sellaisella tavalla, että heillä olisi "henkisesti rikkaampi elämä". Modernit ihmiset eivät antropologien mukaan ole heihin verrattuna syntiin langenneita, "pysyvästi vajavaisia". Oletus, että luonnonkansat elävät paratiisissa, johon meillä "ei ole paluuta" on paitsi perusteeton ja romanttinen kuvitelma, myös ärhäkkää kyseisten kansojen toiseuttamista.)

Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että essentialisoiva, romanttinen ajattelu on viime vuosikymmeninä tehnyt paluuta erityisesti poliittisesti motivoituneessa, alkuperäiskansoja koskevassa tutkimuksessa. Romanttinen kuva jalosta villistä on otettu käyttöön alkuperäiskansojen poliittisissa liikkeissä, ja sieltä se on liukunut politisoituneeseen aktivistitutkimukseen. Monet antropologit ovat tietysti pöyristyneet tilanteesta. Esimerkiksi sosiaaliantropologi Adam Kuper on julkaissut aiheesta tärkeää kirjallisuutta – linkitettäköön tässä klassikkoartikkeli "The Return of the Native". Suomessa aihetta on käsitellyt esimerkiksi Sanna Valkonen.

Tiedetoimittaja Kaaro sohaisee siis romanttisella esseellään keskelle yhtä antropologian keskeisistä rajanvetokiistoista (eli kiistoista siitä, mikä on tiedettä ja mikä ei). Hän tekee sen kaikesta päätellen viattoman tietämättömänä siitä, mitä on tekemässä. Tämä on nyt lyhyen ajan sisällä jo toinen kerta, kun Helsingin Sanomain tiedesivut alittavat riman puhuessaan humanistisista tai yhteiskuntatieteellisistä aiheista. Kaaro muovaa tiedesivujen uuden esseepalstan profiilia. Toivoisin, ettei palstasta tulisi pseudotieteellisten spekulaatioiden tyyssija.

Kadonnut tenori

In the morning Manfred signed his abdication of the principality, with the approbation of Hippolita, and each took on them the habit of religion in the neighbouring convents. Frederic offered his daughter to the new Prince, which Hippolita’s tenderness for Isabella concurred to promote. But Theodore’s grief was too fresh to admit the thought of another love; and it was not until after frequent discourses with Isabella of his dear Matilda, that he was persuaded he could know no happiness but in the society of one with whom he could for ever indulge the melancholy that had taken possession of his soul.

Horace Walpolen The Castle of Otranto loppuu näin hilpeästi. Sankari, jalosukuiseksi prinssiksi paljastuva köyhä maatyöläinen Theodore, vaipuu murheen alhoon ihanan Matildan kuoltua, mutta menee sitten naimisiin tämän parhaan ystävättären Isabellan kanssa. Sitä ennen Theodore on muun muassa 1) onnistunut pakenemaan jättiläismäisen kypärän alta kellariholviin, mutta jäänyt sinne sitten seisoskelemaan. 2) rähmäkäpälöinyt salakäytävän luukun kanssa ja jäänyt siksi taas kiinni. 3) tutustunut vihdoin kauan kateissa olleeseen hyveelliseen ja jalosukuiseen isäänsä ja osoittanut tätä kohtaan jokseenkin täydellistä välinpitämättömyyttä. 4) onnistunut pakenemaan taas vankeudesta, tällä kertaa Matildan avulla, mutta vain koska Matilda lopetti nuorukaisen kaunopuheet lyhyeen ja käski oikeasti paeta eikä jäädä vaaraan jorisemaan. 5) kaksintaistellut erehdyksessä Isabellan isän kanssa ja liki tappanut tämän. 6) pitänyt lukuisia ylväitä ja tunteen jaloa paloa ilmaisevia monologeja tilanteissa, joissa ei ollenkaan ehtisi pitää monologeja. 7) saanut kaksi prinsessaa rakastumaan itseensä.

Tällaisia sankareita ei enää ole. Romanttisessa kirjallisuudessa ei ole enää aikoihin tavattu vakavia sankaritenoreita, jotka jäisivät vaaran hetkellä laulamaan aariaa ihanalle prinsessalle, tai jotka pitkän puheen pidettyään alistuisivat julmaan kohtaloonsa, jonka välttämiseksi olisi tarvinnut vain tehdä jotain puhumisen sijasta. Nykysankari ei myöskään esimerkiksi säntää puolustamaan prinsessaa erehdyksessä tämän isältä. Vain koomiset hahmot tekevät tällaista. Walpolen kämmäilevä Theodore ei kuitenkaan ole koominen hahmo, vaan ylväs ja jalo.

