20.4.09

Moderni selitystarinatyyppi

Recently, it should be noted, there has been renewed observation that the nature and direction of scientific growth cannot be adequately understood without dealing specifically with the contents of science – its concepts, data, theories, paradigms, and methods. The idea that the developement of science can be analyzed at all effectively, apart from the concrete research of scientists, is said to have proven false. The study of science, after all, begins with its product, scientific knowledge, rather than simply with those individuals who occupy the social position of "scientist".

"Recently", josta tekstissä puhutaan, on vuoden 1973 recentlyä. Lueskelen Norman W. Storerin kuivakkaa esipuhetta Robert K. Mertonin tekstien kokoelmaan The Sociology of Science. Aloin taas kerran ajatella selitystarinatyyppejä.

Storer toteaa, että täysin tieteenulkoiset selitykset sille, miksi ja miten tiede edistyy, on hylätty virheellisinä (ei nyt mennä siihen, onko ne oikeasti hylätty). Hänen mukaansa tieteen edistystä ei voi ymmärtää pelkästään yhteiskunnallisten, poliittisten, kulttuuristen jne. tekijöiden perusteella, vaan on tutkittava tieteen tuottamia sisältöväitteitä. Tutkijoiden itsensä merkityksellisiksi kokemilla sisältöväitteillä on siis väliä, ne eivät ole irrelevantteja, toisin kuin jotkut aiemmat tieteensosiologit Storerin mukaan ovat väittäneet.

Storer kritisoi yhtä sovellusta hyvin modernista selitystarinatyypistä: Oletetaan pintailmiö, esimerkiksi tutkijoiden merkityksellisiksi kokema "sisältö", vaikkapa tieteellinen teoria. Pintailmiö tulkitaan irrelevantiksi, sillä sen syy on aina "syvemmällä" tasolla. Syvempi taso on tutkimuksen kohteelle tuntematon, mutta tutkija kykenee paljastamaan sen. Syvemmällä tasolla on selkeitä säännönmukaisuuksia toisin kuin pintatasolla. Tutkijan tehtävä on paljastaa ne. (Tuija Pulkkinen on kuvannut tätä selitystarinatyyppiä hienosti – tosin puhumatta tarinatyypeistä.) Sosiologille se syvempi taso, jolta selitystä etsitään, tapaa olla jotain yhteiskunnan lainalaisuuksiin ja muuhun sellaiseen liittyvää.

Monia tällainen tieteen selittäminen ei miellytä. Kun tieteen edistystä selitetään yhteiskunnan lainalaisuuksilla, tutkijan roolilla kulttuurissamme tai muulla vqastaavalla, tieteen tulosten universaalius kyseenalaistuu, mikä näyttää erinäisten ihmisten mielestä olevan sietämätöntä. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa laajalti merkityksellisiksi koetut sisältöväitteet irrelevantteina.

Sama selitystarinatyyppi löytyy tietysti monaalta muualtakin. Esimerkiksi psykologiset teoriat seuraavat sitä yleensä varsin mallikkaasti. On pintailmiöitä, esimerkiksi yksilön käytöstä ja hänen omia käsityksiään motiiveistaan ja toimiensa merkityksistä. Analysoija kuitenkin toteaa nämä pintatason ilmiöt irrelevanteiksi asian ymmärtämisen kannalta. Selitystä haetaan syvemmältä, tiukemmin lakeja seuraavalta tasolta: siitä ihmisen käyttäytymistä selittävästä teoriasta, jota tulkitsija kannattaa, katsoi se sitten juontuvansa Freudista tai Darwinista.

Tämäkin saattaa herättää närää: yksilön olennaisiksi kokemat merkityssisällöt sivuutetaan taas merkityksettöminä. Ne latistetaan samantekeväksi väreilyksi sääntöjä seuraavan olennon pinnalla, tai redusoidaan siihen funktioon, joka niillä teorian mukaan on. Ymmärrän närän. Minustakin on kyseenalaista ohittaa yksilön merkityksellisiksi kokemat sisältöväitteet irrelevantteina. Ymmärtääkseni ymmärryksemme koostuu pitkälti yksilöiden merkityksellisiksi kokemista sisältöväitteistä; ne eivät siis ole irrelevantteja.

Lukiessani Storerin tekstiä mieleeni tuli, etteivät yllä hahmotellut närkästyvien ihmisten ryhmät välttämättä kata toisiaan kovinkaan hyvin. Pikemminkin minusta tuntuu siltä, että ne, jotka ovat kärkkäitä närkästymään tämän selitystarinatyypin käyttämisestä tieteen edistyksen selittämiseen, ovat usein hanakoita käyttämään sitä yksilöiden käytöksen selittämiseen. Epäilen myös, että sama pätee ainakin jossain määrin toiseenkin suuntaan. Se on hassua.

