Politiikan a-eettisyydestä
Olin eilen Sammakon kirjakaupalla kuuntelemassa jokseenkin hypnotisoivaa keskustelutilaisuutta: Tommi Uschanov ja Thomas Wallgren keskustelivat Tommin kirjasta Mikä vasemmistoa vaivaa? (josta vastikään kirjoitin aika huonosti). Kaksikko on tottunut keskustelemaan keskenään, mikä teki tilaisuudesta harvinaislaatuisen. Aika ei mennyt siihen, että keskustelijat olisivat tunnustelleet toistensa kantoja ja puhetapoja, vaan valitettavan pieni yleisö pääsi seuraamaan valmiiksi hioutunutta keskustelua, joka epäilemättä jatkui suunnilleen siitä mihin se oli viimeksi jäänyt.
Wallgren puhui sellaista, mikä sai minut pohtimaan sitä kantaani, jonka ilmaisin tuossa aiemmassa Tommin kirjaa käsitelleessä kirjoituksessani: että en voi liittyä kollektiiviin, jonka jotkut teot ovat mielestäni vastustettavia. Tommihan sanoo kirjassaan suunnilleen samoin, ja eilisessä keskustelussa Wallgren kyseenalaisti Tommin haluttomuuden liittyä mihinkään puolueeseen. Wallgren itsehän on valinnut aivan toisin; hän hätkäytti monia taannoin liittymällä SDP:hen. Mikään puolue ei ollut hänen näkökulmastaan täydellinen, mutta Wallgren päätti liittyä kuitenkin, ja pyrkiä muuttamaan puoluetta sisältäpäin. Ajatuksessa on kieltämättä jotain järkeä, ja joka tapauksessa yritys toimia on minustakin parempi kuin passiivisuus.
Tommi kuitenkin esitti vastaväitteensä, enkä voinut kuin olla hänen kanssaan samaa mieltä. Jossain kulkee raja, jonka ylittämisen jälkeen puolue tai järjestö ei ole vain epätäydellinen, vaan mahdoton. Esimerkiksi aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani suomalaiset naisjärjestöt ovat minun silmissäni ylittäneet sen rajan. Ymmärrän myös erinomaisesti miksi Tommin silmissä Suomesta ei löydy yhtään puoluetta, joka ei olisi sitä ylittänyt.
Matti sanoi muualla vastikään, että kollektiivinen syyllisyys on kategoriavirhe. Kieltämättä yleensä: tuon tunteen kognitiivinen osa on yleensä minunkin mielestäni virheellinen. Mutta ei kaikissa tapauksissa. Jos olen itse liittynyt järjestöön, enkä eroa siitä kun se tekee jotain idioottimaista, minun on syytä tuntea kollektiivista syyllisyyttä ja häpeää sen tekosista. Minun on mahdoton liittyä järjestöön ilman, että otan kannettavakseni myös vastuuta siitä, mitä tuo järjestö tekee. Luulen, että se raja mistä Tommi puhui ja mitä itse ajattelen, liittyy tähän kollektiivisen syyllisyyden tunteeseen. Voisin poliittisen toiminnan nimissä tuntea tietyn määrän syyllisyyttä siitä, mitä edustamani järjestö tekee, mutta en kuinka paljon tahansa. Voi olla olemassa jopa yksittäisiä tekoja, jotka estäisivät minua seisomasta jonkin järjestön takana.
No, nyt olen pitkästä aikaa kirjoitusvireessä, joten jatkan jossain määrin toisesta aiheesta. Aivan muualla päädyin tiivistämään poliittista utopiaani, ja Tommi tiivisti omaansa eilen varsin samanlaisin sanankääntein. Minun toiveissani on maailma, jossa mahdollisimman monien ihmisten erilaiset tavoitteet eläisivät rinnan mahdollisimman hyvin, ja jossa ihmisten tavoitteita, käsityksiä hyvästä elämästä, mestaroitaisiin mahdollisimman vähän. Maailma, jossa kukaan ei pyrkisi lempeästi eikä vähemmän lempeästi määräämään mitä toisten ihmisten pitää haluta, niin kauan kuin he eivät halujaan toteuttaessaan rikkoisi toisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Tommi sanoi mielestäni oikein, että vaikka tämänkaltainen vapauden tila saavutettaisiin, olisi se silti alati uhattuna, ei koskaan stabiili tila. Aina tarvittaisiin poliittista toimintaa uusintamaan tuota tilaa. Tässä voisi oikeastaan käyttää sanaa "kulttuuri" eräässä sen vanhemmista merkityksistä: cultura, viljely, ihmishengen viljely, jonka on oltava jatkuvaa, mutten rikkaruohot valtaavat puutarhan. Ihmishengen tai tässä tapauksessa ehkä vapauden viljely. Vapauden, jonka kohdalla päädyn usein miettimään, ettei negatiivinen vapauden käsite riitä. Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste; enhän ole edes kirjoittanut vielä Skinnerin kirjasta Kolmas vapauden käsite, jonka luin vastikään.
Nyt pääsen väitteeseen, jonka esitän kirjoitukseni otsikossa. Kuvasin yllä poliittisia tavoitteitani – tajuten samalla erinomaisen hyvin, etteivät tavoitteeni ole silmissäni eettisesti täysin oikeutettuja. Itse asiassa poliittiset tavoitteet eivät silmissäni voi olla eettisesti täysin oikeutettuja. Elokuussa käymäni käsitehistoriakurssin aikana tuli puheeksi muiden muassa Koselleckin tekemä huomio, että moraalin ja politiikan erottaminen toisistaan on melko moderni tapahtuma. Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia.
Poliittiset toiveeni ja tavoitteeni perustuvat toki sille, mikä on minusta oikein. Mutta politiikka toimintana ei enää ole eettistä: se on muiden taivuttelua, painostamista ja pakottamista seuraamaan minun kantaani. Tämä ei ole eettistä, koska etiikkahan oli yksityisasia; en kuvittele, että muiden etikka olisi yhteneväinen omani kanssa. Kuvaamassani utopiassa ihmisten toiveita rajoitetaan; kontrollointipyrkimyksiä kontrolloidaan; toivomani poliittinen toiminta on nimen omaan kontrollointi- ja rajoituspyrkimysten kontrollointia ja rajoittamista.
Jos politiikassa pyritään säilyttämään edes jonkinlainen yhteys etiikkaan, niin politiikka taitaa tietyssä mielessä olla aina humanistista (ja humanismi poliittista). Tarkoitan humanismilla tässä sitä, mitä parhaat antihumanistit sillä tarkoittavat, eli jotain aivan muuta kuin mitä sillä arkipuheessa tarkoitetaan. Selitän: humanismi on yritystä edistää ihmisyyttä, ja ihmisyyden edistäminen vaatii aina jonkinlaisen käsityksen ihmisyydestä. Humanismi on siis aina hallinnoivaa. Lähtökohtana on käsitys siitä, mitä ihmisyys on, ja edistäminen tapahtuu tuosta käsityksestä käsin. Jos joku käsitys on vahvoilla, humanismi vaikeuttaa niiden elämää, joiden käsitys ihmisyydestä ja sen edistymisestä on toisenlainen. Vaikeuttaminen voi tietysti olla lempeää, mutta vaikeuttamista se on yhtä kaikki. Poliittinen toiminta ilman minkäänlaista tavoitetta ei mielestäni ole mahdollista. Oman ideaalisen tavoitteeni kuvasin yllä. Tavoitteeni on humanistisessa mielessä mestaroiva, pyrin toteuttamaan omaa käsitystäni ihmisyyden edistymisestä. En tiedä kuinka voisi olla toisin.
Viimeistelläkseni ristiriitakimpun totean, että minun olisi omissa silmissäni epäeettistä pidättäytyä politiikasta. Poliittinen toiminta on välttämätöntä, itselleni suorastaan velvollisuus, jota vastaan rikon silkkaa saamattomuuttani. Politiikka on epätäydellistä, eettisesti epäilyttävää ja ristiriitaista, minkä kanssa on elettävä, ja toimittava silti. Mutta kuinka suuria ristiriitoja on siedettävä? Nyt mieleeni palaavat myös kirjoituksen alussa tekemäni huomautukset.
Wallgren puhui sellaista, mikä sai minut pohtimaan sitä kantaani, jonka ilmaisin tuossa aiemmassa Tommin kirjaa käsitelleessä kirjoituksessani: että en voi liittyä kollektiiviin, jonka jotkut teot ovat mielestäni vastustettavia. Tommihan sanoo kirjassaan suunnilleen samoin, ja eilisessä keskustelussa Wallgren kyseenalaisti Tommin haluttomuuden liittyä mihinkään puolueeseen. Wallgren itsehän on valinnut aivan toisin; hän hätkäytti monia taannoin liittymällä SDP:hen. Mikään puolue ei ollut hänen näkökulmastaan täydellinen, mutta Wallgren päätti liittyä kuitenkin, ja pyrkiä muuttamaan puoluetta sisältäpäin. Ajatuksessa on kieltämättä jotain järkeä, ja joka tapauksessa yritys toimia on minustakin parempi kuin passiivisuus.
Tommi kuitenkin esitti vastaväitteensä, enkä voinut kuin olla hänen kanssaan samaa mieltä. Jossain kulkee raja, jonka ylittämisen jälkeen puolue tai järjestö ei ole vain epätäydellinen, vaan mahdoton. Esimerkiksi aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani suomalaiset naisjärjestöt ovat minun silmissäni ylittäneet sen rajan. Ymmärrän myös erinomaisesti miksi Tommin silmissä Suomesta ei löydy yhtään puoluetta, joka ei olisi sitä ylittänyt.
