Objektiksi haluavan ongelmat

The visions of romance were over. Catherine was completely awakened. Henry's address, short as it had been, had more thoroughly opened her eyes to the extravagance of her late fancies than all their several disappointments had done. Most grievously was she humbled. Most bitterly did she cry. It was not only with herself that she was sunk – but with Henry. Her folly, which now seemed even criminal, was all exposed to him, and he must despise her forever. The liberty which her imagination had dared to take with the character of his father – could he ever forgive it? The absurdity of her curiosity and her fears – could they ever be forgotten? She hated herself more than she could express.

Minulta kysyttiin vastikään kiinnostava kysymys: Eläytyvätkö rakkausromaaneja lukevat naiset tosiaan pikemminkin sankarin kuin sankarittaren ajatuksiin? Totesin jokseenkin miettimättä, että totta kai. Rakkausromaanin juonessahan on kyse siitä, että sankaritar on onnistunut eli haluttava ja rakastettava objekti, ja objektin onnistuneisuutta mitataan tietysti sillä, millaisen vaikutuksen hän tekee subjektiin, siis sankariin. Joten veikkaan useimpien lukijoiden olevan kiinnostuneita nimen omaan sankarin mielenliikkeistä.

Olen hieman rajoittunut: olen lukenut hyvin vähän vuoden 1900 jälkeen kirjoitettuja rakkausromaaneiksi kutsuttavia teoksia. Tunnen kuitenkin Jane Austenia ja Brontën sisaruksia varmasti riittävästi, ja olen tutustunut kai keskimääräistä laajemmin varhaisempaankin romanttiseen kirjallisuuteen, joskin vähemmän ranskalaiseen kuin britannialaiseen. Minusta on kiinnostavaa, että nykyään rakkausromaanigenren kulmakiviksi katsotut Austen ja Charlotte Brontë aloittivat molemmat kirjailijanuransa romanttisen kirjallisuuden kritiikillä.

Alun sitaatti on Northanger Abbeysta, joka on ensimmäinen Austenin valmiiksi saama romaani. Kirja kertoo hieman pöhköstä mutta hyväntahtoisesta tytöstä, joka on niin uppoutunut romanttisiin romaaneihin, että alkaa kuvitella ympärilleen goottilaiseen romantiikkaan kuuluvia jännittäviä tapauksia. Lopulta hän mokaa tämän seurauksena niin pahasti, että joutuu huomaamaan oman hölmöytensä, ja loppu on toki onnellinen. Aiemmissa novelleissaan ja kesken jääneissä romaanikäsikirjoituksissaan Austen ei ollut yhtä lempeä kirjojensa henkilöitä kohtaan; hänen varhaiset tuotoksensa ovatkin jokseenkin puhdasta satiiria. Esimerkiksi Lesley Castlen Margaret Lesley ilmoittaa kirjeessä ystävälleen näin: "We are handsome my dear Charlotte, very handsome and the greatest of our Perfections is, that we are entirely insensible of them ourselves."

Austen aloitti siis tekemällä pilkkaa sankarittariksi haluavista nuorista naisista. Myöhemmin hän kypsyi ja rauhoittui, ja kehittikin sitten muutamia todella oivaltavia tarinoita siitä, kuinka rakkauden ja halun objektiksi haluaminen ja sankarittaren kuitenkin tyypillisesti vankka ja järkevä subjektius voitaisiin sovittaa yhteen. Esimerkiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon tahtojen kamppailu ja Emman sankaritar, joka joutuu huomaaman sankarin (suorastaan häiritsevissä määrin) itseään ylemmäksi niin älyltään kuin moraaliltaankin, ovat niin hersyviä, etten lainkaan ihmettele filmatisointien loputonta määrää.

