Jostain muusta kuin Dorén Raamatusta

Puhuessaan tai lukiessaan minulle ääneen johtaja räpytti koko ajan silmiään. Ja ne kyyneltyivät. Ehkä hän epäili itse sanoja. Se asenne sopisikin yleensä hyvin aiheisiin joista me keskustelimme. Pascal itsehän on korostanut: Milloinkaan ei tule käyttää sanoja tai käsitteitä joita ei pysty täydellisen kiistämättömästi määrittelemään, on oltava alati valmis todistamaan jokaisen yksittäisen sanan koko täydellinen merkitys.
Minäkin räpytin silmiäni, ja silmäni kyyneltyivät tuon tuosta.
Kun olimme vasta pari iltapäivää juoneet yhdessä kahvia ja tuprutelleet piippujamme, hän sanoi että minun oppikelvottomuuteni tuntui hänestä hiukan poikkeukselliselta. Se ei ollut samanlaista kuin muilla. Hän nimittäisi sitä mieluiten eksklusiiviseksi.
Hän käytti tuolloin termiä eksklusiivinen kaikissa niissä vaihtelevissa merkityksissä joita sanalla ylipäänsä voi olla, se oli sekä ylistävä että väheksyvä, niin sanotusti Pascalin hengessä. Tämän hän myös sanoi.
Kiitos, minä sanoin. Tuo oli todella kauniisti sanottu.

Kaunokirjallisuuden kappalejakoja ei sovi korostaa samalla tavalla kuin vaikkapa esseistisen tai blogistisen tekstin, tyhjillä riveillä; ei ainakaan mikäli kappaleet ovat lyhyitä, kuten ne usein ovat Torgny Lindgrenin teoksessa Dorén raamattu. Luin sen toissayönä. Oli puoliyö, ja olin menossa nukkumaan herätäkseni seuraavana aamuna virkeänä ja ajoissa joogakurssille. Ajattelin lukea pari sivua joululahjaksi saamaani kirjaa. Tyhmä ajatus, sillä eihän siitä mitään tullut, vaan luin loppuun asti, enkä ollut joogassa lainkaan virkeä.

En ollut virkeä tänäänkään – kurssi jatkuu – mutta hämmästyksekseni kierryin aika solmuisaan versioon Ardha Matsyendrasanasta. Kyseisen solmun teko-ohjeet kaikkine välivaiheineen annetaan selkeästi tällä huvittavalla videolla. Ohjaajan kommentti "very nice, Willie" videon lopulla on jokseenkin riemastuttava.

No, Dorén Raamatusta, tai siis Dorén raamatusta, jossa ei oikeastaan koko kirjan aikana päädytä puhumaan mitenkään valtavan paljoa Dorén Raamatusta, vaikka siitä puhutaankin toisaalta jatkuvasti. Hieno kirja. (Niin, kumpi? Lindgrenin kirjan lukukyvyttömän mutta maailmankirjallisuuteen lapsuudesta asti kuuntelemalla uppoutuneen päähenkilönhän on tarkoitus puhua kirjasta, johon on koottu kaikki Dorén Raamatu-kuvitukset sellaisenaan, ilman tekstiä. Sen sijaan hän puhuu kaikesta siitä, mitä hänen mieleensä juolahtaa; etupäässä omasta elämästään, jossa Dorén kuvituksilla toki on merkittävä rooli.)

Päähenkilö ja oppikelvottomien laitoksen johtaja keskustelevat Pascalista, ja heidän keskustelunsa huvitti minua. Lukiessaan sitä aina huomaa erityisesti ne asiat, joita on juuri itse ajatellut paljon. Matkin nyt siis Lindgrenin kirjan päähenkilöä ja puhun Dorén raamatun sijasta siitä, mikä minua on viime aikoina mietityttänyt. Niinhän minulla on tässä blogissa yleensäkin tapana. Tjaa, oikeastaan älysin vasta nyt mikä tuossa päähenkilössä tuntui niin mukavan samastuttavalta.

Ajatellaan sellaista tieteellistä kirjallisuutta, jossa puhutaan ihmisistä ja heidän merkitykselliseksi kokemistaan asioista, ja koetetaan selvittää ja kuvata melko tarkasti joitain nimenomaisia merkityksellisiksi koettuja asioita. Tuollainen teksti voisi siis olla vaikkapa historiaa tai antropologiaa. Olisi epäilemättä mahdollista ajatella muitakin aloja, mutta puhun tämäntyyppisista aloista koska tiedän niistä enemmän kuin monista muista aloista. Minä yritän tehdä tämäntyyppisten alojen kannalta relevanttia tieteenfilosofiaa; muutaman vuoden päästä on ehkä mahdollista arvioida onnistunko lainkaan; nyt olen vasta muotoilemassa niitä kysymyksiä, joiden avulla saatan tuurilla osua johonkin relevanttiin.