Matti sanoi muualla vastikään, että kollektiivinen syyllisyys on kategoriavirhe. Kieltämättä yleensä: tuon tunteen kognitiivinen osa on yleensä minunkin mielestäni virheellinen. Mutta ei kaikissa tapauksissa. Jos olen itse liittynyt järjestöön, enkä eroa siitä kun se tekee jotain idioottimaista, minun on syytä tuntea kollektiivista syyllisyyttä ja häpeää sen tekosista. Minun on mahdoton liittyä järjestöön ilman, että otan kannettavakseni myös vastuuta siitä, mitä tuo järjestö tekee. Luulen, että se raja mistä Tommi puhui ja mitä itse ajattelen, liittyy tähän kollektiivisen syyllisyyden tunteeseen. Voisin poliittisen toiminnan nimissä tuntea tietyn määrän syyllisyyttä siitä, mitä edustamani järjestö tekee, mutta en kuinka paljon tahansa. Voi olla olemassa jopa yksittäisiä tekoja, jotka estäisivät minua seisomasta jonkin järjestön takana.
No, nyt olen pitkästä aikaa kirjoitusvireessä, joten jatkan jossain määrin toisesta aiheesta. Aivan muualla päädyin tiivistämään poliittista utopiaani, ja Tommi tiivisti omaansa eilen varsin samanlaisin sanankääntein. Minun toiveissani on maailma, jossa mahdollisimman monien ihmisten erilaiset tavoitteet eläisivät rinnan mahdollisimman hyvin, ja jossa ihmisten tavoitteita, käsityksiä hyvästä elämästä, mestaroitaisiin mahdollisimman vähän. Maailma, jossa kukaan ei pyrkisi lempeästi eikä vähemmän lempeästi määräämään mitä toisten ihmisten pitää haluta, niin kauan kuin he eivät halujaan toteuttaessaan rikkoisi toisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Tommi sanoi mielestäni oikein, että vaikka tämänkaltainen vapauden tila saavutettaisiin, olisi se silti alati uhattuna, ei koskaan stabiili tila. Aina tarvittaisiin poliittista toimintaa uusintamaan tuota tilaa. Tässä voisi oikeastaan käyttää sanaa "kulttuuri" eräässä sen vanhemmista merkityksistä: cultura, viljely, ihmishengen viljely, jonka on oltava jatkuvaa, mutten rikkaruohot valtaavat puutarhan. Ihmishengen tai tässä tapauksessa ehkä vapauden viljely. Vapauden, jonka kohdalla päädyn usein miettimään, ettei negatiivinen vapauden käsite riitä. Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste; enhän ole edes kirjoittanut vielä Skinnerin kirjasta Kolmas vapauden käsite, jonka luin vastikään.
Nyt pääsen väitteeseen, jonka esitän kirjoitukseni otsikossa. Kuvasin yllä poliittisia tavoitteitani – tajuten samalla erinomaisen hyvin, etteivät tavoitteeni ole silmissäni eettisesti täysin oikeutettuja. Itse asiassa poliittiset tavoitteet eivät silmissäni voi olla eettisesti täysin oikeutettuja. Elokuussa käymäni käsitehistoriakurssin aikana tuli puheeksi muiden muassa Koselleckin tekemä huomio, että moraalin ja politiikan erottaminen toisistaan on melko moderni tapahtuma. Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia.
Poliittiset toiveeni ja tavoitteeni perustuvat toki sille, mikä on minusta oikein. Mutta politiikka toimintana ei enää ole eettistä: se on muiden taivuttelua, painostamista ja pakottamista seuraamaan minun kantaani. Tämä ei ole eettistä, koska etiikkahan oli yksityisasia; en kuvittele, että muiden etikka olisi yhteneväinen omani kanssa. Kuvaamassani utopiassa ihmisten toiveita rajoitetaan; kontrollointipyrkimyksiä kontrolloidaan; toivomani poliittinen toiminta on nimen omaan kontrollointi- ja rajoituspyrkimysten kontrollointia ja rajoittamista.
Jos politiikassa pyritään säilyttämään edes jonkinlainen yhteys etiikkaan, niin politiikka taitaa tietyssä mielessä olla aina humanistista (ja humanismi poliittista). Tarkoitan humanismilla tässä sitä, mitä parhaat antihumanistit sillä tarkoittavat, eli jotain aivan muuta kuin mitä sillä arkipuheessa tarkoitetaan. Selitän: humanismi on yritystä edistää ihmisyyttä, ja ihmisyyden edistäminen vaatii aina jonkinlaisen käsityksen ihmisyydestä. Humanismi on siis aina hallinnoivaa. Lähtökohtana on käsitys siitä, mitä ihmisyys on, ja edistäminen tapahtuu tuosta käsityksestä käsin. Jos joku käsitys on vahvoilla, humanismi vaikeuttaa niiden elämää, joiden käsitys ihmisyydestä ja sen edistymisestä on toisenlainen. Vaikeuttaminen voi tietysti olla lempeää, mutta vaikeuttamista se on yhtä kaikki. Poliittinen toiminta ilman minkäänlaista tavoitetta ei mielestäni ole mahdollista. Oman ideaalisen tavoitteeni kuvasin yllä. Tavoitteeni on humanistisessa mielessä mestaroiva, pyrin toteuttamaan omaa käsitystäni ihmisyyden edistymisestä. En tiedä kuinka voisi olla toisin.
Viimeistelläkseni ristiriitakimpun totean, että minun olisi omissa silmissäni epäeettistä pidättäytyä politiikasta. Poliittinen toiminta on välttämätöntä, itselleni suorastaan velvollisuus, jota vastaan rikon silkkaa saamattomuuttani. Politiikka on epätäydellistä, eettisesti epäilyttävää ja ristiriitaista, minkä kanssa on elettävä, ja toimittava silti. Mutta kuinka suuria ristiriitoja on siedettävä? Nyt mieleeni palaavat myös kirjoituksen alussa tekemäni huomautukset.
Tunnisteet: politiikka, ystävät
44 Comments:
Sain juuri puhelun, joka täytyy referoida tähän. Minulle soitettiin Veronmaksajain keskusliitosta ja alettiin kaupata jäsenyyttä. Kuuntelin hetken, keskeytin sitten, ja huomautin olevani heidän poliittinen vastustajansa. Soittaja kysyi mitä tarkoitan. Sanoin maksavani mielelläni veroja, ja maksaisin mielelläni enemmänkin kuin nyt maksan. Soittaja alkoi perustella mitä etuja voisin silti saada liittymällä heidän liittoonsa. Keskeytin taas:
- Enhän minä millään voi liittyä yhdistykseen, jonka poliittisia tavoitteita vastustan.
- Ymmärrän. Niin tosiaan, Suomessahan on mielipiteen vapaus. Ymmärrän kyllä, ja teillä on vapaus olla tuota mieltä.
Sitten hän luovutti, kiitti ajastani ja toivotti hyvää syksynjatkoa. Toivotin samaa. Sitten minua nauratti.
Kommenttina varsinaiseen blogikirjoitukseesi:
Elämä on mielestäni sen verran arvokas, että en halua tuhlata sitä johonkin niinkin välineelliseen kuin poliittisen puolueen muuttamiseen mieleisekseni. Ja politiikka jo sinänsä on välineellinen asia, vaikka sitä ennen ei tarvitsisikaan muuttaa puoluetta.
Veronmaksajain keskusliitosta:
Olen ihmetellyt, miten tuo järjestö on saanut lähes puolivirallisen aseman. Järjestöähän haastatellaan aina uutisissa, kun veroista on kysymys. Miksi esimerkiksi Sosiaaliturvan keskusliitto tai Iloiset veronmaksajat ei ole saanut vastaavaa asemaa?
(Epäilemättä osittain siksi, että Veronmaksajain keskusliitto on hankkinut itselleen huomattavan suuren jäsenkunnan tekemällä neuvontatyöllään itsensä tarpeelliseksi jäsenistölleen, joka haluaa tietää, miten käytännössä voi maksaa mahdollisimman vähän veroja.)
"Elämä on mielestäni sen verran arvokas, että en halua tuhlata sitä johonkin niinkin välineelliseen kuin poliittisen puolueen muuttamiseen mieleisekseni."
No, tähänhän Wallgren vastaisi - erilaista kristinusko- ja Gandhi-jargonia viljellen - että hänelle puolueen muuttaminen mieleiseksi on nimenomaan syvästi yksilöllinen ja jopa jollain tavalla sisäänpäinkääntynyt hanke hänen oman sielunsa pelastamiseksi ja pääsemiseksi yksilönä jonkinlaisten spirituaalisten totuuksien äärelle. Hän myös korostaisi voimakkaasti, että se, onko hänen puolueenmuuttamistyöllään normaalin välineellisen rationaalisuuden ja sen kautta kulkevien normaalien päivänpoliittisten tavoitteiden kannalta myönteisiä seurauksia, on aina lopulta tämän rinnalla sivuseikka.
Itse en pidä tätä vastausta tyydyttävänä vaan päinvastoin lähinnä eksentrisenä, mutta ajattelin keskustelun täydentämiseksi kirjata tähän, että hänen oma vastauksensa olisi se.
Oikeesti hei!
"Mikään puolue ei ollut hänen näkökulmastaan täydellinen, mutta Wallgren päätti liittyä kuitenkin, ja pyrkiä muuttamaan puoluetta sisältäpäin."
Näin kai Leninkin ajatteli liittyessään sosiaalidemokrattiseen liikkeeseen. Radikaalista vähemmistöstä tulkoon poliittinen eliitti. Noin vain!
Ei kommentoitavaa varsinaiseen kirjoitukseen, mutta:
"Sanoin maksavani mielelläni veroja, ja maksaisin mielelläni enemmänkin kuin nyt maksan."