Objektiksi haluaminen on ristiriitaista, sillä se on aina jossain määrin alistuvaa. Austen tekee varhaisessa tuotannossaan rankasti pilaa sellaisista nuorista tytöistä, joita ei todellakaan voi kutsua vastuullisiksi subjekteiksi, ja jotka esittävät aikansa muodin mukaista ihastuttavaa obejktia. Pääteoksissaan hän taas käsittelee sitä, kuinka moraaliltaan vankka, henkisesti riippumaton subjekti kohtaa halunsa tulla riippuvaiseksi, olla onnistunut objekti. ("Moraalisuus" on nykyään degeneroitunut tarkoittamaan tällaisissa yhteyksissä lähinnä seksuaalista pidättäytymistä, mutta tässä moraalilla viitataan paljon laajemmin ymmärrettyyn itse hyväksyttyjen eettisten normien suoraselkäiseen seuraamiseen.)

Charlotte Brontëkin aloitti romanttisen kirjallisuuden kritiikillä, ja hänenkin esikoisteoksensa, Professori, on täynnä viiltävän julmasti kuvattuja typeriä tyttöjä. Kirjaa ei yrityksistä huolimatta julkaistu hänen elinaikanaan, ja myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa Brontë selittää mikä siinä oli kustantajien mielestä vikana:

I said to myself that my hero should work his way through life as I had seen real living men work theirs – that he should never get a shilling he had not earned – that no sudden turns should lift him in a moment to wealth and high station; that whatever small competency he might gain, should be won by the sweat of his brow; that, before he could find so much as an arbour to sit down in, he should master at least half the ascent of "the Hill of Difficulty;" that he should not even marry a beautiful girl or a lady of rank. As Adam's son he should share Adam's doom, and drain throughout life a mixed and moderate cup of enjoyment.

In the sequel, however, I find that publishers in general scarcely approved of this system, but would have liked something more imaginative and poetical – something more consonant with a highly wrought fancy, with a taste for pathos, with sentiments more tender, elevated, unworldly. Indeed, until an author has tried to dispose of a manuscript of this kind, he can never know what stores of romance and sensibility lie hidden in breasts he would not have suspected of casketing such treasures. Men in business are usually thought to prefer the real; on trial the idea will be often found fallacious: a passionate preference for the wild, wonderful, and thrilling – the strange, startling, and harrowing – agitates divers souls that show a calm and sober surface.

Professori on kyllä pääteoksia proosallisempi ja myös kömpelömpi, mutta erityisen kiinnostavaa siinä on mielestäni ehkä juuri tuon kömpelöyden vuoksi korostuva valta-asetelma päähenkilöparin suhteessa. Kun juonessa ei ole muita huiman romanttisia elementtejä, se tulee erityisen selvästi esille. Luopuessaan riippumattomasta asemastaan ja muuttuessaan subjektin halun kohteeksi kirjan sankaritar alistuu kiusallisen täydellisesti. Subjektiudesta luopuminen edellyttää hänen kokevan sankarisubjektin moraalisesti niin vankaksi, että hän uskaltaa päästää tämän itselleen auktoriteetiksi. Objektiksi taipuessaanhan sankaritar selvästi menettää jotain asemastaan itsenäisenä moraalisena toimijana. Tässä kirjassa näin käy todella: sankaritar on täysin sankarin ohjattavissa, ja siksi sankarin täytyy olla moraaliltaan luja, hallitsemaan kelpaava. (Itse asiassa lukijalle jää hieman kyseenalaiseksi onko niin; Brontë tekee sankaristaan välillä melko roisia pilaa.)

Objektiksi haluamisen ja moraalisen, vastuullisen subjektiuden välinen ristiriita riivasi Brontëa läpi hänen tuotantonsa. Shirleystä olen kirjoittanut jo aiemmin, mutta täytyyhän se pääteoskin mainita. Kotiopettajattaren romaani on aivan yksinkertaisesti tarina siitä, että kummastakaan ei voi luopua: sankaritar ei voi luopua subjektiudestaan kokonaan, sillä se merkitsisi luopumista moraalisesta toimijuudesta, vastuullisesta aikuisuudesta. Subjektiudesta ei voi luopua, vaikka palkkiona olisi täydellinen objektin asema todella huumaavan subjektin edessä. Mutta toisaalta pelkkä subjektiuskaan ei kelpaa: eettisesti moitteeton asema, jossa halu objektiksi olisi tukahdutettava viimeistä piirtoa myöten – sekin on mahdoton. Sankarittaren pitää saada olla sekä että.