En muista mistä ensi kertaa luin huomion, että goottilaisen romantiikan konnasta tuli sittemmin sankari. Otrantossakin tapaamme paljon Theodorea sankarimaisemman hahmon, Manfredin, mutta hän ei olekaan sankari vaan konna (vaikka parantaakin lopuksi tapansa ja menee luostariin). Hän vaikuttaa kyllä hetkittäin raivohullulta, ja ilmiselvästi hänellä on jonkinlaisia muistihäiriöitä, mutta on hän sittenkin Theodorea uskottavampi tapaus, sillä hän kykenee sentään tekemään suunnitelmia ja panemaan toimeen. Vielä selvempi tämä epäsuhta on kun verrataan toisiinsa Ann Radcliffen sankareita ja konnia: julma ja määrätietoinen Montoni muistuttaa nykyistä stereotyyppisankaria paljon enemmän kuin haaveksivainen Valancourt. Sekä goottilaisen romantiikan sankareilla että konnilla on nykynäkökulmasta kumman pahoja ja epäsäännöllisesti ilmeneviä ongelmia tunteenpurkaustensa hallinnassa, mutta kun nämä jätetään huomiotta, vaihdos on selvä.

Vaihdos ei jäänyt huomaamatta kirjailijoilta, joiden elinaikana Theodoren kaltainen sankari ei vielä ollut mahdottomuus romanttisessa tarinassa. Jane Austenin ilkikuriset satiirit tunnetaan tietysti hyvin, mutta vielä häntäkin enemmän juuri sankarihahmossa tapahtuneeseen muutokseen kiinnitti huomiota puoli vuosisataa myöhemmin elänyt Louisa May Alcott. Kaikki tyttökirjansa lukeneet muistanevat kuinka Pikku naisten Jo kirjoitti dramaattisia kertomuksiaan ja kummasteli sitten ihmisten makua: kaikki pitivät hänen konnastaan enemmän kuin sankarista!

Veljentyttäreni sai joululahjaksi Stephanie Meyeriä ja ryhtyi heti lukemaan. En ole lukenut näitä juttuja vampyyripojan ja ihmistytön rakkaudesta, sillä en lue kuin vähintään noin sata vuotta vanhaa romanttista kirjallisuutta, mutta kunnon tätinä ryhdyin tietysti keskustelemaan niistä. Olen saanut sen vaikutelman, että nykyiset romanttiset sankarit muistuttavat edelleen melko tavalla sitä sankaria, joka syntyi 1800-luvulla ja lainasi niin ulkoiset kuin henkisetkin piirteensä goottilaisen romantiikan konnilta. Yhden muutoksen olen havaitsevinani: nykyiset sankarit ovat 1800-luvun sankareita nuorempia. Lieneekö animen vaikutusta vaiko vain seurausta lukijakunnan nuorentumisesta? Joka tapauksessa olisi hauska nähdä sankarissa pitkästä aikaa yhtä radikaali muutos kuin silloin kun tenori katosi.

Lopuksi todettakoon, että minun pitäisi selvästikin lukea enemmän Montague Summersia. Ehkä muistan tehdä niin kun kirjoitan sen tähän.

Objektiksi haluavan ongelmat

The visions of romance were over. Catherine was completely awakened. Henry's address, short as it had been, had more thoroughly opened her eyes to the extravagance of her late fancies than all their several disappointments had done. Most grievously was she humbled. Most bitterly did she cry. It was not only with herself that she was sunk – but with Henry. Her folly, which now seemed even criminal, was all exposed to him, and he must despise her forever. The liberty which her imagination had dared to take with the character of his father – could he ever forgive it? The absurdity of her curiosity and her fears – could they ever be forgotten? She hated herself more than she could express.

Minulta kysyttiin vastikään kiinnostava kysymys: Eläytyvätkö rakkausromaaneja lukevat naiset tosiaan pikemminkin sankarin kuin sankarittaren ajatuksiin? Totesin jokseenkin miettimättä, että totta kai. Rakkausromaanin juonessahan on kyse siitä, että sankaritar on onnistunut eli haluttava ja rakastettava objekti, ja objektin onnistuneisuutta mitataan tietysti sillä, millaisen vaikutuksen hän tekee subjektiin, siis sankariin. Joten veikkaan useimpien lukijoiden olevan kiinnostuneita nimen omaan sankarin mielenliikkeistä.