Voisitko avata tätä hieman? Olen ihmetellyt joskus ennenkin ihmisten haluja maksaa lisää veroja. Miksi ihmeessä? Mitä autuaaksitekevää on verojen maksamisessa?
Ymmärrän kyllä että monet pitävät verovaroin kustannetuista palveluista, mutta ei kai se ole sama asia kuin verojen maksaminen.
Itse toivoisin maksavani veroja niin vähän kuin suinkin ja saavani mahdollisimman hyvät palvelut.
etko aanesta viheita
Jari, ilmaukseni oli tietysti tiiviyttään epäselvä. Maksaisin mielelläni enemmänkin veroja jos rahat käytettäisiin esimerkiksi niin, että vanhusten ei laitoksissa enää tarvitsisi maata kakkavaipoissaan odottelemassa milloinkohan hoitaja ehtii auttamaan. En oikein usko, että tiettyjä korjausta vaativia asioita saadaan korjattua ilman lisärahoitusta.
Kyseessä on siis kai halu tehdä melko vaivatomasti jotain solidaarista.
Olen viime aikoina pyörinyt saman teeman ympärillä niin omissa ajatuksissani kuin useissa keskusteluissakin. Herruuden ja vakaumuksen ristiriidan, niin sanoakseni. Koen (kuten varmaan moni filosofiaa opiskellut) etiikka on vakavalla tavalla subjektiivinen asia, jonka velvoitteet koskevat aina ensisijaisesti eettistä subjektia itseään.
Luulen, että jokin perustava ero siinä, millä tavoin toiminnan moraalinen aspekti nähdään, jakaa ihmisiä poliittisesti syvemmin ja arvaamattomammin kuin mikään muu. Samalla en ole varma siitä, voisiko poliittista keskustelua olla olemassakaan ilman, että kollektiivinen moraali (tai yhteisen päämäärään liittyvät keinot) ja yksityinen etiikka sekoitetaan surutta toisiinsa – ja tavalla joka aiheuttaa sekaannuksia.
Sanoisin, että sana "vastuu" kiteyttää koko ongelman. Tuo sana yksin riittää politisoimaan etiikan, henkilöimään politiikan ja lopulta lopettamaan kaiken järkevän keskustelun.
Vastuu on on todella outo olio: päivänpoliittinen pulina pursuaa valituksia ihmisten vastuuttomuudesta. Vastuunkantajia kaivataan. Moni antaa itse ymmärtää olevansa sellainen, mutta koska keskustelu kaikkineen näyttää vastuuttomalta vastuun pallottelulta, tekee mieli liittyä kaipaajien kuoroon. Mutta jos vastuunkanto on toimintamme eettinen perusta, niin vastuullisempaa olisi ottaa vastuu itse edes tässä keskustelussa ja lopettaa toisten syytteleminen. Mutta miten tämä tapahtuisi siten, että vastuuretoriikalle olisi myös jotain katetta: kukaan ei näkisi raskasta vastuuta, jota kannan, jos pidättäytyisin penäämästä toisilta samaa!
Mikä kummallinen akti tuo vastuunotto tai -kanto on: niin voimallinen se näyttäisi olevan, että sillä yksin voi oikeuttaa kyseenalaisia tekoja. Yksille vastuunotto tarkoittaa vastuullista tehtävää eli korkeaa asemaa, johon liittyy aitoja riskejä ja ns. raskaita velvollisuuksia (ja josta luopuminen olisi vastuun pakoilua: tiedämmehän suomalaisten ministerien suhteen ns. "poliittiseen vastuuseen": minusta ministerin, jolla on otsaa sanoa, että eroaminen olisi "rintamakarkuruutta", olisi parempi ymmärtää, ettei sota häntä kaipaa, sillä jokin roti pitäisi olla fraseologiassakin...); toisille vastuunotto on autonomiaa; kolmansille se on ennen muuta päättäväisyyttä; neljänsille rationaalisuutta tai realiteettien tunnustamista; viidensille se on toiminnan läpinäkyvyyttä, avoimuutta kritiikille. Selvästi sanaan "vastuu" voidaan liittää kaikki nämä aspektit ja monia muitakin, ja yhtä selvästi nämä aspektit asettuvat useasti jyrkkään ristiriitaan keskenään, ja lopputulos usein on, että lauman vahvin saa itse määritellä oman toimintansa aidoksi vastuunkannoksi, jota nulikoilla ei ole varaa arvostella. Nerokkainta koko sanassa on, että "vastuullisen toiminnan" ei – ainakaan tietynlaisessa kielenkäytössä – tarvitse olla mitenkään muuten eettisesti arvostettavaa ollakseen kuitenkin kiitoksen arvoista; niinpä uskallan sanoa, että koko sana on menettänyt merkityksensä, ja suhtaudun sen vuoksi varsin epäluuloisesti ihmisiin, jotka luulevat tietävänsä, mitä tarkoittavat sillä. Viattomat yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun haikailijat eivät tajua, että heidän kauniit käsitteensä on jo pilattu.
Palatakseni alkuun ja perustavaan eroon: näyttäisi siltä, että kaltaisillemme pehmoliberaaleille etiikka on jotain yksityistä ja vastuu jotain kollektiivista, jotain, mikä liittyy siihen, miten ihmiset (eettisessä) toiminnassaan kohtaavat toinen toisensa. Tiukalle eksistentialistille molemmat ovat jotain yksityistä, ja autoritaariselle konservatiiville, kuten tiedämme, etiikka (tai moraali) on kollektiivista ja vastuu yksin sinun.
Heti kun joudumme ulos yksityisestä etiikastamme maailmaan, jossa ihmiset asettavat toisilleen kaikenlaisia vaatimuksia, törmäämme tällaisiin hämmentäviin ja ahdistaviin käsitteisiin (ei ihme, ettemme halua kasvaa vastuullisiksi aikuisiksi)... Olisi todellakin kiinnostavaa tietää, mistä näkökulmasta esimerkiksi koulujen elämänkatsomustiedon tunneilla lähestytään näitä asioita.
Pahoittelen kommenttivuodatukseni sekavuutta ja aukkoisuutta. Jotain oli raavittava kasaan keskustelun pohjaksi.
Tahdon jatkaa vielä hieman vastuusta sanana ja mahdollisena käsitteenä: Aspektilistaan tulisi lisätä ainakin keskeiset (6.) sitoutuminen (tämäkin korostuu kulttuurissamme, jossa toimesta ei erota vapaaehtoisesti), (7.) luotettavuus, (8.) attribuoitavuus ja(9.) syyllisyys. Kymmenenneksi tulisi vielä kunnia, edelliseen liittyen. Perkolan Tommin termiä lainatakseni, vastuu on ruumistinen käsite par excellence.
On olemassa seurauseettinen vastuun käsite ja velvollisuuseettinen vastuun käsite, ja näiden välillä on vissi ero. Eritasoisten vastuiden priorisointi voidaan nähdä erityisenä vastuunkannon lajina, ja sitten voidaankin kiistellä vaikkapa siitä, onko kenenkin kussakin tilanteessa & viime kädessä vastuullisempaa kirjoittaa nimellä vai nimimerkillä...
Sanaa "vastuu" käytetään paitsi tekojen oikeuttamiseen ja kritiikin torjumiseen, myös muutoin jaloilta, vakavilta ja onnistuneilta vaikuttavien pyrkimysten kyseenalaistamiseen: se, että toimija ei arvostelijan mielestä osoita riittävää kunnioitusta jotain jälkimmäisen luonnollisena pitämää normia, velvoitetta tai ideaa kohtaan, riittää useissa tapauksissa siihen, että arvostelija on valmis tuomitsemaan toiminnan nimenomaan "vastuuttomana".
Vastuun käsite on rikki. Se, että kannan oman vastuuni tavasta, jolla käytän sitä, on korjaustoimeksi kovin riittämätön, riippumatta siitä., miten hienoiksi hioisin oman tulkintani eettiset nyanssit. Käyttämäni sanat ovat valitettavasti samoja kuin muiden käyttämät, ja kenties juuri "vastuu" on sellainen, jonka käyttöä on syytää karttaa, vaikka asia olisi miten tärkeä.
Timo, pitäisikö filosofian tutkijoiden kantaa vastuu siitä, että vastuun käsite on mennyt rikki?
Jaa, miten se olisi mahdollista?
Mikko ja Timo: sanan merkityksen määrää sen käyttö relevantissa asiayhteydessä. Filosofian tutkijat eivät pysty rikkomaan sanoja, jos niiden käyttö ei ole sekavaa jo alunperinkin. Eli viestintuojaa ei taaskaan kannata ampua.
Relevantti asiayhteys voi olla rikki. Tämä johtuu modernin yhteiskunnan ja ihmiskuvan monimutkaistumisesta. Ei niistä, jotka huomaavat että tällaista on päässyt tapahtumaan sitten Homeroksen ja Väinämöisen aikojen.
Aina voi kääntää asian toisinpäin: tässä on useampi tuhat vuotta jo kulunut, filosofien tehtävä on kai vähintään selventää käsitteitä, ja ne ovat enemmän solmussa kuin koskaan. Että kenen pitäisi ottaa vastuu jos ei filosofien?
Pointtini ei silti niinkään ole että konkreettisesti vastuu pitäisi tässä kohdin ottaa, osoitin vain käytännössä kuinka jokaiselle syntyy samanlainen tarve alkaa räpistelemään vastaan, selittelemään ja alkaa pakoilemaan vastuuta heti kun se osuu omalle kohdalle. Riippumatta siitä kuinka paljon ja kuinka kaunista diskurssia osaa aiheesta kehrätä.
