24.10.08

Satu murheidenkehrääjästä

Rannalla oli meren hiomia kiviä. Yhdellä suurimmista istui Seppo; virutti ongensiimaa harmaanvihreässä, tyynessä iltavedessä ja katseli välillä sitä pientä merihorisontin kaitaletta, joka näkyi metsäisten saarten välistä. Sipi katseli jalkoihinsa loikkiessaan kiveltä kivelle hänen luokseen. Seppo nimitti itseään talonmieheksi, tai joskus talon mieheksi. Hän hakkasi puita enemmän kuin muut ja söi joskus muiden ruokia. Enimmäkseen hän istui rappusilla jos oli kaunis ilma. Kalaa ei näkynyt keittiössä koskaan, luultavasti lahti antoi sitä harvoin. Talon mies istui silti usein kalastamassa. Aino sanoi hänen katselevan Karoliinan mökkiä lahden toisella rannalla, ja hymyili sanoessaan, kuin siinä olisi jotain kaunista. Sipin mielestä Seppo ei ainakaan nyt katsellut mökkiä vaan kohoa ja välillä horisontin harmaaseen häipyvää viivaa.
Irtonainen kivi kolahti Sipin jalan alla, nilkka muljui mutta piti tasapainon ja Seppo käänsi päätään.
"Terve", hän sanoi. Suu kaartui hymyyn.
"Hei."
Sipi seisoi Sepon suuren kiven vieressä ja katseli hänkin hiljaa aloillaan kelluvaa kohoa. Välillä hän vilkaisi Sepon kasvoja. Mies ei enää hymyillyt. Ei istunut aivan aloillaankaan, vaan korjasi pienin, nykivin liikkein asentoaan.
"Sipi kuule, tässä iässä ei kannata koettaa muuttaa asioita. Vaikka itse olisi valmis muutoksiin niin kukaan muu ikäisesi ei enää ole, eikä nuoremmille kannata mitään ehdottaakaan. Että tiedät jos tänne pääset", hän sanoi ja murahti sitten merkiksi siitä, ettei halunnut Sipin vastaavan.
Sipi oli siis hiljaa jonkin aikaa. Hänellä oli asia, mutta ensin piti odottaa hyvää hetkeä jotta sen voisi esittää. Liika kiire saisi Sepon vain ärsyyntymään.
Onneksi tuli pieni tuulenvire ja leyhytti hiuksia ja muutamaa rannassa kasvavaa kaislaa. Sen turvin Sipi saattoi kysyä kuin ajatus olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä.
"Seppo, osaatko sinä yhtään satua?"
"Satua?"
"Niin. Minä haluaisin, että sinä kertoisit minulle sadun. Jos sopii."
"Jaa. No, kyllähän minä olen yhtä satua miettinyt."
Ja Seppo kääntyi kivellään Sipiä kohti, nosti vavan vierelleen, jalkansa koukkuun eteensä ja käsivartensa sen päälle. Häntä hymyilytti taas. Sitten hän aloitti.
"Se kertoo murheidenkehrääjästä."
Kumpikin oli hiljaa ja Sipi odotti.