Olen hieman rajoittunut: olen lukenut hyvin vähän vuoden 1900 jälkeen kirjoitettuja rakkausromaaneiksi kutsuttavia teoksia. Tunnen kuitenkin Jane Austenia ja Brontën sisaruksia varmasti riittävästi, ja olen tutustunut kai keskimääräistä laajemmin varhaisempaankin romanttiseen kirjallisuuteen, joskin vähemmän ranskalaiseen kuin britannialaiseen. Minusta on kiinnostavaa, että nykyään rakkausromaanigenren kulmakiviksi katsotut Austen ja Charlotte Brontë aloittivat molemmat kirjailijanuransa romanttisen kirjallisuuden kritiikillä.

Alun sitaatti on Northanger Abbeysta, joka on ensimmäinen Austenin valmiiksi saama romaani. Kirja kertoo hieman pöhköstä mutta hyväntahtoisesta tytöstä, joka on niin uppoutunut romanttisiin romaaneihin, että alkaa kuvitella ympärilleen goottilaiseen romantiikkaan kuuluvia jännittäviä tapauksia. Lopulta hän mokaa tämän seurauksena niin pahasti, että joutuu huomaamaan oman hölmöytensä, ja loppu on toki onnellinen. Aiemmissa novelleissaan ja kesken jääneissä romaanikäsikirjoituksissaan Austen ei ollut yhtä lempeä kirjojensa henkilöitä kohtaan; hänen varhaiset tuotoksensa ovatkin jokseenkin puhdasta satiiria. Esimerkiksi Lesley Castlen Margaret Lesley ilmoittaa kirjeessä ystävälleen näin: "We are handsome my dear Charlotte, very handsome and the greatest of our Perfections is, that we are entirely insensible of them ourselves."

Austen aloitti siis tekemällä pilkkaa sankarittariksi haluavista nuorista naisista. Myöhemmin hän kypsyi ja rauhoittui, ja kehittikin sitten muutamia todella oivaltavia tarinoita siitä, kuinka rakkauden ja halun objektiksi haluaminen ja sankarittaren kuitenkin tyypillisesti vankka ja järkevä subjektius voitaisiin sovittaa yhteen. Esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon tahtojen kamppailu ja Emman sankaritar, joka joutuu huomaaman sankarin (suorastaan häiritsevissä määrin) itseään ylemmäksi niin älyltään kuin moraaliltaankin, ovat niin hersyviä, etten lainkaan ihmettele filmatisointien loputonta määrää.

Objektiksi haluaminen on ristiriitaista, sillä se on aina jossain määrin alistuvaa. Austen tekee varhaisessa tuotannossaan rankasti pilaa sellaisista nuorista tytöistä, joita ei todellakaan voi kutsua vastuullisiksi subjekteiksi, ja jotka esittävät aikansa muodin mukaista ihastuttavaa obejktia. Pääteoksissaan hän taas käsittelee sitä, kuinka moraaliltaan vankka, henkisesti riippumaton subjekti kohtaa halunsa tulla riippuvaiseksi, olla onnistunut objekti. ("Moraalisuus" on nykyään degeneroitunut tarkoittamaan tällaisissa yhteyksissä lähinnä seksuaalista pidättäytymistä, mutta tässä moraalilla viitataan paljon laajemmin ymmärrettyyn itse hyväksyttyjen eettisten normien suoraselkäiseen seuraamiseen.)

Charlotte Brontëkin aloitti romanttisen kirjallisuuden kritiikillä, ja hänenkin esikoisteoksensa, Professori, on täynnä viiltävän julmasti kuvattuja typeriä tyttöjä. Kirjaa ei yrityksistä huolimatta julkaistu hänen elinaikanaan, ja myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa Brontë selittää mikä siinä oli kustantajien mielestä vikana:

I said to myself that my hero should work his way through life as I had seen real living men work theirs – that he should never get a shilling he had not earned – that no sudden turns should lift him in a moment to wealth and high station; that whatever small competency he might gain, should be won by the sweat of his brow; that, before he could find so much as an arbour to sit down in, he should master at least half the ascent of "the Hill of Difficulty;" that he should not even marry a beautiful girl or a lady of rank. As Adam's son he should share Adam's doom, and drain throughout life a mixed and moderate cup of enjoyment.