Tunnisteet: ,

11 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Attribution theory is a social psychology theory developed by Fritz Heider, Harold Kelley, Edward E. Jones, and Lee Ross.

The theory is concerned with the ways in which people explain (or attribute) the behavior of others or themselves (self-attribution) with something else. It explores how individuals "attribute" causes to events and how this cognitive perception affects their usefulness in an organization.

20.4.09  
Anonymous Anonyymi said...

The theory divides the way people attribute causes into two types.

* "External" or "situational" attribution assigns causality to an outside factor, such as the weather.

* "Internal" or "dispositional" attribution assigns causality to factors within the person, such as their own level of intelligence or other variables that make the individual responsible for the event.

20.4.09  
Anonymous leppäkerttu said...

Irrelevantin suhteen olisi hyvä tietää, että mikä on irrelavanttia missäkin kysymyksessä, tai mistä näkökulmasta tarkasteltaessa joku on irrelevanttia. Sellaista kosmisen mittakaavan irrelevanttiutta ei ehkä ole niin paljon tarjolla.

Yksinkertaisimmillaan sanotaan, että A ei riipu B:stä.

20.4.09  
Blogger Geneerinen Leo said...

Oma kokemukseni psykologiasta tulee käymäni terapian kautta. Siinä olen kokenut, että nimenomaan omia käsityksiäni motiiveistani ja toimieni merkityksistä on peräänkuulutettu ja kysytty. Minulle tällä on ollut todella suuri merkitys, sillä olen onnistunut tehokkaasti irtautumaan ahdistavista ajatusmalleista ja ulkoa-asetetuista malleista. Terapeutti on pohdintojeni väliin ehdottanut mahdollisia yhteyksiä ja näkökulmia, jotka ovat auttaneet minua oivalluksiin. Olen myös terapian kautta onnistunut käsitteellistämään olojani ja tuntemuksiani esimerkiksi skeematerapian kautta, ja se on tuntunut hyvältä.

Terapiakerrat kuluvat oikeastaan voittopuolisesti pintatason ilmiöiden käsittelyssä, mikä miellyttää minua suuresti, sillä täten saan järjestettyä ajatteluani ja löydän uusia näkökulmia minua ahdistaviin seikkoihin. Pidän toisaalta myös pintapuolisten seikkojen yhdistämisestä johonkin teoriaan ja käsitteisiin, sekä niiden yhdistämiseen omaan taustaani.

21.4.09  
Blogger Eufemia said...

Anonyymi, lähinnä tämä oli karkeaa (ja henkilökohtaisesti terapeuttista) Foucault-riivintää. Kiitos kuitenkin vinkistä.

Leppäkerttu, aina kun jotain sanotaan irrelevantiksi, sanotaan tietysti samalla, joko suoraan tai epäsuorasti, mitä näkökulmaa ja mitä kysymyksiä pidetään tärkeinä (tai kyseisen asian kohdalla ainoina järkevinä).

Geneerinen Leo, tuohan on kiinnostavaa. Minulla on kokemuksia psykologiasta vain erilaisten teoreettispitoisten tekstien kautta, ja niihin tuntuu kyllä edelleenkin hyvin usein sisältyvän tuo kuvaamani näkemys, etteivät ihmiset ymmärrä itseään eikä heidän omia näkemyksiään siksi kannata ottaa kovin tosissaan. Mukavaa jos sama ei nykyään jatku terapiassa. (Uuh, Freudin tapauskertomukset...)

21.4.09  
Anonymous leppäkerttu said...

Jos vaikka sanon tässä ja nyt, että "attribution theory" on jokseenkin irrelevantti, niin en tiedä mitä se kertoo siitä, mikä minusta on relevanttia.

Vielä kirjaimilla, jos sanotaan x <> 1, niin x:lle jää vielä paljon mahdollisuuksia toteuttaa omaa olemassaoloaan.

Minulta jäi aikaisemmassa kommentissa sanomatta, että irrelevanttiutta voi katsoa objektiivisesti tai subjektiivisesti. Objektiivisuus on sitä, että todetaan, että valon kulkusuunta on irrelevantti valon nopeutta määritettäessä.