"Murheidenkehrääjä oli tyttö", Seppo sitten jatkoi: "Hän asui suuressa ja savuisessa kaupungissa. Hän oli sellainen tyttö, joiden näkemisestä tulee epämukava olo, sellainen jollaiset vaikuttavat liian helposti särkyviltä. Kalpea ja jotenkin ruipelo ja vähän kumara ja säpsähtelevä. Voisi kuvitella, että jos menisi sumuisena lokakuunyönä kaupungin varjoisimpaan puistoon, niin siellä vaeltelisi sellaisia tyttöjä silmät suurina ja kalpeina ja ujeltaen itsekseen. Tytöt eivät koskaan osuisi toisiaan vastaan, mutta ylimaalliset ujellukset sekoittuisivat yhteen ja täyttäisivät puiston.
"Murheidenkehrääjä ei kuitenkaan ujeltanut öisin puistossa. Hän kehräsi. Hänen oli pakko kehrätä. Murheidenkehrääjä näet pelkäsi kaikkea, ja enemmän kuin mitään muuta hän pelkäsi yllättäviä asioita. Ajatuskin nurkan takaa säntäävästä ihmisestä tai auki rämähtävästä ikkunasta sai tuskanhien hänen otsalleen, hän ei voinut lukea uusia tarinoita, ja jos joku olisi hiipinyt hänen taakseen ja pannut kädet hänen silmilleen, hän olisi varmaan kuollut. Maailmassa on kuitenkin mahdotonta välttää yllättäviä asioita, ja siksi murheidenkehrääjän oli pakko kehrätä.
"Hän aloiti aina illalla kun hämärä tuli. Silloin hän aukaisi ullakkohuoneensa ikkunan ja kurotti kätensä ulos. Kaupungin ilma näytti silloin savuisemmalta kuin koskaan, läpikuultavalta harmaalta puurolta, mutta se ei tuoksunut savulta vaan kylmältä ja kostealta maalta. Ilmassa ei näet leijunut savua, vaan murhetta, ja iltaisin kaikkien kaupungin asukkaiden päivän murheet olivat kertyneet kattojen ylle niin raskaiksi usvapilviksi, että ne alkoivat kiertyä yhteen ja oli vaikea nähdä eteensä. Ja murheidenkehrääjä haroi käsillään tuota sakeaa ilmaa kunnes hän sai kiinni. Sitten hän alkoi vetää. Hän veti yhteenkiertynyttä murherihmaa huoneeseensa tasaisesti, eikä rihma katkennut vaan alkoi kertyä hänen lattialleen harmaiksi kiepeiksi. Huoneesta tuli kylmä ja utuinen, mutta tyttö jatkoi vetämistä kunnes kello läheni jo puoltayötä, ja hänen lattiansa oli kauttaaltaan harmaan murherihman peitossa. Sitten hän katkaisi rihman ja sulki ikkunan, otti karstat esiin ja istui kapean vuoteensa nurkalle. Ja alkoi karstata.
"Karstaaminen kesti, ja puoliyö oli jo takana kun murhehahtuva oli valmista kehrättäväksi. Huoneen nurkassa oli rukki, ja nyt tyttö istui sen ääreen ja alkoi kehrätä. Hän kehräsi kylmänsurkeasta murhehahtuvasta ohutta mutta painavaa lankaa, ja samalla hän hyräili itsekseen kymänsurkeita ja murheellisia lauluja ja oli onnellinen, sillä työ sujui. Hän oli taitava ja nopea, ja murhelankavyyhdit kertyivät lattialaudoille hänen ympärillään.
Vieläkään työ ei ollut valmis, vaikka aamuyön tunnit kuluivat. Kun lanka oli valmista, tyttö rypisti kulmiaan, sillä nyt oli jo kiire. Hän otti käsiinsä puikot, vierelleen ensimmäisen vyyhdin, ja alkoi neuloa. Nyt hän ei hyräillyt, vaan katse vuoroin kiitävillä puikoilla valmistuvassa neuleessa, vuoroin vaalenevassa taivaassa hän työskenteli, ja ehti: aamun koittaessa paita oli valmis.
"Oli aika lähteä ulos maailmaan, missä yllättävät asiat vaanivat. Mutta tyttö ei ollut huolissaan, sillä hänellä oli vastavalmistunut murhepaita, painava ja harmaa. Hymyillen hän nosti sen eteensä auringonvaloon, katseli valmista työtä hetken, ja puki sitten yleen. Se painoi hänen hartiansa kumaraan, sillä paita oli tehty lukemattoman monien ihmisten murheesta, eikä yksi ihminen aina jaksa omiaankaan. Mutta murheidenkehrääjä oli tottunut. Hän astui pelotta ulos ovestaan.