In the sequel, however, I find that publishers in general scarcely approved of this system, but would have liked something more imaginative and poetical – something more consonant with a highly wrought fancy, with a taste for pathos, with sentiments more tender, elevated, unworldly. Indeed, until an author has tried to dispose of a manuscript of this kind, he can never know what stores of romance and sensibility lie hidden in breasts he would not have suspected of casketing such treasures. Men in business are usually thought to prefer the real; on trial the idea will be often found fallacious: a passionate preference for the wild, wonderful, and thrilling – the strange, startling, and harrowing – agitates divers souls that show a calm and sober surface.

Professori on kyllä pääteoksia proosallisempi ja myös kömpelömpi, mutta erityisen kiinnostavaa siinä on mielestäni ehkä juuri tuon kömpelöyden vuoksi korostuva valta-asetelma päähenkilöparin suhteessa. Kun juonessa ei ole muita huiman romanttisia elementtejä, se tulee erityisen selvästi esille. Luopuessaan riippumattomasta asemastaan ja muuttuessaan subjektin halun kohteeksi kirjan sankaritar alistuu kiusallisen täydellisesti. Subjektiudesta luopuminen edellyttää hänen kokevan sankarisubjektin moraalisesti niin vankaksi, että hän uskaltaa päästää tämän itselleen auktoriteetiksi. Objektiksi taipuessaanhan sankaritar selvästi menettää jotain asemastaan itsenäisenä moraalisena toimijana. Tässä kirjassa näin käy todella: sankaritar on täysin sankarin ohjattavissa, ja siksi sankarin täytyy olla moraaliltaan luja, hallitsemaan kelpaava. (Itse asiassa lukijalle jää hieman kyseenalaiseksi onko niin; Brontë tekee sankaristaan välillä melko roisia pilaa.)

Objektiksi haluamisen ja moraalisen, vastuullisen subjektiuden välinen ristiriita riivasi Brontëa läpi hänen tuotantonsa. Shirleystä olen kirjoittanut jo aiemmin, mutta täytyyhän se pääteoskin mainita. Kotiopettajattaren romaani on aivan yksinkertaisesti tarina siitä, että kummastakaan ei voi luopua: sankaritar ei voi luopua subjektiudestaan kokonaan, sillä se merkitsisi luopumista moraalisesta toimijuudesta, vastuullisesta aikuisuudesta. Subjektiudesta ei voi luopua, vaikka palkkiona olisi täydellinen objektin asema todella huumaavan subjektin edessä. Mutta toisaalta pelkkä subjektiuskaan ei kelpaa: eettisesti moitteeton asema, jossa halu objektiksi olisi tukahdutettava viimeistä piirtoa myöten – sekin on mahdoton. Sankarittaren pitää saada olla sekä että.

Epätavallinen rakkaustarina

Charlotte oli kiiruhtanut pois sanomatta sanaakaan. Hän juoksi kuin takaa-ajettu sisään ja kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Siellä hän heitti vaatteet yltään yrittämättäkään sytyttää tulta ja makasi sitten liikkumatta vuoteellaan tuijottaen pimeyteen.
"Nyt se on tehty", mutisi hän. "Karl-Artur on tappanut rakkauteni."
Se ei ollut onnistunut hänelle aikaisemmin. Hän oli loukannut sitä, halveksinut sitä, panetellut sitä, mutta kaikesta huolimatta se oli elänyt. Vaikka se ei ollut voinut nauttia ainoastakaan ystävällisestä katseesta, niin se oli sittenkin pysynyt elossa.
Mutta tämän jälkeen sen oli pakko kuolla.
Charlotte mietiskeli, miksi tätä, minkä Karl-Artur nyt oli tehnyt, oli vaikeampi kestää kuin mitään muuta. Hän ei voinut päästä siitä selvyyteen, mutta hän tiesi, että niin sittenkin oli laita.

Suomalainen terveydenhuolto osoitti sunnuntaina jälleen oivallisuutensa. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan isoäitiäni sairaalaan, mutta päädyinkin hänen kotiinsa yöksi, sillä sairaalassa oli niin huutava pula potilaspaikoista, että hänet kotiutettiin niin huterassa kunnossa, ettei häntä uskaltanut jättää yksin. Illalla valvoin monta tuntia yksikseni, ja satuin poimimaan isoäitini kirjahyllystä Selma Lagerlöfin romaanin Pappilan kasvatti. Olin lukenut Lagerlöfiltä aiemmin vain Peukaloisen retket villihanhien seurassa – lyhennettynä suomennoksena tietysti – enkä siis tiennyt mistä hyvästä hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Nyt tiedän. Hain tänään kirjastosta koko sen trilogian, jonka toinen osa Pappilan kasvatti on, ja luinkin kirjat jo.