Ja vastuuseen liittyy siis mielestäni olennaisesti emotionaalinen heittäytyminen. Se ei ole intellektuaalinen toimenpide. Intellektuaalinen osa ihmistä on aina vastuunottoa vastaan. Se pystyy kyllä keksimään syyt jos emotionaalinen puoli pysty pitämään intellektuellista puolta kurissa.
Olennnaista tässä on, että filosofit ja filosofian tutkijat esiintyvät asiantuntijoina. Olen useinkin saanut kuulla turhautuneita puuskahduksia etten tiedä filosofiasta mitään. Mikä on tietenkin totta kuten kuka tahansa kirjoituksiani lukenut voi tietää.
Tässä voisi vetää analogian rahoitusmarkkinoiden kriisiin. Se on osittain seurausta siitä, että asiantuntijat vedättivät suurta yleisöä kehräämällä narratiivia jolla sumutettiin se tosiasia että keisarilla ei ole vaatteita. Nyt kun olisi vastuunkannon aika, kulut sysätään suuren yleisön niskaan. Kriitikot hiljennettiin vetoamalla siihen, että he eivät ymmärrä mitään koska eivät ole asiantuntijoita.
Todistakaa, että filosofiassa asia ei ole samoin.
Merkillepantavaa on, että meidän on helpompi löytää (käyttääkseni hieman pleonastista ilmaisua) paradigmaattisia esimerkkejä (edes)vastuuttomasta toiminnasta kuin vastuunkannosta. Näin on todennäköisesti kaikissa konteksteissa.
Vastuu ja vastuuttomuus on puhuttanut suomalaisia
ennenkin.
Asian nimittäminen sinun vastuuksesi on tietysti yhteisöllisyyttä eli kiusaamista. Eli toinen tapa sanoa että haluaisin että sinä teet jotain, ja mahdollisesti yritys agitoida muita mukaan posseen. Tietenkin kiusaamista on ollut aina. Nykyään vähemmän.
Palaamme siis kauniisti alkuperäiseen aiheeseen.
Palaamme siis kauniisti alkuperäiseen aiheeseen.
Jos tarkoitat "alkuperäisellä aiheella" tätä:
Koen (kuten varmaan moni filosofiaa opiskellut) etiikka on vakavalla tavalla subjektiivinen asia, jonka velvoitteet koskevat aina ensisijaisesti eettistä subjektia itseään.
...niin ei kai kai olla koskaan aiheesta lipsuttukaan.
Vastuu on politiikkaa, eli ryhmittäytymistä erilaisiksi joukoiksi ja joukkovoiman käyttöä siihen että muita saadaan tekemään jotain.
Vastuun kiistäminen on ihan vastaavalla tavalla politiikkaa, ryhmittäytymistä vastavoimaksi ja vastuun sälyttämistä jonkun muun harteille asiassa.
Ei politiikka ole millään muotoa subjektiivista eli päänsisäistä, se on inter-subjektiivista eli päänulkoista.
Se, että velvollisuus on subjektiivista on meta-eettinen retorinen jippo, jonka tarkoitus on rapauttaa yhteisöllisyyttä eli kiusaamista. Sen ansiosta kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, kunhan ei riko lakia.
Vai onko sulla esittää vaihtoehtoja? Laki ainakaan ainoana pelotteena ei toimi, se on historiassa havaittu moneen otteeseen. Ainakin tarvittaisiin erityisen rankkoja rangaistuksia että se voi toimia. Tietysti voisi ajatella, että esimerkiksi meta-eettisistä retorisista jipoista pitäisi tuomita kuolemaan... saisiko se filosofit kantamaan "vastuuta"?
Yhteisöllisyys eli kiusaaminen on yhteiskunnan kasassapitävä voima.
Hyvä, että aiheessa on mielestäsi pysytty. Olennaista on, että tästä on helppo jatkaa.
Filosofin, intellektuellin tai vastaavan alkuperäisenä valintana voi pitää sitä, että hän vetäytyy vallitsevista vallan muodoista ja pyrkii sen sijaan puhumaan yksilöille suoraan, vetoamaan heidän järkeensä ja omatuntoonsa. Eikä yhteisö aina tykkää tästä: tosi klassisessa tapauksessa Sokrates "joutui vastuuseen", vaikka julisti kunnioittavansa valtion lakeja, jumalia ja ihanteita.
Länsimainen sivistys on sitä, että me painimme yhä samojen ongelmien kanssa.
Filosofi, noin karkeasti, on sellainen, joka uskoo, että ihminen kantaa parhaiten vastuunsa etsimällä heltymättä totuutta ja ajattelemalla itse. Yleensä hän hakeutuu yhteisöön, jossa on helppo unohtaa, ettei tuo ajatus ole koskaan lakannut olemasta radikaali. Olisiko filosofin velvollisuus mielestäsi kuitenkin jalkautua johonkin tiiviiseen ja aggressiiviseen yhteisöön testaamaan ideoitaan. Eikö se olisi silkkaa itsetuhoisuutta?. (Olen testannut tuota oman pääni sisällä; depressioonhan se vei.)
Positioittemme välillä on nyt juuri se metaeettinen kuilu, johon alussa viittasin ja josta myös Eufemia ymmärtääkseni puhui. Todella havainnollista – ja opettavaista: harmi, ettei tällaisia keskusteluja käyty jo peruskoulussa!
Siis: sinä asetut penäämään yhteisön etua (vaivautumatta edes määrittelemään sitä), ja minä yritän saattaa sinut älylliseen vastuuseen eettisestä kannastasi. Sinusta siis kiusaaminen on oikein?
Filosofi, noin karkeasti, on sellainen, joka uskoo, että ihminen kantaa parhaiten vastuunsa etsimällä heltymättä totuutta ja ajattelemalla itse.
Olen kuvitellut, että suurin osa filosofeista on sitä mieltä että totuutta ei ole olemassa jos totuutena pidetään teoriaa joka vastaa täydellisesti todellisuutta. Olenko ollut väärässä?
Lisäksi: Jos en ihan väärin muista, Sokratekselle tarjottiin mahdollisuutta paeta. Hän halusi kantaa vastuunsa ja kohdata syyttäjänsä. Sen jälkeen vastuunkantajia on filosofeissa ollut aika vähän.
Mielestäni muuten vastuunkanto on proaktiivista toimintaa. Siihen liittyy erilaisten vastoinkäymisten kohtaaminen ja ratkaisuiden keksiminen kohtuullisuuden puitteissa. Jos huomaa että yleinen mielikuva ei vastaa odotuksia, on velvollisuus tuoda se yleisön tietoisuuteen.
Jos otan vastuulleni ojankaivamisen, se tarkoittaa että ojan on oltava kaivettu. En minä voi alkaa vaatimaan määritelmää siitä mitä toimenpiteitä minun pitäisi tehdä, jonka jälkeen noudatan noita toimenpiteitä orjallisesti. Ja jos lapio sattuu hajoamaan niin vastuuni raukeaa. Ei se ole mitään vastuunottoa, se on vastuunkiertoa. Vastuullinen ihminen hankkii uuden lapion, tai vähintään käy kertomassa työnjohtajalle että lapio hajosi, eikä jää polttelemaan ojan viereen tupakkia. Vastuullisuus on asian hoitamista ilman että sitä tarvitsee erikseen valvoa.
Siksi kysymys että mitä filosofin pitäisi tehdä on juuri tuollaisen tupakkaapolttavan laiskan lapiomiehen ratkaisu. "Minä olen vain hommissa täällä, ei minulle annettu ohjeita ostaa uutta lapiota, eikä annettu rahaakaan." Se on vastuunpakoilua.
En ole tehnyt mielipidetiedusteluita filosofien parissa. So voisi kyllä olla hauskaa, huumorintajukin tulisi samalla testatuksi. Filosofien luokittelu esittämäsi kysymyksen suhteen pelkästään heidän kirjoitustensa perusteella on hyvin epäkiitollinen tehtävä, etenkin kun ammattifilosofit ovat ymmärtääkseni paljon maallikkoja varovaisempia puhuessaan sellaisista ideaaliobjekteista kuin "teoria, joka vastaa täydellisesti todellisuutta". Missä mielessä "täydellisesti"? Missä mielessä "vastaa"? Missä mielessä on olemassa?" Jne. jne. Tällaisia filosofian peruskysymyksiä nousee esiin. Kyseessä ei siten ei ole mikään mielipidekysymys, johon voisi vastata "kyllä" tai "ei" törmäämättä johonkin kiusalliseen dilemmaan, joka liittyy tietämyksemme, kielemme ym. rajoihin.
Sitä paitsi en edes tiedä, miten filosofien ryhmä olisi mielekkäintä rajata. Muodostaessaan poliittisen ryhmittymän tai liittyessään sellaiseen filosofit eivät enää toimi filosofeina vaan muissa vapaan (?) kansalaisen rooleissa. Filosofia kulttuurimme osana ei ole ammatti, vaikka jotkut tutkivatkin sitä työkseen. Jos minulta kysytään, esim. sinä itse olet filosofi ainakin sikäli kuin keskustelet tällaisista asioista.
Karkeista jaoitteluistahan tässä vain taidettiin puhua. Sinähän tämän toit joka tapauksessa aluksi esille, esitin vain tarkentavan kysymyksen.
Pointtini oli siis vain se, että tämä lauseesi ei käsitykseni mukaan pidä paikkaansa koska filosofit eivät luullakseni omasta mielestään etsi heltymättä totuutta:
Filosofi, noin karkeasti, on sellainen, joka uskoo, että ihminen kantaa parhaiten vastuunsa etsimällä heltymättä totuutta ja ajattelemalla itse.