"Paidan salaisuus oli näet siinä, että se yllään ihminen ei voinut yllättyä: paita painoi niin äärettömän paljon, ettei sen kantaja yksinkertaisesti huomannut maailmaa ympärillään vaikka olisi kulkenut missä. Ei jaksanut huomata, eikä siis yllättyäkään. Joten murheidenkehrääjä saattoi turvallisin mielin mennä ulos kaupungin vilinään ja tehdä työtä niin kuin köyhän tytön on pakko. Eikä mikään päässyt yllättämään häntä.
"Päivän edetessä ja kääntyessä kohti iltaa tyttö alkoi kuitenkin käydä levottomaksi. Ihmiset nauroivat, varsinkin jos oli aurinkoinen päivä, kaikenlaiset ruuan tuoksut ja kukkaset ja marsipaani ja muut ilahduttavat asiat pursusivat maailmassa tytön ympärillä ja hapersivat paitaa. Toisten murheista kehrätty ja kudottu paita ei katsos ole niin lujaa tekoa kuin ihmisten omat murheet; ilo saa murhepaidan varisemaan ja liukenemaan lopulta tyhjiin. Ja tytön oli oltava kotona ennen kuin niin tapahtui. Niin hän olikin, aina.
"Iltahetki oli tytön oma; silloin hän laittoi ilta-ateriansa, söi ja lepäsi pienen hetken. Sitten hämärä tuli taas, ja seuraavan päivän murhepaita leijui raskaana usvana kaupungin yllä, valmiina murheidenkehrääjän vetää ikkunastaan sisään.
Näin jatkui, päivästä ja yöstä toiseen, vuosien ajan. Loskasäillä oli helpompaa, murherihma oli niin paksua, että paita valmistui pian; kevätöinä murheidenkehrääjä taas ei saanut levätä hetkeäkään jos mieli saada paidan aamuksi valmiiksi. Mutta aina hän onnistui. Kunnes koitti se väistämätön päivä, jolloin jokin menikin toisin kuin yleensä.
"Se alkoi iltapäivällä. Oli harvinainen kaunis kesäpäivä, monille loman ensimmäinen, ja ihmiset olivat iloisia. Tytön murhepaita oli ohut, rihma oli edellisenä yönä ollut niin ohutta ja vaikeaa vetää, ja päivän iloisuus kulutti sitä nopeasti. Tyttö alkoi tuntea yllättävien asioiden uhan ympärillään, ja hänelle tuli kiire kohti kotia. Torilta oli pakko ostaa ilta-aterian tarpeet, ja siellä hilpeässä puheensorinassa paita hupeni liki silmissä. Tyttö joutui suorastaan juoksemaan ehtiäkseen, ja kun hän lopulta sulki ovensa takanaan, paita putosi muutamana kurjana riekaleena lattialle hänen yltään ja katosi. Ja tyttö oli huojentunut, ehtipähän hän sentään, ja lopen uupunut kiireen aiheuttamasta jännityksestä. Jaksamatta edes käydä laittamaan ruokaa hän putosi vetelänä vuoteelleen ja vaipui uneen. Ja se oli virhe.
"Tänään uni ei ollutkaan se kevyt ja levoton ystävä, joka yleensä oli valmis katoamaan valon vähetessä, ja joka ei koskaan estänyt tytön töitä. Tänään murheidenkehrääjä kohtasi aivan erilaisen unen. Se oli väijynyt häntä vuosia, kasvanut hänen selkänsä takana suureksi ja vahvaksi, ja nyt oli tullut sen hetki. Uni painoi murheidenkehrääjän syvälle siihen suohon, jonka sisään äänet tai valot eivät pääse tunkeutumaan, ja josta ihminen herää vasta levänneenä.
"Murheidenkehrääjä ei ollut levännyt kunnolla vuosiin, joten kun tämä uni pääsi hänen kimppuunsa, ei ikkuna auennutkaan iltahämärän tullessa. Murheet eivät soljuneet rihmana huoneen lattialle, karstat saivat jäädä aloilleen eikä rukki pyörinyt. Puikot makasivat vuoteen alla laatikossaan toimettomina, ja murheidenkehrääjä nukkui. Hän nukkui aamuun asti.
"Sitten hän heräsi eikä ymmärtänyt. Hänhän oli sulkenut silmänsä, ja nyt aurinko paistoi väärästä suunnasta. Hän nousi ylös ja katsoi ruokakassiaan lattialla. Salaatinlehdet roikkuivat nuupahtaneina. Hän katsoi ikkunasta, ja kadulla ihmiset kiiruhtivat jo töihin. Oli aamu, ja tytönkin olisi lähdettävä maailmaan, missä yllättävät asiat odottivat.
"Hänen leukansa väpätti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jotka levisivät juuri niin suuriksi ja kalpeiksi kuin vain tuollaisella tytöllä voi. Mutta mentävä oli, muu olisi aivan mahdotonta. Ja hirvittävän pelon vallassa murheidenkehrääjä astui ulos ovestaan yllään vain vaalea kesämekko.