Nyt seuraa runsaasti juonipaljastuksia, joten jättäköön lukematta se, joka moisia pelkää.

Trilogian ensimmäinen osa, Karoliinin sormus, on romaaniksi lyhyt romanttinen kummitustarina. Kaksi jälkimmäistä osaa, Pappilan kasvatti ja Anna Svärd, liittyvät siihen vain löyhästi, mutta toisiinsa kiinteästi. Niiden keskushenkilö, joskaan ei päähenkilö, on nuori ja intomielinen pietistipappi Karl-Artur Ekenstedt. Kumpikin kirja on tarina naisesta, joka rakastaa häntä, tai oikeaastaan useammastakin häntä rakastavasta naisesta. Anna Svärd joutuu miehen kanssa naimisiinkin, mistä ei seuraa mitään erityisen onnellista. Kirjan lopussa onnelle annetaan mahdollisuus, mutta Lagerlöf ei kerro ymmärtääkö Karl-Artur tarttua siihen. Minuun kuitenkin vaikutti eniten Pappilan kasvatin sankaritar Charlotte Löwensköld ja hänen ehkä tavallinen, mutta kertomuksissa epätavallinen rakkaustarinansa.

Naiset Karl-Arturin ympärillä etupäässä jumaloivat häntä. Nuori pappi onkin harvinaislaatuisen lahjakas, nerokas ja jalo, herkkätunteinen ja vaikuttava, kuin kirkastettu; hän kykenee saattamaan alulle herätysliikkeenkin. Toisaalta hän on vaikutuksille altis ja helposti tyly, herkkäuskoinen, taitava selittämään toimensa itselleen parhain päin, ja piittaamaton siitä palvonnasta jota saa osakseen. Mitään tästä hän ei ole tasaisesti, hän ailahtelee hyvistä aikeista itsekkään julmiin päähänpistoihin, joiden julmuuden hän harvoin tunnistaa. Charlotte Löwenskiöld on ollut hänen kanssaan kihloissa viisi vuotta kun kihlaus purkautuu.

Kihlaus purkautuu koska Karl-Artur kokee Charlotten patistavan häntä piittaamaan maallisesta mammonasta (jotta he voisivat avioitua), mikä on täysin vastoin hänen haaveitaan köyhän pietistin vaatimattomasta elämästä. Tai ehkä se purkautuu koska Karl-Artur on mustasukkainen rikkaan patruuna Schagerströmin kosittua Charlottea. Tai loppujen lopuksi ehkä se purkautuu koska eräs Thea Sundler panettelee Charlottea ja Karl-Arturin mieli on altis hylkäämään morsiamen. Thea on yksi nuorta pappia jumaloivista naisista, mutta toisin kuin muut, hän osaa vedota Karl-Arturin heikkouksiin ja tarinan edetessä hänestä tuleekin miehen pahahenki.

Karl-Artur ja koko yhteisö syyttävät kihlauksen purkautumisesta Charlottea, eivätkä tytön yritykset korjata asiaa auta. Kirjan tarina on paikoin päätähuimaava, ja niinpä sulhaselleen mitä syvimmin uskollinen Charlotte on – osittain kai silkkaa sisukkuuttaan ja ylpeyttään – pian kihloissa patruuna Schagerströmin kanssa. Vaikka referoinkin kohtuuttoman pitkästi, en yritä selittää koko juonta sillä se olisi jokseenkin mahdotonta. Charlotte kuitenkin ottaa kaiken parjauksen kantaakseen ja lupautuu Schagerströmille ennen kaikkea siksi, etteivät ihmiset syyttäisi Karl-Arturia, josta on juuri tuloillaan herätysliikkeen kantava voima. Hän sietää senkin, että heidän riideltyään Karl-Artur ilmoittaa valitsevansa Jumalan johdattamana vaimokseen ensimmäisen vastaantulijan – ja kihlautuu oppimattoman mutta kauniin kaupustelijatytön Anna Svärdin kanssa. Myöhemmin Charlotten on jopa luvattava, että hän tosiaan menee naimisiin Schagerströmin kanssa, sillä se on ainoa keino säästä Karl-Artur koko sukunsa vihalta ja paljolta myöhemmältä katumukselta: mies on loukannut syvästi sairasta äitiään, joka tietysti palvoo poikaansa, eikä poika silti suostu menemään tämän luo. Yksin Thea kykenee taivuttelemaan hänet pyörtämään päätöksensä, ja palkaksi tästä toimesta Thea vaatii Charlotten tykkänään pois Karl-Arturin elämästä, naimisiin toisen kanssa.