Tämän kirjoittaessasi sinulla oli varmasti mielessä joku täsmällinen totuuden ja filosofin määritelmä.
Viimeisimmässä kommentissasi oli muuten monta valtavan hienoa tapaa väistellä vastuuta!
"Totuuden etsiminen" oli tarpeettoman korukielinen, sekava ja lattea (kerron, kun löydän täsmällisemmän) mutta kaikessa kliseisyydessään varsin ymmärrettävä ilmaisu sille pyrkimykselle, joka toivottavasti meitä yhdistää tässä keskustelussa. Minun puolestani voimme hyvin sopia, että olemme tavoittelemassa lopullista, täydellisesti todellisuutta vastaavaa teoriaa, mutta sikäli kuin emme pidä tuota kauhean relevanttina tai realistisena tavoitteena, voimme ainakin yrittää tietää enemmän eli omaksua tosia ja perusteltuja uskomuksia tai käsityksiä.
Tuota siis tarkoitin totuuden etsimisellä. Älyllistä hyvettä, ei kovin tarkasti määriteltyä, mutta juuri siksi velvoittavaa.
Hyppään hieman asioiden edelle: kenties päädymme lopputulokseen, että filosofia on tietyiltä olennaisilta osin vastuun väistelyä. Olen valmis hyväksymään tämän johtopäätöksen ja samalla uskomaan, että vastuun väistelyä mitä ilmeisimmin myös tarvitaan.
Toisaalta en tajua, mitä asiaan kuuluvaa vastuuta väistäisi se, joka myöntää, että ei tiedä. Nyky-ymmärrykseni perusteella en kykene ratkaisemaan tyydyttävästi monia sellaisia asioita, jotka tässä keskustelussa ovat auki.
On syytä muistaan, että ojan kaivaminen on olennaisella tavalla erilaista työtä kuin oppiminen tai filosofinen ajatustenvaihto. Kukin asia vaatii asiaankuuluvan asenteen. Yrität keskustella filosofiasta kuin se olisi päivänpolitiikkaa; ilmeisesti yrität riistää autonomiselta filosofiselta näkökulmalta sen oikeutuksen. Jos näin on, niin on pakko kysyä, miksi.
Mitä totuuden etsintään tulee, tämän pyrkimyksen vakavuus tulee ilmi siinä, että jopa totuuden käsite itse joudutaan tunnustamaan tutkimuskohteeksi. Ideaalinen älyllinen ankaruus on sitä, ettei mitään kiveä periaatteessa jätetä kääntämättä. Tietenkin filosofi kantaa sitä raskaamman vastuun, mitä vastuuttomampana tällainen toiminta poliittiselta kannalta nähdään, mutta periaatteessa filosofian vastuualue on ensisijaisesti abstrakti ja vasta toissijaisesti konkreettinen, ja näin sen on oltava.
Yrität keskustella filosofiasta kuin se olisi päivänpolitiikkaa;
Sanon jo aiemmin että puhun muutaman tuhannen vuoden perspektiivillä. Vertauksesi että kyseessä on päivänpolitiikka ontuu aika pahasti.
Minä tarkastelen vain panoksia ja tuottoa.
Panos: tuhansia vuosia resursseja.
Tuotto: katastrofaalinen. Monet käsitteet, kuten vastuu, ovat merkittävästi epäselvempiä kuin 2000 vuotta sitten. Vastuun käsitteen epäselvyyden ja vastuunoton rapautumisen välillä on voimakas ajallinen korrelaatio. Vastuunoton rapautuminen on aiheuttanut ihmiskunnalle merkittäviä vahinkoja.
Toisaalta en tajua, mitä asiaan kuuluvaa vastuuta väistäisi se, joka myöntää, että ei tiedä. Nyky-ymmärrykseni perusteella en kykene ratkaisemaan tyydyttävästi monia sellaisia asioita, jotka tässä keskustelussa ovat auki.
Ei kukaan pakota ottamaan valtaa ja sen mukana seuraavaa vastuuta. Filosofit ovat kuitenkin selvästi halunneet ottaneet vallan määritellä ja selventää käsitteitä. Vallan mukana seuraa vastuu työn lopputuloksesta.
Filosofit käyttävät valtaa kun vaikkapa vastuun käsite määritellään epäselväksi. En ole kohdannut filosofia joka oikeasti sanoisi ettei hän tiedä ja olisi sen jälkeen hiljaa. Päinvastoin, he kehräävät kaikenlaista scheissediskurssia joka hämärtää sen että he eivät tiedä, luultavasti jopa itseltään.
Lisäksi he peittelevät omaa tietämättömyyttään pilkkaamalla maallikoita kun nämä osoittavat että keisarilla ei ole vaatteita. Haastan sinut osoittamaan minulle yhdenkin filosofisen artikkelin jossa ei sanota mitään muuta kuin "en tiedä". Jos väitteesi olisi tosi, jokainen filosofinen artikkeli sisältäisi vain pelkästään tämän lauseen eikä mitään muuta.
Vastuun kannalta on yhdentekevää, onko kysymys esimerkiksi vastuusta oikeasti vaikea vai onko kyse vain filosofien ammattitaidottomuudesta tai kenties filosofien käänteisistä insentiiveistä ratkaista filosofisia ongelmia.
Olennaista on vain, ovatko filosofit halunneet ottaa vallan ja vastuun (ovat) ja kuinka he ovat onnistuneet tavoitteessa.
ilmeisesti yrität riistää autonomiselta filosofiselta näkökulmalta sen oikeutuksen. Jos näin on, niin on pakko kysyä, miksi.
Siksi, että filosofia riistää meiltä ihmisyyden legitimoimalla pahuuden yhteiskunnassa.
"Legitimoimalla pahuuden yhteiskunnassa"? Asiatonta.
Jokainen voi harjoittaa filosofiaa, ja filosofiaa koskeva keskustelu on oman näkemykseni mukaan aina jo filosofiaa. Se, että päättää tarkastella filosofeja ulkoryhmänä, on suunnilleen perverssein kuviteltavissa oleva tapa väistellä ajattelun haastetta.
Missä päin maailmaa filosofit ammattiryhmänä ovat ottaneet itselleen vallan määritellä arkidiskurssin käsitteet?
Luulen, että tämä keskustelu on alkanut kiertää kehää. Ehdotan, että päätetään se tähän.
Kas, nyt vasta huomasin koko keskustelun.
Timo, kiitos pohdinnoista. Nautin niiden lukemisesta. En kuitenkaan ole sinun jaottelusi mukainen pehmoliberaali. Jos on valittava, niin pikemminkin eksistentialisti (sekään ei kyllä tyydytä). Pehmoliberaali ymmärtääkseni kuvittelee, että politiikka on kuitenkin jotenkin eettistä. Minä en kuvittele, vaikka kuvittelematta jättäminen jättääkin minut kieltämättä jokseenkin hankalaan läpeen.
Mikko, vaikutat tuohtuneelta. Tuntuu myös siltä, että haluat haastaa jonkun ryhmän. Minulle ei ole aivan selvää minkä ryhmän (olen Timon kanssa samaa mieltä siitä, että sinä olet tässä keskustelussa selvimmin filosofi, ja kuitenkin tunnut laskevan itsesi tuosta ryhmästä ulos). Joka tapauksessa oletan, että luet minut siihen ryhmään, jonka haluaisit haastaa.
Ei, en aio vastata kysymykseesi vastakysymyksillä, vaikka se kävisikin hyvin helposti. Sen sijaan vastaan siihen, mitä ymmärsin.
Filosofi on perinteisesti se, joka asettuu yhteisön ulkopuolelle. Ei välttämättä konkreettis-fyysisesti, mutta vähintäänkin henkisesti. Hänen tehtävänsä on perinteisesti ollut rakastaa viisautta ja tavoitella totuutta (mistä on päädytty kaikenlaisiin kummiin väitteisiin totuuden luonteesta). Ei siis pelkästään selventää käsitteitä; se on paljon myöhempi ja pessimistisempi idea: kun totuuden tavoittelu on huomattu jokseenkin monimutkaiseksi, on ruvettu pohtimaan mikä tekee siitä niin hankalaa, ja tässä pohdinnassa on päädytty kiinnittämään paljon huomiota kieleen. Jotkut kieleen keskittyjät ovat keskittyneet käsitteiden selventämiseen. Minä henkilökohtaisesti en ole hirveän kiinnostunut sellaisesta filosofiasta, jossa filosofia redusoidaan käsitteiden selventämisen.
Kuitenkin: filosofi on perinteisesti asettunut yhteiskunnallisten velvoitusten ulkopuolelle vähintäänkin silloin kun ne ovat todellisen tehtävän, viisauden rakastamisen tiellä. Onko filosofi pyrkinyt vaikuttamaan yhteisöönsä? Moni filosofi epäilemättä on. Riippuu hänen eettisistä käsityksistään merkitseekö tämä sitä, että hänellä on vastuu kannettavanaan tekojensa seurauksista. Oletetaan että hänen eettiset käsityksensä ovat sellaiset, että kyllä, hänen on jotenkin vastattava pyrkimyksistään.
Nyt tämä menee hankalaksi jos en ota esimerkkiä. Ylipäätään koko keskustelua rasittaa se ongelma, että filosofit, siis ne oikeat filosofit (harva kutsuu itseään filosofiksi ja vielä harvempaa kutsutaan filosofiksi) ovat yleensä aina olleet todella pahasti eri mieltä toistensa kanssa. Toisin sanoen heitä voi kutsua ryhmäksi vähän niin kuin yksinäisiä susia tai erakoita voi kutsua ryhmäksi. Filosofeja ei siis minusta voi mielekkäästi vastuullistaa ryhmänä, vaan ainoastaan yksilöinä.