"Matka työhön oli yleensä lyhyt, mutta tänään se oli kierrettävä sivukujia pitkin. Murheidenkehrääjä lymysi seinänvieriä myöten ja lähestyi jokaista talonnurkkaa varpaillaan hiipien. Ja silti lapsi pallon kanssa melkein yllätti hänet! Mutta hän selvisi. Puiston vieressä hänen nenäänsä tulvahti aivan yhtäkkiä kukkivien puiden mehevä tuoksu, ja hän oli pyörtyä, mutta painamalla päänsä tutunviileää varjoisaa kiviseinää vasten ja hengittämällä sen hajua hänen onnistui ohittaa tuokin kauhu. Ja hän pääsi kuin pääsikin työpaikalleen saakka.
"Työ oli tietysti itseään toistavaa ja tapahtui viileässä kellarihuoneessa; murheidenkehrääjä oli kylmäkkö. Tuona päivänä hän pilppusi vihannekset tavallistakin pienemmiksi, sillä veitsi tärisi hänen kädessään niin, ettei tarvinnut kuin työntää kukin vihannes vuorollaan sen alle. Välillä huoneessa kävi muita, ja vaikka he eivät puhuneet, kukapa murheidenkehrääjälle puhuisi, eihän hän vastannut tai katsonut koskaan kohti, niin joka kerta kun ovi kalahti, tyttö säpsähti kauhusta. Ja kerran kävi niin, että hän katsoi ovelle. Siellä oli kokin uusi apulainen, nuori ja hontelo poika, ja hän virnisti tytölle ystävällisesti. Se oli kaikista yllättävintä, ja siksi aivan hirveää, mutta samalla aavistuksen jotain muutakin.
"Päivä kului hitaasti. Jopa katonrajan ikkunasta puikahtava auringonsäde pääsi yllättämään yllätyksiin tottumattoman murheidenkehrääjän niin, että hänen oli istuttava juuresarkun laidalle huokaamaan. Mutta päivä kului, ja lopulta oli aika lähteä kotiin. Niin hän astui pälyillen takaovesta ulos vilkkaalle ja lämpimälle kadulle. Ja silloin, silloin hänen nenäänsä tunki vohveleiden tuoksu. Sitruunalla ja vaahterasiirapilla maustettujen, vasta paistettujen, tirisevien vohveleiden tuoksu, eikä hän ollut syönyt mitään koko päivänä eikä edellisenä iltanakaan, ja yllättäen hän tajusi, että hänen oli aivan hirveä nälkä. Niin hirveä, että se johti hänet suoraan kadun poikki vohvelikojulle, vaikka koko katu pursui yllättäviä asioita, jotka eivät enää viitsineet edes piileskellä nurkkien takana vaanimassa, vaan röyhkeästi, voitonriemuisesti tulvivat kaikkialle ja saartoivat hänet. Kauhu ja kauhea nälkä kamppailivat, ja mekaanisesti, käsi täristen murheidenkehrääjä osti iloiselta myyjältä vohvelin, ja haukkasi. Se oli parasta mitä hän oli koskaan syönyt. Tuoksun ihanuudesta huolimatta maun herkullisuus löi hänet ällikällä, ja hän söi sen ahmien, kaiken. Sitten hän seisoi hetken kivettyneenä paikallaan, ja sitten hän juoksi.
"Murheidenkehrääjä juoksi kukkivien puiden, posetiivarin, itkevän lapsen ja kesähepenissään keikailevien tyttöjen ohi, ja hedelmäkojujen ohi, myyjien hihkumista vitseistä piittaamatta, ja kadulle putoavan kukkaruukun ohi, ja kahviloista kantautuvien kilahdusten, jotka kaikuivat katukivistä arvaamattomista suunnista, ja paperikaupan ikkunaan viritetyn kirjavan leijan ohi, ja lihakaupan, jonka hämäristä häntä tuijotti tyhjillä silmäkuopillaan sianpää persiljaa korvissaan. Hän juoksi ulko-ovesta sisään, kaikki portaat ylös ullakolle asti, suoraan kotiinsa. Ja sitten hän rojahti lattialle istumaan ja nauroi kyyneleet silmissä pitkään.
"Iltapäivä kului, ja lopulta ilta alkoi lähestyä. Tyttö oli laittanut iltaruokansa edellisenä päivänä ostamistaan tarpeista ja syönyt hyvällä halulla. Sitten hän oli katsellut ikkunastaan kaupunkia ja sinistä taivasta, kunnes hämärä tuli. Ja hän nousi, avasi ikkunan aivan auki ja kurotti kätensä ulos haparoimaan tänään lähes kirkasta ilmaa. Hän joutui haparoimaan kauan, mutta lopulta käsi osui rihmaan ja alkoi vetää sitä ikkunasta sisään. Ja joitain tunteja myöhemmin rukki surisi usvaisessa huoneessa ja murheidenkehrääjä hyräili itsekseen kymänsurkeita ja murheellisia lauluja ja oli onnellinen, sillä työ sujui."

