Ilmiöiden epäitsellisyydestä, vuorostaan

In general, the transient mental illnesses are precisely those that exist only in niches. The ones that we unreservedly want to call real do not need much of a niche.


Luin vastikään Ian Hackingin kirjan Mad Travelers. Hän käsittelee siinä mielisairauksia, joista on raportoitu tai joita on diagnosoitu vain jonain tiettynä ajanjaksona. Esimerkiksi anoreksia on tämäntyyppinen sairaus: aiemmin sitä ei ole havaittu – syystä tai toisesta – lainkaan siinä mittakaavassa kuin viime vuosikymmeninä. Kirjan keskiössä ovat pakkovaellustapaukset 1800-luvun lopun lopun Ranskassa. Dissosiatiivinen pakkovaellus on luokituksena edelleen olemassa, mutta käytännössä diagnoosia ei käytetä. Hacking kuvaa mielisairausluokkaa, joka kukoisti hetken teoreettisten kiistojen (hysteriaa vai epilepsiaa?) ja poliittisten huolten (irtolaisuus, väestön degeneraatio) keskiössä – ja katosi sitten. Kirja oli hauska, hyvää iltalukemista. Lisäksi se antaa sopivasti edellisen kirjoitukseni jälkeen minulle mahdollisuuden puhua ilmiöiden epäitsellisyydestä.

Kun puhutaan ilmiöiden epäitsellisyydestä, tulee tietysti ensimmäidenä mieleen havaintojen teoriapitoisuus. Niin, havainnot ovat aina jossain määrin teoriapitoisia. Kuitenkin, kuten Hacking toisaalla sanoo, ne eivät ole aina yhtä suuressa määrin teoriapitoisia:

Years ago I pointed out (1983) that a lot of relevant observations bear very little load of theory, and in particular, are not much laden with the theory to which they are taken to be relevant. A whiff of rotten eggs is theory-laden, yes, it is H2S, but that is not a lot of theory to bear. The theory-loaded doctrines of Norwood Russell Hanson, Paul Feyerabend, and Thomas Kuhn taught us much, but need not be overdone. To see all observations as equally loaded with theory is in itself to practice theory-laden observation, that is, observation loaded with a theory derived from Hanson the philosopher.

On tietysti mahdollista olla eri mieltä, mutta minusta tuossa on järkeä. Hacking on mukava ollessaan maltillisen selväjärkinen. En erityisemmin halua nyt puhua havaintojen teoriapitoisuudesta, tuo sitaatti riittäköön. Sen sijaan tartun Veloenan edellisen kirjoitukseni kommenteissa tarjoamaan täkyyn:

Kolmas jutska, mikä tästä tuli mieleen, on yksi Fred Hannan loistava huomio psykan historiasta: monet nykyään persoonallisuushäiriöiksi kutsutut ilmiöiden kimput on kuvattu jo ennen 1800-lukua ihan tunnistettavin oirein, ja niin kauan kuin oireet kuvataan, kuvaus voisi olla nykyäänkin kirjoitettu. Mutta sitten kun katsotaan noita vanhoja selityksiä - - oireet selitetäänkin ihmisiin menneiden demonien luonteenpiirteillä.

Aivan, tuo on totta. Mutta muukin on totta; esimerkiksi se, että Charcot hoiti 1800-luvun lopulla Pariisissa Salpêtrièren sairaalassa hysteerikkoja. Ja millaisia hysteerikkoja! Anna Kortelainen siteeraa Albert Edelfeltin kirjettä, jossa tämä kuvaa käyntiään Salpêtrièressä, katsomassa sen potilaita:

Sitten ranskalainen lääkäri löi kaksi kertaa kuparilevyä, ja toisen rämähdyksen kuultuaan tyttö vaipui heti hypnoottiseen uneen; hän kävi kaikkiin mahdollisiin iloa, surua ja vihaa ilmaiseviin asentoihin, kun lääkäri ärsytti sähköllä niitä kasvohermoja, jotka ovat yhteydessä raajojen liikehermoihin, ja kaikki noissa liikkeissä oli niin aitoa, niin inhimillistä ja niin kaunista. Tämän kaiken aikana tytön silmät olivat auki eikä hänen katseensa rävähtänytkään. [...] Sähkökokeiden aikana tyttö sai kohtauksen, jota minusta oli kauhea katsella mutta johon lääkäri suhtautui hyvin rauhallisesti. Tyttö oli lattialla kaarella kuin jousi, jäykkänä tukeutuen vain jalkoihinsa ja päähänsä. Kasvot olivat hirveällä tavalla vääntyneet ja hän vaikersi kuin kaatumatautinen.

Viimeisin asento oli tärkeä osa hysteeristä käytöstä. Hysteerikon kuului hypnoosissa läpikäydyn kohtaussarjan lopuksi vääntyä kaarelle. Nykyään mielisairaat eivät taida suuremmin vääntyillä kaarille. Iso osa pariisilaisen hysterian oireista oli selvästi epäitsellisiä; ja silti oireet ovat ilmiöitä. Olisi virhe väittää, ettei hysteerikoita mikään vaivannut tai että he teeskentelivät – varmasti vaivasi, eikä ainakaan kovin tietoisesta teeskentelystä oikein voi puhua. Hacking sanoo mielestäni oikein, että olisi väärin väittää kirjassa käsiteltyjä pakkovaeltelijoita tai heitä hypnotisoineita lääkäreitä kumpiakaan huijareiksi. Kuitenkin, samaan tapaan kuin Salpêtrièren potilaat ja lääkärit, he yhdessä saivat aikaan ilmiöitä, joita ei ole sittemmin nähty lainkaan vastaavassa mitassa. Silloin oli mahdollista olla mielisairas tuollaiseen tapaan.