En ole enää opetuslapsi, mutta en myöskään kutsu itseäni filosofiksi, olen vain alan opiskelija. Mutta koska ilmiselvästi tuohtumuksesi kohdistuu ainakin minuun, niin otan esimerkiksi itseni. Kelpaan esimerkiksi siksikin, että oman etiikkani mukaan minun on vastattava pyrkimysteni seurauksista ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Lisäksi pyrin vaikuttamaan yhteisööni sillä mitä teen.
Pidän itseäni kovin vaikutusvallattomana. Mutta jotain saatan kuitenkin saada aikaan; miten siis otan vastuun siitä, mitä pahaa ajatuksistani voi seurata? Pitäisikö minun olla hiljaa? Otanko jotain vastuuta siitä, miten minulle mieluisien filosofien ajatuksilla puolustetaan kaikenlaista minusta vastustettavaakin? Mikä on filosofin valta? Useimmat filosofian laitoksilla toimivat sanoisivat, ettei sellaista ole, mutta vastaus on kiertelyä: tieteellinen toiminta on lähes aina jollain tapaa yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, vaikka usein aika vähän. Vaikuttavuus merkitsee aina jonkinlaista valtaa.
Olisinko vastuullinen filosofi vain jos sulkeutuisin erakkonunnaksi jonnekin enkä enää koskaan puhuisi tai kirjoittaisi sanaakaan, miettisin vain itsekseni? En, sillä en usko, että ajatusten jakaminen on vaarallista. (Tai jos se on vaarallista, niin sitten se on lajityypillinen vaara, josta ihminen tuskin pääsee koskaan eroon. Ei tunnu mielekkäältä ryhtyä niin jainalaishenkiseksi, että alkaisin varoa sitä.)
Otan jonkin verran vastuuta siitä, että minua miellyttäviä ajattelijoita käytetään mielestäni väärin, typeryyksien puolusteluun. Olen miettinyt asiaa. Synnintuntoiseksi en heittäydy (se olisi mieletöntä), mutta koetan olla erityisen tarkkana kun esimerkiksi muiden alojen seminaareissa vedotaan huonosti sellaisiin filosofeihin, joista pidän. Kannan vastuutani korjaamalla havaitsemiani virheitä.
Olen valinnut sellaisen filosofian alan, jolla minulla on ajoittain jonkin verran täysin perusteetonta valtaa. Olen usein ainoana tieteenfilosofina muiden alojen tutkijoiden joukossa, ja koska muiden alojen tutkijat usein suhtautuvat filosofiantutkijoihin kummallisesti, minulla on epämääräistä auktoriteettiasemahkon tuomaa valtaa. Se on epämiellyttävää. Kannan siitä vastuuni koettamalla tehdä oman asemani heidän joukossaan mahdollisimman selväksi: en ole siellä tuomitsemassa vaan tutkimassa. Onneksi tutkittavillani on kokemuksia kenttätyöstä, ja saan valta-asetelman muuttumaan rinnastamalla asemani siihen. Noissa tilanteissa pyrin käyttämään valtaa mahdollisimman vähän; joskus tämä on tietysti ristiriidassa sen kanssa, mitä kuvasin edellisessä kappaleessa. Silloin on aina tehtävä valinta. Päädyn yleensä avaamaan suuni koska olen niin hölö.
Yksi vastuunkannon puoli on se, että pyrin kirjoittamaan selvästi. En tietenkään osaa, mutta yritän. Pidän sitä eettisenä velvollisuutenani: jos pyrin vaikuttamaan ihmisiin, minun on pyrittävä tekemään se mahdollisimman ymmärrettävästi.
Lisäksi olen pyrkinyt kantamaan vastuuta työstäni valitsemalla tutkimusaiheen, joka hyödyttää eräitä ja kiinnostaa melko monia.
Mikko, tämä ei tietenkään riitä sinulle vastaukseksi. Sinä käsittääkseni haluaisit, että filosofian laitosten väki ripottelisi tuhkaa päälleen (vastuunkannon vaatiminen on aina syytös) koska meillä ei ole enää länsimaissa mitään auktoriteettiasemassa olevaa perustetta, jonka perusteella tosi ja epätosi tai oikea ja väärä erotettaisiin toisistaan. Korjaa jos ymmärsin sinut väärin.
Historiallisesti tämä taitaa olla pikemminkin teologinen kuin filosofinen asia; Nietzscheä seuraten nykyisyyden voisi nähdä erittäin protestanttisena lopputulemana. (Toinen vaihtoehto olisi keskittyä nykypäivempään ja ajatella postkolonialismin merkitystä, mutta jätän sen nyt väliin.) Protestanttisen ajattelun ytimessä on oman ymmärryksen seuraaminen ja opetetun kyseenalaistaminen. Nämä periaatteet taas johtavat aika helposti havaintoon, etten tiedä mitään, joten protestanttinen ajattelu johtaa oman perustansa murenemiseen. Filosofeilla on tietysti ollut roolinsa protestanttisen kyseenalaistamisen innokkaassa harjoituksessa. Sinä selvästikin pidät serauksia pahoina. Minä pidän niitä monenlaisina, sekä hyvinä että pahoina että neutraaleina.
Pitäisikö tästä kantaa vastuuta jotenkin? Kenen? Kuitenkin erilaisia versioita toteamuksesta, etten tiedä mitään, tai että kaikki tieto tai kaikki moraalikoodistot ovat jollain tapaa suhteellisia, on esitetty jo paljon ennen länsimaisen filosofian syntyä, ja lukemattomia kertoja sen historian aikana. Käsittääkseni sinua ärsyttää ennen kaikkea se, että nykyään joillain tieteenaloilla tällaiset väitteet otetaan huomioon, ja suuri osa seurauksista on melko turhaa sanainpyörittelyä, jota sitten siteerataan mediassa. Se on minustakin usein ärsyttävää, ja selvästi monet filosofit ovat siitä huolissaan - ainakin jos mietitään kuinka moni filosofi on keskittynyt todistamaan relativismia vääräksi. Minusta se on kuitenkin sekä puisevaa että tehotonta hommaa, joten siihen en ryhdy.
En ota vastuuta siitä, että (käsittääkseni?) sinun mielestäsi elämme kauheita ihmistieteiden rappion aikoja. Minun mielestäni emme elä. Sen sijaan koetan kyllä jossain määrin kyseenalaistaa filosofin asemaa yhteisön ulkopuolelle asettujana, ja ajattelen ajattelun vaikutuksia. En tiedä etäännynkö filosofiudesta kun olen jatkuvasti enenevissä määrin innostunut tarkastelemaan tiedon ja yhteisöjen välisiä suhteita, tiedon tuottamisen käytännön prosesseja, abstraktien ajatusten ruumiillistumia tutkimustyössä ja muuta sellaista varsin maallista. Koetan väitöskirjassani tutkia sitä, miten tietyn ajatuksen erilaiset versiot ovat oikeasti vaikuttaneet tiettyjen tieteenalojen kehitykseen. Lähtökohtani ei siis ole se, että pitäisi surra nykyistä rappiota, vaan se, että me emme riittävän hyvin tiedä mitä filosofien ja muiden teoretisoijien esittämillä ajatuksilla on tehty esimerkiksi suomalaisen tieteen historiassa: miten ne on ymmärretty ja miten ne ovat vaikuttaneet tutkimustyöhön.
Näyttää siltä, että päädyin vastaamaan näin: jos minun on otettava toivon mukaan tulevana filosofina vastuuta jostain, minun on otettava selvää mistä. Olen alkanut ottaa selvää.
Mikko, tähän täytyy vielä huomauttaa jotain:
Panos: tuhansia vuosia resursseja.
Tuotto: katastrofaalinen.
Tuon jälkeen esitit perustelemattomia historiallisia väitteitä, mutta olennaisempaa on näkemyksesi, että filosofit eivät kahteentuhanteen vuoteen ole saaneet aikaan mitään pysyvää. Filosofit ovat kuitenkin saaneet aikaan esimerkiksi logiikan ja vallan kolmijako-opin, ja käytännössä kaikki länsimaiset tieteenalat ovat jossain vaiheessa eriytyneet filosofiasta omiksi aloikseen. Väitteesi on minusta siksi kummallinen.
Lueskelin tätä keskustelua uudestaan, sillä etenkin Mikon kommentit herättivät ristiriitaisia tunteita. Tuntui siltä, että siinä oli sotkuisesti esillä hyvä ajatus, ja jossain kohtaa keskustelua se havainnollistuikin hyvin.
Mikko, tykkäsin noista kommenteistasi, joissa huomautat kuinka helposti syntyy tarve alkaa räpistellä vastuunkantoa vastaan silloin kun sitä vaaditaan. Ts. kuinka helposti herää tarve tarve kiistää, että joku olisi minun syyni. (Jep, minussakin heräsi kun vaihdoit vaihdetta ja aloit oikein reippaan kohtuuttomasti syyllistää eli kiusata.) Ja etenkin tykkäsin siitä kuinka kutsuit vastuunkantoa emotionaaliseksi
heittäytymiseksi. Se liittyy kirjoitukseni asiaan kiinnostavan tuntuisilla tavoilla, ja tuo miellyttävällä tavalla mieleen Kierkegaardin. Katsotaan saisinko tästä kirjoitettua jotain johonkin järkevämpään kellonaikaan.
... filosofit, siis ne oikeat filosofit (harva kutsuu itseään filosofiksi ja vielä harvempaa kutsutaan filosofiksi) ovat yleensä aina olleet todella pahasti eri mieltä toistensa kanssa. Toisin sanoen heitä voi kutsua ryhmäksi vähän niin kuin yksinäisiä susia tai erakoita voi kutsua ryhmäksi. Filosofeja ei siis minusta voi mielekkäästi vastuullistaa ryhmänä, vaan ainoastaan yksilöinä.