Toisaalta sekoittamalla arvoja tarkasteluun, voidaan subjektiivisesti todeta (tai antaa ymmärtää), että käynnissä olevan diskurssin kannalta on irrelevanttia onko tarkasteltava teoria totta vai ei. Tämä jälkimmäinen tapaus on jokseenkin epätieteellistä, ja tällöin liikutaan vahvasti poliittisella areenalla.

Jonkun irrelevantiksi julistamisen kautta voidaan ehkä saada oma teoria näyttämään paremmalta, kun vastustajan ajatukset pilkistää jostain maanraosta.

Yksi mainio pintailmiöiden vs syvällisyyden esimerkki voisi olla Mandelbrotin kuvio. Jos näkee pelkän kuvan, voisi esittää monenlaista teoriaa siitä, miten kuva on muodostunut. Tuskin moni keksisi, että kuva on tehty yksinkertaisella kaavalla y = x * x + b.

21.4.09  
Blogger Punainen Nörtti said...

Omat kokemukseni mielen pintatason ja syvätason käsittelyn eroista ovat hiukan erilaisia kuin Leolla.

Kun kävin terapiassa, tein heti aluksi selväksi terapeutilleni, että en pidä siitä, että ihmisten pintatason asiasisällöt sivuutetaan ja aletaan ruotia jotain syvempää tasoa, koska koen sen äärimmäisen epäkunnioittavaksi toista ihmistä kohtaan.

Minun omaa suhtautumistani podittaessa terapeuttini pysyikin siedettävästi pintatasolla. Sitä vastoin, kun kävimme läpi sosiaalisia konfliktitilanteita, joissa toisen käytös oli mielestäni ollut väärin minua kohtaan, terapeuttini jatkuvasti rohkaisi minua etsimään toisen osapuolen käytökselle pintatasoa syvempiä selityksiä, joiden valossa toisen osapuolen käytös olisi tullut ymmärrettäväksi.

Lopputulos oli se, että (1) koin, että terapeuttini rohkaisi minua suhtautumaan toisiin ihmisiin epäkunnioittavasti (2) en pystynyt luottamaan terapeuttiini, koska pelkäsin koko ajan, että hän selittää itselleen minun asennoitumiseni jonkun sellaisen syvätason mukaan, joka tekee pintatason asiasisällöistä irrelevantteja.

Tilanne oli minulle psyykkisesti hyvin raskas, ja siitä mihin se johti, olen blogannutkin.

22.4.09  
Blogger Eufemia said...

Leppäkerttu, totta kyllä, että jotta lausunto "x on irrelevantti" paljastaisi sanojan kantoja sen laajemmin, täytyy tuntea se keskustelu, jossa väite esitetään. Tässä oli puhe ilmiöiden, tieteen edistymisen tai yksilön käytöksen, ymmärtämisestä. Jos joku nyt sanoo, ettei tieteellisiä teorioita tai yksilön mieltämiä motiiveja tarvitse tuntea ymmärtääkseen miksi tiede edistyy tai yksilö käyttäytyy kuten käyttäytyy, niin kyllä se minusta kertoo aika paljon siitä, mitä väittäjä pitää relevanttina. Kertoo, koska tunnemme niitä keskusteluita, joissa tällaisia väitteitä esitetään. Ja jep, irrelevantiksi väittäminen on usein poliittista.

Punainen nörtti, kiitos että tulit tarjoamaan vastaesimerkin. Kuulostaapa ikävältä kokemukselta. Luulen, että olisin terapiatilanteessa aivan yhtä allerginen syvätasoselityksille kuin sinäkin, siksi ajatus terapiaan menemisestä tuntuukin niin vieraalta. Vastustuksenhalu ei tosiaan johdu pelkästään siitä, etten pidä mitään yhtä selitysteoriaa toisia huomattavasti perustellumpana, joten en voi uskoa yhteenkään niistä. Kuten sanot, vastustuksenhalu nousee myös eettisestä tunnusta: tuollainen selittäminen tuntuu epäkunnioittavalta.

22.4.09  
Anonymous leppäkerttu said...

Itse ajattelen (mikä on ajatuksena rauhoittava) että pinta on yhtä arvokas kuin syvällisyys. Tuhannen kilometrin syvyydessä on samaa vettä kuin pinnalla.

22.4.09  
Anonymous Anonyymi said...

Mielenkiintoinen aihe! Erilaisten syvätasojen käyttäminen toisten ihmisten käyttäytymisen selittämisessä on ilmiö, jota sosiologi Janne Kivivuori käsittelee yhtenä punaisena lankana ns. psykokulttuuritrilogiassaan. Varsin virikkeellistä luettavaa.

