Ilmiöiden olettamisesta

We expect phenomena to have stable, repeatable characteristics which will be detectable by means of a variety of different procedures, which may yield quite different kinds of data.

The problem of detecting a phenomenon is the problem of detecting a signal in this sea of noise, of identifying a relatively stable and invariant pattern of some simplicity and generality with recurrent features – a pattern which is not just an artefact of the particular detection techniques we employ or the local environment in which we operate.

Nappasin yllä olevat Bogen&Woodward- ja Woodward-sitaatit seminaarityöstä, jota parhaillaan luen. En siis tiedä teksteistä, joista ne ovat oikeasti lähtöisin, itsekään juuri tuon enempää. Otin sitaatit kuitenkin tähän käyttööni, sillä ne auttavat minua avaamaan edellistä kirjoitustani. Puhuin ilmiöihin itseensä palaamisesta, minkä voi ymmärtää monella, naiivillakin tavalla. (Sinänsä kannatan naiiviutta. Sen pelkääminen ei ainakaan saisi estää sanomasta: nimen omaan itsestäänselvyydet pitää sanoa ja tyhmät kysymykset esittää.)

Yksittäisten ilmiöiden tyranniasta pakeneminen ei huolestuta minua niinkään tutkimuksenteossa kuin arjessa. Keskusteluissa, joita käyn, kuulen ja luen. Kohtaan niissä usein yleistyksiä ja selityshypoteeseja, joissa lähes kokonaan sivuutetaan yleistettävän tai selitettävän asian huolellinen tarkastelu. Oletetaan, että yksittäiset ilmiöt ovat tietynlaisia, niistä koostuu tietynlainen kokonaisuus tai ne käyttäytyvät tietyllä, säännönmukaisella tavalla. Sitten sännätään selittämään, rakentamaan oletusten varaan, päivittelemään tai muuta vastaavaa. Yksittäisiä ilmiöitä ei enää käsitellä muuten kuin siinä tapauksessa, että ne sattuvat tukemaan oletuksia tai käyttäytymään muodostettujen teorioiden mukaisesti. Silloin ne hyväksytään omia oletuksia tukevaksi dataksi. Tämä on virhe, joka sattuu ärsyttämään minua.

Annan hyvin yksinkertaisen ja verkkokansaan toivottavasti vetoavan esimerkin; sellaisen, jonka kohdalla pääsin kerran itse tekemään ilmiöjoukon huolellisempaan tarkasteluun suuntaavan vähäisen liikeen. Luin silloin nykyistä enemmän blogeja, joissa puhutaan miesten seksuaalisesta syrjäytyneistyydestä. (Minulla on useita kummallisehkoja lukuharrastuksia.) Olin kohdannut niissä moneen kertaan väitteen, että seksuaalisen vapautumisen, feminismin, nuorten naisten fasistisen pahuuden valloilleen pääsyn tai muun vastaavan ilmiön nousun myötä seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten prosentuaalinen osuus koko väestöstä olisi kasvanut (viimeksihän vastaavia väitteitä on julkisuudessa tainnut esittää Timo Hännikäinen). Voitte arvata, millaisiin selitysorgioihin tästä pääsee.

Entä jos olisikin niin, ettei koko oletettua ilmiötä, seksuaalisesti syrjäytyneiden miesten suhteellisen määrän kasvua, ole olemassakaan? Sitähän ei kukaan selitysorgioihin osallistuneista ole koettanutkaan selvittää. Minä taas sisuunnuin viime syksynä, hyvän mahdollisuuden tarjoutuessa, tekemään yhden, pienen yrityksen asian selvittämisen aloittamiseksi. Kysyin Uuden Suomen tuolloiselta kirjailijavieraalta Osmo Kontulalta onko seksuaalisesti täysin kokemattomia aikuisia, vaikkapa kolmikymppisiä, nykyään enemmän, vähemmän vai yhtä paljon kuin ennen. Lisäksi kysyin onko tässä sukupuolten välisiä eroja. Kontula, jolla lienee hallussaan eniten ja tuoreinta aihetta koskevaa tilastotietoa Suomessa, vastasi näin (kursivointi on minun tekemäni):

Alle kolmikymppisissä, sekä miehissä että naisissa, on vielä kohtalaisen paljon yhdyntää kokemattomia, miehissä useammin kuin naisissa. Päälle kolmekymppisinä noin kolmisen prosenttia miehistä ja pari prosenttia naisista säilyy koko elämänsä yhdyntää kokematta. Nämä osuudet eivät ole vuosikymmenten saatossa paljoa muuttuneet. Yhdynnän kokemattomuus on siis hieman yleisempää miehillä kuin naisilla.

Tämä ei tietenkään vielä todista, ettei oletettua ilmiötä olisi olemassa. Onhan niiden miesten suhteellinen osuus väestöstä, joilla on hyvin vähän seksuaalisia kokemuksia, saattanut kasvaa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, ja Kontulan tarjoama tutkittu tieto saa ainakin minut epäilemään, ettei niin ole. Pidän todennäköisenä, että selitysorgioihin johtanut oletettu ilmiö on täysin kuvitteellinen. Keskustelijat ovat siis vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään ja kaikki kiivaissa väittelyissä tarjotut selitysehdotukset ja edelleenkehittelyt ovat mitä todennäköisimmin sisällyksettömiä. Saman ajan olisi voinut käyttää tarkastelemalla ilmiötä huolellisemmin, selvittämällä millainen se on ja mitä sen suhteen oikeasti halutaan.

Inttäminen on tietysti nautinnollista sinänsä, kuten Jussi Og huomautti, joten ehkä minun pitäisi vain opetella olemaan ärsyyntymättä. Joissain tapauksissa olenkin tehnyt niin (muun muassa lopettamalla tiettyjen blogien lukemisen), mutta aina en voi. Minua hermostuttava hinku sivuuttaa ilmiön huolellinen tarkastelu on näet hyvin yleistä ja siitä koituu paljon kiusaa. Otan vielä yksinkertaisemman esimerkin. Hurina kirjoittaa uudesta työpaikastaan:

Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

Toisin sanoen loukkaantuja ei välitä ottaa selvää, onko ilmiötä, josta hän on loukkaanutunut, lainkaan olemassa hänen kuvittelemansa kaltaisena. Seuraukset ovat kaikkien kannalta epämiellyttäviä. Ne ovat myös turhia. Toisaalta, irtoaahan niistäkin tietysti juoruilemisen nautinto...

Olen siis tässäkin tapauksessa ilonpilaaja kun haluan pysähtyä, tai yleensä pikemminkin peruuttaa takaisin tarkastelemaan kunnolla sitä ilmiötä, jota käytettiin huvituksen kimmokkeena. En ota selvää onko haluni vain esteettinen mieltymys; tuntuu siltä kuin se pohjaisi pikemminkin eettiseen pakkoon. Minun eettiset pakkoni velvoittavat tietysti, edelleen, vain minua, meta-eettiset näkemykseni kun ovat mitä ovat. Mutta minun mielestäni huonosti tarkastelluista ilmiöistä villiin spekulaatioon ponnistaminen on rumaa.