Rahoitusalan ekspertit, siis ne oikeat rahoitusalan ekspertit (harva kutsuu itseään rahoitusalan ekspertiksi ja vielä harvempaa kutsutaan rahoitusalan eksperteiksi) ovat yleensä aina olleet todella pahasti eri mieltä toistensa kanssa. Tosin sanoen heitä voi kutsua ryhmäksi vähän niin kuin yksinäisiä susia tai erakoita voi kutsua ryhmäksi. Rahoitusalan eksperttejä ei siis minusta voi mielekkäästi vastuullistaa ryhmänä, vaan ainoastaan yksilöinä.
Kuulostaa sellaiselta, jonka joku rahoitusalan ekspertti on varmasti sanonut televisiohaastattelussa viime päivien kriisin aikana.
Kaipaan sellaista yhteiskuntaa, jossa erilaiset vastuuta kantavat ammattikunnat toimivat jonkinlaisen itseorganisoituvan kiltajärjestelmän mukaisesti. Vääryyksiä tekeviä rangaistaan viime kädessä erottamalla heidät killasta jolloin he menettävät oikeuden harjoittaa tointa.
Vastuunkannon lisääminen on minusta olennainen osa eettisesti kestävämpää maailmaa. Tällaisen kiltajärjestelmän vahvistaminen on mielestäni hyvä tapa lisätä vastuunkantoa. Onko sinulla ehdottaa jotain muuta?
En myöskään näe, että filosofit olisivat ammattikuntana tästä mitenkään poikkeus. Vaikka filosofin imagoon kuuluukin poussailla tietynlaisena yksinäisenä sutena, se on käytännössä silmänlumetta. Vähän kuin goottiteinit jotka kuvittelevat olevansa hirveän erilaisia kun pukeutuvat eri tavalla kuin muut ihmiset. Oikeastihan filosofiassa on varsin selvästi (varsinkin jälkeenpäin) tunnistettavia muotivirtauksia ja koulukuntia eikä mitään uniikkeja lumihiutaleita.
Tietenkin jokaisen ammattikunnan edustajat vastustavat henkeen ja vereen vastuuta ja sisäistä ammattikunnan kontrollia esimerkiksi juuri käyttämiesi argumenttien voimalla: ei ole muka olemassa mitään yhtenäistä ammattiryhmää. Kadunmies voi kuitenkin varsin helposti sortteerata ihmiset filosofeihin tai ei-filosofeihin.
Aina on rajatapauksia. Se ei tarkoita etteikö filosofin käsite olisi intuitiivisesti useimmille ihmisille selvä ja riittävän päällekkäinen rangaistavan joukon kokoamiseksi. Rajatapauksia, kuten minua, voidaan rangaista varmuuden vuoksi, olemme kuitenkin tehneet jotain pahaa.
Ei siis pelkästään selventää käsitteitä; se on paljon myöhempi ja pessimistisempi idea: kun totuuden tavoittelu on huomattu jokseenkin monimutkaiseksi, on ruvettu pohtimaan mikä tekee siitä niin hankalaa, ja tässä pohdinnassa on päädytty kiinnittämään paljon huomiota kieleen.
Esitin, että tämä on mitä filosofia minimissään on väittänyt ottavansa vastuulleen. Tietysti voi argumentoida myös laajemmasta vastuusta, mutta jos nyt aloitetaan edes tästä käsitemäärittelyä koskevasta vastuusta kun emme ole edes siitä samaa mieltä.
Onko filosofi pyrkinyt vaikuttamaan yhteisöönsä? Moni filosofi epäilemättä on.
Kaikki ihmiselämä on vaikuttamista. Jos pidät blogia, jossa käy ilmi että olet filosofian tutkija, saat tietynlaista auktoriteettia. Sitä ei tarvitse välttämättä edes mainita, riittää että annat vaikutelman vaikkapa viittaamalla tiettyihin "vaikeisiin" kirjoihin. Jos filosofin auktoriteetin turvin esität mielipiteitäsi käsitteistä, olet ottanut filosofialle kuuluvaa käsitemäärittelyyn kuuluvaa valtaa. Siitä seuraa että olet vastuussa mitä tapahtuu.
Yksinkertaistettu esimerkki siitä miten asia voisi mennä:
Kuvitellaan, että tämän auktoriteetin turvin kirjoitat blogikommentin, jossa esimerkiksi kyseenalaistat vastuun käsitteen olemassaolon. Olet jalkautunut tavallisen kansan pariin, ottanut filosofin auktoriteetin, ja sen turvin luonut useille maallikoille mielikuvan, että vastuun käsite on epäselvä ja luonut argumentteja, jolla hän voi uskottavasti luikerrella ulos vastuusta.
Kun maallikko seuraavan kerran joutuu tilanteeseen jossa hän valitsee kantaisiko jostain asiasta vastuuta, hänellä on valmiina rationalisointi siitä, että vastuu on oikeastaan epäselvä asia, joka saa hänet luistamaan vastuusta.
On vastuunpakoilulle tyypillinen argumentti väittää, että vastuu vaatii intention tehdä pahaa. Intentio ei kuitenkaan ole millään muotoa olennainen osa vastuuta. Jos otan vastuun ojankaivamisesta, on minun tehtäväni huolehtia siitä että oja on kaivettu. Ei ole merkitystä, onko oja kaivamatta koska en halunnut sitä kaivettavaksi vai koska lapio meni rikki. Olen ottanut vastuun, olen epäonnistunut, minun on kannettava vastuu.
Riippuu hänen eettisistä käsityksistään merkitseekö tämä sitä, että hänellä on vastuu kannettavanaan tekojensa seurauksista.
Oletko ihan oikeasti tätä mieltä?
Mieleen tulee taas analogia: saako pankinjohtaja antaa lainaa, jos tietää ettei lainaaja pysty maksamaan sitä, koska tietää että se on jonkun muun ongelma ja saa siitä itse hyvät bonukset, kunhan vain lakia ei rikota ja on itse sitä mieltä että teoista ei tarvitse kantaa vastuuta?
Olen täysin eri mieltä. Vastuu muodostuu nimenomaan sosiaalisesti. Se on sopimus. Vastuunkantaja määrittelee etukäteen minkä tontin ottaa hoitaakseen. Hän saa tontinhoidosta koituvat hyödyt, mutta jos homma menee käteen, joutuu myös kantamaan vastuun.
olennaisempaa on näkemyksesi, että filosofit eivät kahteentuhanteen vuoteen ole saaneet aikaan mitään pysyvää.
En ainakaan tarkoittanut puhua filosofiasta kokonaisuutena.
Laajemmassa tarkastelussa voi osoittautua, että filosofia on saanut aikaan jotain hyvääkin jollain toisella osa-alueella.
Minun moraalini mukaan tarkoitus ei pyhitä keinoja. Yksittäistä pahaa ei voi perustella kokonaisuuden hyvyydellä. Siksi olen tässä keskittynyt vain käsitteen "vastuu" tarkasteluun.
Tästä oikeastaan paljastui samalla hyvä määritelmä ryhmään kuulumiselle. Ryhmän jäsen on jokainen, joka jotain poliittista tavoitetta edistäessään käyttää suoraan tai epäsuorasti kyseisen ryhmän valtaa. Valta voi perustua esimerkiksi joukkovoiman pelotteeseen tai arvovaltaan.
- Onko filosofeista hyötyä?
- Mitä tarkoitat filosofeilla?
- Tarkoitan sitä ihmisten joukkoa, joiden kirjoitukset (oli sitten julkaisu kirja tai artikkeli) luokitellaan kirjastossa filosofian luokkiin. Voit käsitellä rajatapaukset miten haluat, kunhan perustelet ketkä otat mukaan ja ketkä et ja millä perusteella.
- Mitä tarkoitat hyödyllä?
- Näiden kirjoitusten tuottamaa kokonaishyötyä suhteessa siihen, mitä niihin on kokonaisuutena ja taustaprosesseineen panostettu.
- Entä jos hyöty on sitä, että joku yksittäinen saa elämänhalunsa takaisin luettuaan Platonia?
- Totta kai! Laske se mukaan, kunhan liität mukaan arvion sen arvosta ja perustelet valintasi. Kokonaisarvon voit laskea miten haluat, enhän minä voi edes arvata etukäteen filosofiaa tuntemattomana mistä se koostuu. Edelleen: kunhan perustelet valintasi.
- Tämä on aika vaikeaa.
- Annan yhden helpotuksen: ajattele filosofiaa eli filosofeja yhteen pussiin suljettuna. Minua kiinnostaa mitä pussiin menee ja mitä tulee ulos. Voit jättää filosofian sisäisen toiminnan ja mekanismit kokonaan pois. Ehkä se helpottaa.
Hetken lapsi, dialogit ovat aina hauskoja. Sokrates olisi kuitenkin jäänyt kiinni jos hän olisi vastannut kysymykseen "Mitä tarkoitat hyödyllä?" niin, että selitys olisi perustunut sanalle "kokonaishyöty".
Mikko, haluat siis puhua vastuusta. No, tässähän täytyy siis vastata Timolle: minusta vastuun käsite ei ole rikki. Ei edes taida olla vain yhtä vastuun käsitettä, vaan pikemminkin ainakin kaksi. Kuitenkin kun käytetään sanaa "vastuu", niin tullaan yleensä ymmärretyksi. Tietysti tuota sanaa käytettäessä ilmaistaan usein asioita, joista ihmiset ovat eri mieltä, tai joiden suhteen he epäröivät.