Kuvaavin sovellutus lienee hänen analysoimansa "paljastavan psykologian perinne" suomalaisessa politiikassa (toinen osa, Psykopolitiikka), jossa pyritään "paljastamaan" vastustajan salatut tai tiedostamattomat motiivit (psykologinen tai konspiraatiotyylinen selitys) tai rooli historiassa tms. (vulgaarihegeliläiselle perinteelle tyypillinen historiallinen/yhteiskunnallinen selitys). Olennaista on, että paljastaja pyrkii usein selittämään vastustajansa toiminnan niin, ettei paljastetun omilla käsityksillä motiiveistaan ole väliä, vaan ratkaiseva tieto psykologisista vaikuttimista tai vaikkapa historian objektiivisesta toteutumisesta on paljastajalla. Näitä selitysmalleja tukevat oivasti mitä erilaisimmat syvätason teoriat, olivat ne sitten psykologisia, historiallisia, sosiologisia jne. Helppona esimerkkinä "vulgaarihegeliläisestä" perinteestä vaikka taistolaiset, luokkataistelu, historiallinen välttämättömyys, objektiivinen ja väärä tietoisuus...

Itse blogikirjoitusta lukiessani mieleeni tuli eräs esimerkki tieteellisestä syvätasoteoriasta niinkin eksoottiselta alalta kuin oikeustiede. Oikeustiedehän ei ole empiirinen yhteiskuntatiede, vaan sen metodi ja tehtävä on oikeusjärjestyksen (normien) tulkinta ja systematisointi, ts. voimassa olevan oikeuden sisällön selvittäminen. Silti myös täällä hyvinkin suosittuna teoreettisena konstruktiona esiintyy Kaarlo Tuorin ns. kriittisen oikeuspositivismin yhteydessä käsitys oikeuden kerroksista, joista perustavinta laatua edustaa alin kerros, "oikeuden syvärakenne", ja pinnalla on pintataso yksittäisinä oikeudellisine akteineen (lainsäädäntötoimet, tuomiot, oikeustieteelliset kannanotot). Vertauskuva on geologinen, ja Tuori puhuu esim. oikeuden sedimentaatiosta. Ajan kuluessa pinnalta suodattuu oikeuden "olennaisin aines" oikeuskulttuurin tason kautta syvätasolle. Mielenkiintoista on, että syvätasoa voidaan ilmeisesti käyttää tietyissä tilanteissa (esim. tuomarin näkökulmasta normin tai yksiselitteisen tulkinnan puuttuessa) kertomaan, mikä oikeusjärjestyksessä on "olennaista". Tuorin mielestä olennaisia ovat esim. tietyt perustavat kontruktiot, kuten oikeussubjekti, ja tietyt oikeusvaltiolliset ja ihmisoikeusperiaatteet.

Toisin sanoen tässäkin annetaan oikeudelliselle asiantuntijoille tietynlainen kyky mennä "syvemmälle" oikeuteen ja "löytää" sieltä jotain. Löytäminenhän ei oikeustieteelle ole mitään uutta, sillä onhan se aina ollut olennainen osa tieteenharjoittajien objektiivisuuden kaapua. Etenkin anglo-amerikkalaisessa common law -oikeuskulttuurissa tuomarit muodostavat oikeutta hyvinkin aktiivisesti, ja tämä tapahtuu luonnollisesti löytämällä. Tämä on jäänyt myös oikeudelliseen kielenkäyttöön, jossa "The Court finds" paitsi tosiasioita, myös normeja ja niiden sisältöjä.

-H

26.4.09  
Blogger Eufemia said...

Kiitos kiinnostavasta kommentista, H! Täytynee lukea joskus Janne Kivivuorta (pentinkulmalainen nimi on aina kuulostanut hyvältä, mutten ole kuitenkaan tullut lukeneeksi). Ja huimaa, että tuontyyppinen ajatusrakennelma voidaan tuoda oikeustieteeseenkin; ei ollut käynyt mielessä, että se onnistuisi.

Minun on vaikea nähdä esimerkiksi oikeussubjekti ja tietyt oikeusvaltiolliset ja ihmisoikeusperiaatteet jonain, joka olisi jossain syvällä löydettävänä: pikemminhän ne ovat jotain jatkuvasti esillä olevaa. Jos niitä täytyy pitää kantavina rakenteina, niin mielummin tekisi mieleni puhua riippusillan pyloneista kuin kätkössä piilevista peruskivistä.

27.4.09  

Lähetä kommentti

<< Home