27.5.09

Täydelleen antautuva

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum´in oma ja Saatanan saalis.

Verestin vastikään muistikuviani Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Aalo on hyvin samastuttava – ja juuri siksi tarina herättää minussa kriittisiä aatoksia, kuten henkilökohtaisesti vetoavat tarinat aina. Aalo on alusta pitäen äärettömän lahjakas antautuja. Hän toteuttaa Priidikin kaipaaman vaimon roolin kaikin tavoin niin täydellisesti, että muut miehet seuraavat sitä kateellisina. Aalon menetys onkin metsänvahti Priidikille, selvästi hyvälle ja vahvalle, mutta yhtä kaikki inhimilliselle miehelle hirveä isku. Ja Priidik menettää Aalon koska väkevälle Daimonille voi antautua täydellisemmin kuin ihmiselle milloinkaan voisi.

Ihminen ei voi hallita toista samalla intensiteetillä ja voimalla kuin Metsän Henki, jotain jää aina puuttumaan; Aalon on ihmismiehen vaimona kannettava vastuuta valinnoistaan, hän ei voi pelkästään ja täydelleen heittäytyä toteuttamaan toisen valintoja. Sutena, Diabolus sylvarum´in omana se sen sijaan käy päinsä; Aalo voi olla kaikesta subjektiudesta vapaa, ja se on hänelle vapauden autuus.

Aalo osaa antautua täydelleen, täyttää jokaisen toiveen. Myös sutena, kuten aiemmin vaimona, hän kohoaa tällä kyvyllään toisten yläpuolelle: hän jaksaa juosta suurimman suden, Metsän Hengen rinnalla, ja "nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista".

Aalo ei kuitenkaan pääse subjektiuden kiroista. Hänen aiempi ja uudempi antautumisensa iskeytyvät yhteen, ja se sattuu niin Priidikiin kuin Piretiinkin, Aalon ja Priidikin tyttäreen. Heidän kipunsa ei jätä Aaloa rauhaan, ja lopulta hänen on palattava vielä hetkeksi, yhdeksi yöksi. Hän tekee tietysti juuri sen, mitä osaa, eli hetken verran täyttää jokaisen sanattoman toiveen, mutta tässä minusta on kuitenkin tarinan ehkä ainoa vihje siitä, että Aalo kokisi tarvetta tehdä valintoja itse, siis kokisi tarvetta olla vastuuta kantava subjekti.

Kunhan tässä kurtistelen kulmiani sille samalle vapauden autuuden kaipuulle, joka Aaloakin riivasi. Priidikin osa on surullinen, ja tiedänpähän myös (onneksi?) olevani Aaloa paljon huonompi siinä täydelleen antautumisessa, mitä tuon autuuden saavutaminen vaatii. Silti olen hieman kade. Huomaan kirjoittaneeni tästä monta kertaa ennenkin, jo vuosiakin sitten.

Ja kaikesta huolimatta subjektiudesta irti päästämisen hetket ovat kallisarvoisia ja kauniita.

Tunnisteet: , ,

5 Comments:

Anonymous T.Ä. said...

"Ja kaikesta huolimatta subjektiudesta irti päästämisen hetket ovat kallisarvoisia ja kauniita."

Ja onneksi ne hetket ei edellytä jonkun voimakkaammaan valtaan joutumista - ainoastaan (omasta) vallasta luopumista.

Samalla luopuu myös mahdollisuudesta tulla toisen vallitsemaksi. Sillä alistuminen ei todellakaan ole vallasta luopumista.

Tai en tiedä, tämä on vaikeaa...

Joka tapauksessa vallasta ja valinnoista voi luopua ainakin tilapäisesti ilman että siitä seuraisi muuta kuin tietystä taakasta vapautuminen.

Minua kiinnostaa tavattomasi, kuka tai mikä on valintojeni juuri / ydin /perusta? En sanoisi, että se olen minä, enkä varsinkaan että se on "minä", psykologisessa mielessä.

En tiedä, ehkä valinnat tekevät itse itsensä ja minut siinä sivussa, ja olen vain tottunut ajattelemaan sen jotenkin muuten.

28.5.09  
Blogger Gc said...

Minulla tuollainen subjektiuden menettämisen hetken kuvaus on jäänyt mieleen Ernst Jungerin kuvaamana vuoden 1918 Saksan armeijan länsirintamallaan tehtynä laajana suurhyökkäyksenä. Selvästi tälläisilla kokemuksilla on pimeäkin puolensa, mikä tulee varmasti kyllä esiin Sudenmorsiamessakin, ehkä siksi juuri tälläiset asiat ihmisiä kiehtovat.

28.5.09  
Blogger Pinkki Baretti said...

Minua huvittaa yhä enemmän se, että löysin Suden morsiamen, O:n tarinan, Humisevan harjun ja Ylpeyden ja ennakkoluulon samasta paikasta, säilöttynä erillään suurimmasta osasta kirjoistani.

28.5.09  
Blogger Eufemia said...

T.Ä., kiitos mietityttävästä kommentista. Jäin miettimään erilaisia tapoja päästää irti subjektiudesta. Silloin kun niihin ylipäätään liittyy toisia ihmisiä (eivätkä ne ole aktiivisen väkivaltaisia, kts. maininta Jüngerista), niin voisi ehkä olla havainnollisempaa sanoa, että antautuu toisen kannettavaksi kuin että antautuu toisen valtaan. Hetkellisesti se on tosiaan mahdollista ilman, että muuttuu taakaksi.

Minuus valintojen tapahtumisen sivutuotteena. :)

Gc, kiitos muistutuksesta! Siitä on aikaa, kun kukaan on puhunut minulle Jüngeristä. Sattuneesta syystä vähän feminiinisemmät tavat käsitellä subjektiudesta luopumisen väistämätöntä amoraalisuutta ovat minulle väkivaltakuvauksia tutumpia.

Pinkki baretti, kuten totesin, a) ne kolme muuta löytyvätkin hyllystäni (ja olin yllättynyt kun Sudenmorsianta ei löytynyt), ja b) ehkä minun pitäisi seuraavaksi suomentaa Desclosia alias Aurya alias Réagea.

28.5.09  
Blogger Ripsa said...

Minä en ole ikinä ymmärtänyt mitä Pauline O on yrittänyt sanoa.

Mutta se on tällä erää ohitettu juttu.

30.5.09  

Lähetä kommentti

<< Home