Mikko, en usko, että vastuusta puhuminen olisi joskus aiemmin ollut olennaisesti nykyistä helpompaa. Esimerkiksi tästä käy Sofokleen Antigone; siinä mitataan vastuuta lakien seuraamisesta ja vastuuta oman etiikan tai jumalien seuraamisesta, eikä mitään yhtä oikeaa ratkaisua ole.
Vastuunkannon vähenemisestäkään en ole vakuuttunut. Esimerkiksi lapsikuolleisuuden väheneminen (suhteessa väestön kokoon) lähes kaikkialla on mittari, jonka perusteella voisi väittää, että vastuuta toisista ihmisistä kannetaan nykyään päin vastoin entistä enemmän, ja vastuunkanto ulottuu entistä laajemmalle. Ei siitä ole kahtasataakaan vuotta kun lapsia on Suomessa kuollut kylmään koska kierteleviä romaneita ei ole haluttu laskea sisätiloihin pakkasella. Nykyään moista ei siedettäisi.
Minusta kiltajärjestelmäsi kuulostaa byrokratialta. Mitä "vastuun kantaminen" siinä käytännössä tarkoittaisi? Tuottaisiko kiltajärjestelmä ihmisille halun toimia jotenkin nykyistä vastuullisemmin? En usko.
On vastuunpakoilulle tyypillinen argumentti väittää, että vastuu vaatii intention tehdä pahaa. Intentio ei kuitenkaan ole millään muotoa olennainen osa vastuuta.
Tähän vastatakseni minun on palattava alkuperäiseen blogikirjoitukseeni. Käsittääkseni olemme samaa mieltä siitä, että ihminen ei voi muuttaa toisen ihmisen eettisiä näkemyksiä. En voi saada sinua pitämään jotain asiaa hyvänä, jos pidät sitä pahana. Manipuloida tietysti voin jos osaan, mutta sen seurauksenahan sinä muuttaisit kantaasi itse; minä en voi tehdä sitä. Etiikka on tällaisessa kokemusmielessä triviaalisti yksilön asia.
No, sinä kuvasit vastuunkantoa hienosti heittäytymisenä. Minusta tuo heittäytyminen vaatii kokemuksen, että on jollain tapaa vastuussa, tai että haluaa ottaa vastuun. Kysyit olenko tosissani kun sanon, että riippuu ihmisen eettisistä käsityksistä onko hänellä vastuu kannettavanaan tekojensa seurauksista. Olen, olen aivan tosissani. Ei ihminen kykene kantamaan eettistä vastuuta jos hän ei koe olevansa vastuussa. Heittäytyminen ei tapahdu kuin omasta halusta.
Politiikka on sitten eri juttu. Ihmistä voidaan rangaista hänen tekojensa seurauksista. Hänet voidaan pakottaa korvaamaan jotain. Hänet voidaan painostaa näyttelemään vastuunkantajaa. Tässä taitaa olla käytössä toisenlainen vastuun käsite; ei se subjektiivinen, johon liittyy heittäytyminen vastuunkantoon. Tämä vastuun käsite on poliittinen, ja se perustuu monille erilaisille, usein epämääräisille ihmisten välisille sopimuksille, kiusaamiselle ja väkivallalle, normeille ja laeille.
Eettisessä vastuussa, vastuunkannossa, tai vastuuntunossa, kysymys intentiosta on jännä. Minä saatan kokea olevani vastuussa sellaisesta, mitä en ollenkaan aikonut saada aikaan. Voin esimerkiksi ajatella, että minun olisi pitänyt osata ennakoida paremmin. Tämä on kuitenkin hyvin tapauskohtaista ja henkilökohtaista: jotkut tahtovat kantaa vastuuta kaikesta, toiset eivät juuri mistään. En usko, että on mahdollista muuttaa toisen ihmisen vastuuntunnonkokemuksia.
Poliittinen keskustelu vastuusta taas tuntuu vetävän kahteen suuntaan. Ensinnäkin minustakin olisi kiva jos ihmiset ottaisivat joissain tilanteissa enemmän vastuuta sellaisistakin asioista, joita he eivät tarkoittaneet saada aikaan mutta silti saivat. Tämä on kuitenkin heidän etiikkansa asia. Käsittääkseni varsin virkistävät kommenttisi on luettava yritykseksi manipuloida (kiusata, painostaa, suostutella) ihmisiä vastuuntuntoisemmiksi. Saa nähdä kuinka hyvin onnistut poliittisessa projektissasi.
Toisaalta vastustan sitä, että tuota toivetta vietäisiin kovin paljon normeihin tai etenkään lakeihin saakka. Jos tekojensa seurauksista on yhteisön tai lain edessä vastuussa riippumatta intentioista, niin oletko vastuussa jokaisesta itkuraivarista, jonka joku satunnaisesti suuttuva sattuu saamaan sanoistasi? Tai onko perhonen vastuussa hirmumyrskystä? Minusta ei, ja intentioilla on paljonkin väliä. Tämä näkyy laeissakin; kaikki tuntemani lakijärjestelmät ottavat huomioon sekä teon tarkoituksen että seurausten ennustettavuuden.
Jos oikein muistan (päivämäärän ja kirjoittajan), eilisen Metrossa oli Jukka Relanderin kolumni, jossa hän selvensi poliittisen vastuun käsitettä varsin taitavasti: asemansa vuoksi ministerin on oltava valmis kantamaan (tai osoittamaan kantavansa – en osaa tarkkaan sanoa, mitä eroa näillä on) vastuunsa myös ja ennen kaikkea sellaisista tapahtumista, joihin ministeri ei itse ole syypää; poliittinen vastuu ei siis edellytä syyllisyyttä.
Vahventaisin edellistä: "ei ole syypää" -> "ei voi olla syypää".
Mikko ja Eufemia, tuo kiltajärjestelmä ei niinkään kuulosta byrokratialta kuin joltakin pelottavammalta: korporatismilta.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ei edes taida olla vain yhtä vastuun käsitettä, vaan pikemminkin ainakin kaksi.
Tämä on erittäin hyvä huomio. Ilmaisisin sen kuitenkin hieman toisella tavalla. Vastuu tarvitsee ainakin:
(1) sopimuksen
(2) emotionaalisen heittäytymisen eli sitoutumisen
(3) yhteisöllisyyden eli kiusaamisen
Luulen, että kulttuurissamme on tällä hetkellä vallalla taustaoletus, että (2) yksinään on välttämätön ja riittävä ehto vastuun toteutumiselle.
Epäilen, että taustaoletus ei pidä paikkaansa. Toivoisin vastaesimerkkejä jos keksitte.
Emotionaalinen heittäytyminen eli sitoutuminen tuntuu olevan nykyaikana todella harvinaista. Ajatellaan jotenkin naiivisti että se vain syntyy itsestään jostain (esim. rakkaus) ja jos se on todellista, se jatkuu ikuisesti.
Luulen kuitenkin, että psykologisessa mielessä fyysisen sopimuksen tekeminen on aivan keskeinen tekijä sitoutumisessa eli emotionaalisessa heittäytymisessä. Niin kauan kuin nimeä ei ole paperissa, elättelen takaraivossani ajatusta siitä että aina on mahdollista lähteä livohkaan jos homma alkaa mennä kiville. Tämä takaportti tarkoittaa, että en ole enää niin kiinnostunut lopputuloksesta. Ihminen on äärimmilleen motivoitunut vasta kun pakoreittiä ei enää ole.
Yhteisöllisyyttä eli kiusaamista tarvitaan sopimuksen syntymisessä. Jos vanha muistini ei petä, aiemmin vihkikaavassa mainittiin, että "olemme kokoontuneet yhteen Jumalan silmien eteen todistamaan ...".
Kiusaamisella varmistutaan siitä, että vahvempi osapuoli ei pysty kiristämään resursseja heikommilta osapuolilta tekemättä sopimusta.
Kiusaamisella varmistetaan myös se, että sopimus pidetään huonoinakin aikoina. Kun menee huonosti, ajattelemme lyhyemmällä tähtäimellä. Ihminen pyrkii helposti tulkitsemaan sopimukset omaksi edukseen ja livistämään niistä jos se vain mitenkään on mahdollista. Kiusaamisella varmistutaan siitä, että sopimusrikon kustannukset ovat riittävän korkeat.
Pitkillä sopimuksilla on valtava positiivinen vaikutus mielenterveyteen ja turvallisuudentunteeseen. Esimerkiksi parisuhteessa tämä näkyy niin, että kun on käyty läpi myötä. ja vastamäkiä, alkaa kasvaa usko siihen ettei toinen hätkähdä ihan pienistä.
Kun sanon, että vastuuttomuus yhteiskunnassa on lisääntynyt, tarkoitan sillä sitä että (1) ja (3) ovat vähentyneet. Esimerkiksi sellainen ihminen on vähän hölmö, joka pitää avioliittoa ikuisena sopimuksena. Kiusaamista on edelleen, mutta se on kohdistunut pois sitoumuksia ylläpitävästä kiusaamisesta ja useimmiten kohti sitoumuksien rakennetta kyseenalaistavaa kiusaamista. Olisi kiinnostavaa tietää miksi.
Antamasi esimerkki lapsikuolemista tukee esittämääni hahmotelmaa: lapsensa tappavaa naista kohtaan kohdistetaan paljon kiusaamista.
Oma mielikuvani on, että (2) on tosiasiassa merkittävästi vähentynyt, vaikka vastaesimerkkejäkin on. Sen sijaan usko (2) maagiseen voimaan ja syntyyn tyhjästä on vahvempaa kuin koskaan.
Lähetä kommentti
<< Home