Mitä tarkoitan sanalla "relevantti"? Minulla on tähän yksi ainakin pintapuolisesti selkeä vastaus: tieteenfilosofinen kysymys on jonkin alan kannalta relevantti jos se nousee tuon alan tutkimuksissa toistuvasti esiin. Se voi nousta esiin joko (etukäteen) ratkaistuna tai avoimena kysymyksenä. (Jälkikäteen ratkaistut kysymykset ovat ehkä harvemmin tieteenfilosofisia?) Etukäteen ratkaistut kysymykset on yleensä aika helppo tunnistaa. Erityisen helppo jos ratkaisu selostetaan metodiluvussa, hieman vaikeampi jos ratkaisu on implisiittinen, esimerkiksi alalla itsestäänselvänä pidetty. Metodilukujen lisäksi täytyy toki myös lukea tutkimus, sillä silloin saattaa tulla selväksi, että toisin kuin väitetään, kysymys onkin jätetty avoimeksi. Metodilukujuttelut ja itse tutkimus eivät aina ole missään kovin ymmärrettävässä suhteessa toisiinsa.

Minua kiinnostavat erityisesti sellaiset kysymykset, jotka ovat avoimia ja joita ei välttämättä edes esitellä selkeästi tieteenfilosofisina tai metodien valinnan kannalta tärkeinä kysymyksinä – mutta jotka siitä huolimatta nousevat toistuvasti esiin. Sellaiset ongelmat on yleensä sanallistettu kyllä jossain selkeästikin, mutta useimmissa teksteissä ne nousevat esiin melko muodottomina möhkäleinä. Tiedän, tämä on hirveän epähavainnollista. Mitenköhän konkretisoisin?

Ehkä konkretisoin niin, että kerron kuinka tällä hetkellä koetan konkretisoida: kuinka koetan luoda tarttumapintaa onnistuakseni sitten ehkä nostamaan esille sellaisia kysymyksiä, jotka ovat yllä luonnehditussa mielessä relevantteja. (Muitakin tapoja tietysti on; minä vain satun nyt tekemään hetken aikaa näin.)

Tieteellisessä tekstissä tarvitaan työkalusanoja. Teknisiä termejä, analyyttisiä käsitteitä, heuristisia työkaluja tms. Niitä on monenlaisia ja niitä nimitetään monin tavoin. Ne voivat olla määriteltyjä (yleensä määritelmät ovat kiistanalaisia) tai määrittelemättömiä. Niitä sovelletaan eri aikoihin ja eri ihmispopulaatioihin usein sangen surutta, anakronismeja ja muita vastaavia pulmia pelkäämättä. Tällaiset sanat ovat välttämättömiä tieteellisessä kirjoittamisessa. Kaikkea ei voi määritellä ja kontekstualisoida, jossain kohtaan on pysähdyttävä ja sanottava, että minä käytän nyt tätä sanaa. Näiden sanojen valitsemiseen sisältyy usein teoreettisia, metodisia yms. ratkaisuja. Joku voi esimerkiksi kirjoittaa, että pyhän käsite oli tietyssä kulttuurissa tuntematon – piittaamatta siitä, että niin oli kulttuurinkin käsite. (Esimerkki ei ole keksitty.) Jos kirjoittaja kyseenalaistaisi kaikki käyttämänsä sanat samaan tapaan kuin "pyhän", hän kai päätyisi kirjoittamaan tuosta kyseisestä "kulttuurista" sen omin sanoin ja rakentein, eli sen omalla kielellä, jolloin teksti olisi todennäköisesti käsittämätöntä sille yleisölle, jolle se kuitenkin on tarkoitettu.

No, minä luulen, että vahtaamalla tällaisia tieteellisessä tekstissä välttämättömiä mutta hankalia sanoja voi päästä kiinni relevantteihin tieteenfilosofisiin kysymyksiin. Vahtaaminen voi olla jopa aika systemaattista: valitsen yhden sanan, sitten toisen. Tähän asti olen valinnut ensin lähinnä sattuman, sitten ehdotusten pohjalta. Otan sopivan valikoiman tekstejä ("sopivuus" määräytyy tietysti kulloistenkin pyrkimysteni perusteella), etsin kaikki tuon sanan käyttökerrat (find-komento on kiva) ja katson mitä sanalla kulloinkin tehdään. Selvitän myös minkä muiden sanojen yhteydessä sitä käytetään. Jos sana on erityisen hankala (kuten "kulttuuri"), sillä tehdään vaikka mitä, tarkoitetaan kaikenlaista ristiriitaista ja sillä on lukuisia kaverisanoja, jotka löytyvät tavan takaa sen läheltä. Tällaisten hankalien sanojen tiivistymät kertovat usein niistä paikoista, joissa kierretään jotain avointa ongelmaa.

On sellaisia sanoja, jotka ilmaantuvat joku päivä ja haipuvat joskus myöhemmin. Niillä saatetaan kiertää jotain tuona ajanhetkenä olennaiselta tuntuvaa teoreettista ongelmaa, sellaista joka osataan sillä hetkellä sanallistaa vain kyseisen sanan avulla. Jos käy säkä, löydän ja saan sanallistettua tuollaisen ajankohtaisen ongelman, tai ehkä pikemminkin ajankohtaisen muotoilun jostain vanhasta avoimesta kysymyksestä. Sitten täytyy tietysti kysyä miksi juuri tuo muotoilu on ajankohtainen. Ja niin tieteenfilosofisia kysymyksiä voi ehkä parhaassa tapauksessa tarkastella yksityiskohtaisesti historiallisina ilmiöinä, ja säilyttää ne silti merkityksellisinä kysymyksinä (minä en ole mikään tieteensosiologi).

Tämä jäi hyvin epähavainnolliseksi, mutten jaksa kirjoittaa nyt enempää.