Kevätjuhlapäivänä

Katsoin Lucile Hadzihalilovicin ohjaaman elokuvan Innocence. Se kertoo tyttöjen sisäoppilaitoksesta, jossa opetetaan biologiaa ja balettia. Tytöt tuodaan koulun alueelle maanalaista käytävää pitkin ruumisarkuissa kun he ovat kuuden vanhoja, eivätkä he pääse pois ennen kuin 12-vuotiaina. Koulu on korkeiden muurien ympäröimän, kauniin ja metsäisen puiston keskellä. Jokaisella vuosiluokalla on viisi tyttöä, ja kun asuintalojakin on viisi, on jokaisessa talossa yksi kultakin luokalta. Vanhimmat huolehtivat nuorimmista. Iltaisin vanhimmat tytöt myös katoavat jonnekin pariksi tunniksi, nuoremmat eivät tiedä minne. Vanhoja palvelusnaisia on muutama, opettajattaria kaksi; aineitahan on myös vain kaksi. Tytöille ei selitetä miksi heitä koulutetaan näin, eikä ulkomaailmasta puhuta.

Koulusta voi päästä pois vuotta aiemmin mikäli osoittautuu vuotuisessa balettikatselmuksessa toiseksiylimmän vuosiluokan parhaaksi. Se on ainoa kerta vuodesta kun koulun johtajatar tulee avustajansa kanssa katsomaan kuinka oppilaat menestyvät. Hän valitsee yhden tytöistä ja vie mukanaan. Alice haluaisi tulla valituksi. Haluan näyttää myös katselmuskohtauksen, mutta katsokaa se vain jos teitä ei haittaa saada selville kuinka Alicen käy:



Pidän erityisesti siitä, kuinka tyttöjä käännellään, jotta heidän kaulansa pituus ja kaari tulisi hyvin esille. Katselmus tuntui tutulta, muistin itseni kuudesluokkalaisena pyrkimässä koulunäytelmän tanssiosaan. Pidin myös siitä, että DVD:llä oli ohjaajan haastattelu, jossa hän kieltäytyi selittämästä elokuvaansa ja totesi, että pikkutytöt pitävät sitä yleensä täysin ymmärrettävänä: juuri tuollaistahan se on (me aikuiset vain emme muista). Hän painotti sitäkin, ettei tarkoituksena ole esittää ketään pahana. Todellinen herkkupalaliite oli kuitenkin pääosanesittäjä Zoé Auclairin selitys siitä, mistä elokuvassa todella on kyse. Pääosanesittäjä oli kuvausten aikaan seitsenvuotias, ja kun hänen tulkintansa äänitettiin, yhdeksän. Harvinaisen selväpiirteinen selitys. Katsoja ei tietenkään ole viaton, vaan keksii monia mahdollisia tarkoitusperiä sille, mitä tytöille tehdään ja mistä elokuvassa kerrotaan.

Olen viime päivänä käynyt keskustelua tyttöjen kasvatuksesta ja kasvatuksessa käytetyistä keinoista, ja se väritti katsomistapaani. Toisaalta siinä Frank Wedekindin novellissa, jolle elokuva perustuu, käsitellään Hadzihalilovicin mukaan 1800-luvun kasvatusutopioita, joten katsomistapani tuskin oli erityisen yllättävä. Niistä utopioista olisi kyllä hauska tietää enemmän.

En myöskään voinut olla muistamatta Armas J. Pullan jossain monista mainioista esseekokoelmistaan kertomaa juttua ranskalaisesta ruhtinattaresta, joka noin vuosisata sitten vaihtoi hotellia. Hän oli käynyt perheineen vuosia samassa ylellisessä kylpylähotellissa, mutta poistui eräänä vuonna pikaisesti ja loukkaantuneena. Hotellihuoneiden yhteyteen oli hankittu bideet. Ruhtinatar ilmoitti, että hänen tyttärensä ovat viattomia, ja hänen tarkoituksensa on pitääkin heidät viattomina, joten he poistuvat välittömästi.

Toisaalta, ruhtinatar ei varmastikaan olisi hyväksynyt biologianopetusta. Viehättävä ohi vilahtanut yksityiskohta: eri lajien evoluutiota esittelevässä opetustaulussa kuvattu ihminen taisi olla nainen.