Seppo istui kivellään vaiti ja katseli veden pintaa. Sipikin oli istuutunut kivelle, ja hän katsoi Seppoon odottavasti.
"Seuraavanako päivänä murheidenkehrääjällä oli taas paita päällään?" hän kysyi.
"Niin oli. Ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana, ja aina, kaikki hänen päivänsä aina sen jälkeen. Hän piti huolen ettei syvä uni päässyt enää koskaan yllättämään häntä."
"Mutta joku päivä hän oli varmasti vanha, eikä enää ehtinyt valmistaa kokonaista murhepaitaa yhdessä yössä, eikö niin? Mitä hän sitten teki?"
"Tjaa, hyvä kysymys, Sipi. Mitä luulet? Olisikohan hän voinut ottaa itselleen apulaisen? Jonkinlaisen oppitytön?"
"Ehkä."
"Niin minä vähän luulen."

Tunnisteet:

12 Comments:

Blogger Gc said...

Hieno. En tiennytkään, että tässä maassa joku osaa kirjoittaa noin hyvin, mutta minä luenkin vain 2-3 kaunokirjallista teosta vuodessa.

25.10.08  
Blogger Pinkki Baretti said...

Jee.

25.10.08  
Anonymous Anonyymi said...

Kiitokset - tiedat kyllä keltä.

26.10.08  
Anonymous Anonyymi said...

Kiitos, kosketti syvästi.

T. Murheidenkehrääjä

26.10.08  
Blogger Eufemia said...

Gc, höm, kannattaa ehkä lukea enemmän kaunokirjallisuutta... Pinkki baretti, hehee. Anonyymi, ei, en yhtään tiedä keltä. Ja Murheidenkehrääjä, hauskaa jos kosketti ja jännää että joku samastui.

26.10.08  
Anonymous Anonyymi said...

Kertooko tarina jostain oman itsesi puolesta, vai onko se jollekin tietylle henkilölle kirjoitettu, vai ehkä useammillekin ystävillesi?

26.10.08  
Blogger Tris said...

Todella koskettava - etenkin kohta "Voisi kuvitella, että jos menisi sumuisena lokakuunyönä kaupungin varjoisimpaan puistoon, niin siellä vaeltelisi sellaisia tyttöjä silmät suurina ja kalpeina ja ujeltaen itsekseen. Tytöt eivät koskaan osuisi toisiaan vastaan, mutta ylimaalliset ujellukset sekoittuisivat yhteen ja täyttäisivät puiston."

Pahoittelen että postasin sen muualle luvatta. Tajusin että olit kirjoittanut sen aiemmin kun ei tuota hetkessä kirjoiteta mutta ajattelin vaan olevani yksi ihmisistä jotka tuohon kastiin kuuluvat,

26.10.08  
Blogger Eufemia said...

Pitää selittää satu vai? No, mikä ettei, mutta toivon mukaan se ei tyhjene selitykseen.

Satu kertoo Seposta ja siitä mielentilasta, missä hän on. Hän on tuolla hetkellä hyvin kyynisenpettynyt erääseen ihmiseen, joka hänen mielestään valitsee mielummin tutun helvetin kuin tuntemattoman paratiisin, ja purkaa tätä pettymystään Sipille kertomaansa satuun.

Lisäksi satu kertoo tietysti hetkistä, jolloin olen itse pelkuri ja pitäydyn tutussa helvetissä, sekä siitä kuinka olen joskus pettynyt kun muut minun mielestäni tekevät niin. Nuo muut ovat lähinnä sukulaisiani, joiden piirteitä kiusallisesti tunnistan itsessäni.

Mukana on toki myös kaikenlaista satusälää omaksi huvikseni.

26.10.08  
Blogger Eufemia said...

Tris, ok. On tietysti minun näkökulmastani hienoa jos tarinasta voi löytää itsensä. Hehee, tuo puistokohta on minunkin suosikkini.

26.10.08  
Blogger Tris said...

Kuulostaa siltä kuin tarkoituksenasi olisi jatkaa myös kehyskertomusta (ts. selitys).

26.10.08  
Blogger Pastori Rankkuri said...

Tytöt eivät koskaan osuisi toisiaan vastaan, mutta ylimaalliset ujellukset sekoittuisivat yhteen ja täyttäisivät puiston.

Paitsi poikkeuksellisen ruuhkaisina öinä, jolloin tytöt alinomaa törmäilevät toisiinsa niin että hennot luut rutisevat, tyrät rytkyvät ja kallot kopisevat! Sepä vasta konsertto! Ja ujellus vielä siihen päälle!

27.10.08  
Anonymous Anonyymi said...

"Onneksi pieni tuulenvire leyhytti hiuksia ja muutamaa rannassa kasvavaa kaislaa. Sen turvin Sipi saattoi kysyä kuin ajatus olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä."

Hieno tarina muutenkin. Kiitos. Tuo valinta tutun helvetin ja tuntemattoman paratiisin välillä on varmasti hyvin olennainen kenen tahansa elämässä, miten se sitten ilmeneekin. Ehkä jokainen joutuu tekemään sen joka hetki uudelleen.

t. Ohikulkija

27.10.08  

Lähetä kommentti

<< Home