Se mikä tässä hillittömän uhrautuvaisuuden kuvauksessa on epätavallista, on että tarina on Charlotten ja Schagerströmin rakkaustarina. Kukaan muu kuin lukija ei tietenkään tajua sitä kuin aivan kirjan lopussa, jossa nuo kaksi menevät naimisiin. Schagerström on leski, nuori vielä, mutta ollut leskenä monta vuotta. Hän ei kuvitellutkaan menevänsä uudestaan naimisiin menetettyään rakkaan vaimonsa, mutta sitten sattuma, outo päähänpisto ajoi hänet ensin kosimaan ja lopulta rakastumaankin Charlotteen. Hän tuntee Charlotten tekojen motiivit, ei kuvittele liikoja, ja suostuu lopulta naimisiin tämän kanssa vain koska tyttö sanoo niin tahtovansa.

Charlotte taas on menettänyt rakkaan Karl-Arturinsa ja lopulta, häidensä aattona, rakkautensakin tätä kohtaan. Alun sitaatin jälkeen Charlotte makaa vuoteellaan ja miettii sitä, kuinka laupias Karl-Artur on saanut selville entisen morsiamensa syyttömyyden, ja selittänyt sen sitten saarnassaan yksityiskohtaisesti kaikelle kansalle. Ja samalla kun tyttö huomaa rakkautensa kuolleen, hän tajuaa Schagerströmin ihmiseksi, joka ei "koskaan tappaisi sen ihmisen rakkautta, joka rakasti häntä". Tyttö miettii vielä loukkasiko Karl-Artur hänen ylpeyttään niin kuolettavasti aivan tahallaan, vai oliko sekin Thean tekosia – mutta sittenkin:

Jokseenkin yhdentekevää oli, kuka tähän oli syypää. Tänä hetkenä Charlotte tunsi yhtä suurta vastenmielisyyttä heitä kumpaakin kohtaan.
Hän makasi vielä jonkin aikaa voimattoman vihan vallassa. Kyynel vieri silloin tällöin hänen silmästään kostuttaen päänalusta.
Mutta Charlotten suonissa virtasi vanha ruotsalainen aatelisveri ja hänen sielussaan asusti aito ruotsalainen tahto, jalo, ylpeä tahto, joka ei välitä tappioista, vaan joustavana hyökkää uuteen taisteluun.
Äkkiä hän kohosi istualleen vuoteessaan ja iski nyrkillään lujasti toista kättänsä vasten.
"Luulkootpas vain", sanoi hän. "Sitä iloa en suo heille, että tulisin onnettomaksi avioliitossani."
Ja tehtyään tämän hyvän päätöksen hän laskeutui taas pitkäkseen ja vaipui uneen.

Ei Charlotte tietenkään ala tulisesti palvoa Schagerströmiä tai pitää sankarinaan samalla tavalla kuin hän on pitänyt Karl-Arturiaan. Mutta hän pitää päätöksensä ja tulee tämän kanssa erinomaisen onnelliseksi (mikä on Schagerströmille mieluisa yllätys). Lagerlöf on Jane Austeniakin hurjempi, sillä hän ei Pappilan kasvatin lopussa edes varmasti lupaa, että Charlotte vielä rakastuisikin mieheensä. Austenhan panee Marianne Dashwoodin samaan tapaan naimaan miehen, jota kohtaan hän tuntee vain ystävyyttä ja kiitollisuutta, mutta kertoo sentään sovinnaisesti, että nuori nainen lopulta rakastuu mieheensä kiihkeästi. Charlotten syvenevistä tunteista hyvää miestään kohtaan kerrotaan varmasti vasta Anna Svärdissä, eikä kyse silloinkaan ole mistään heittäytyvästä palvonnasta.

Jaksoin kirjoittaa tästä niin pitkästi siksi, että minusta martyrismistä ja fatalismista irrottautuminen on jaloa ja äärimmäisen romanttista.