Torjunnasta

Tunnen tänään epämääräisen painostavan, aution etäisyyden kaikkiin, joten on oikea hetki kirjoittaa henkilökohtaisen bloggaussarjan toinen osa. En ole vielä varma siitä mitä tekstistä tulee, koska en ole koskaan aiemmin koettanut sanallistaa tätä asiaa ainakaan muille ymmärrettävään muotoon.

Taas, kuten edellisessäkin kirjoituksessa, käyttäydyn ikään kuin kokemusjaotteluni avautuisivat itsestäänselvästi muille, heillä olisi samoja kokemuksia, eli kykenisin ymmärtämään toisten kokemuksia ja he minun. Minua ei kannata haastaa sen vuoksi, sillä en väitä että niin varmasti on. Minä vain käyttäydyn nyt hetken aikaa kuin olisi.

Olen torjunut ihmisiä. Olen myös etääntynyt ihmisistä, enkä ole varma onko se koettu torjunnaksi. Olen tullut torjutuksi, ja olen kokenut joidenkin ihmisen etääntymisen torjuntana. Kokemus on sanaton ja tulkinta vääjäämätön, järkäle polullani vaikka kuinka tahtoisin tulkita toisin. Arvelen tuottaneeni muutamille ihmisille samankaltaisen pysähdyksen. Olen sen edessä yhtä sanaton kuin joutuessani itse pysähtymään.

Kirjoitin aikaa sitten päiväkirjaa, ja kerran kirjoitin siihen sanoitta torjutuksi tulemisen kokemuksesta. Kirjoitin kävelleeni ilomielin minulle uudessa maisemassa, ja kohdanneeni yllättäen läpäisemättömän muurin. Yllättäen, sillä olin luottanut siihen, ettei sellaista tulisi vastaan. Torjutuksi tulemisen kokemusta voisi siis kuvata kokemukseksi, että tulee kahdenvälisessä suhteessa ulossuljetuksi. Siihen ei tarvita mitään muuta kuin passiivisuutta ja vastaamatta jättämistä. Millä ei tietenkään ole väliä muuta kuin niissä harvoissa tapauksissa, joissa on ajatellut että olisi toisin; harvoja ihmisiä menee niin lähelle että edes voisi tulla torjutuksi. Kun menee, torjutuksi tuleminen on jatkuva mahdollisuus, ei vain tuon kertamenemisen.

Vastauksen odottaminen on kuluttavaa. Odottaminen on tietysti aktiivista, vastaamatta jättäminen passiivista, eli kulutus tulee odottajasta itsestään. Kuitenkin kun olen itse ollut passiivinen, jättänyt vastaamatta, kulutus on joskus kuluttanut myös minua. Näin on tapahtunut vaikka toinen ei olisi sanonut odottavansa; olen aistinut odotuksen siitä huolimatta. Silloin olen kokenut oman passiivisuuteni varsin aktiiviseksi: olen nähnyt itse etääntyväni ja ääneti torjuvani vaikken ole tehnyt mitään. Tämä on ristiriitaista, ja juuri siksi minulle eettinen ongelma.

Torjunta herättää epämiellyttäviä tunteita riippumatta siitä koenko itse torjuvani (aktiivisesti tai passiivisesti) vai koenko tulevani torjutuksi. Torjuessani saatan tuntea ärtymystä ja halua vapautua, mikä on kohtuutonta jos kohteena oleva ei vaadi minulta mitään. Odottaminen ei ole vaatimus, se on toive, josta odottaja ei päästä irti. Tai toisin päin, jos itse en päästä irti odotuksesta, saatan tuntea periviholliseni martyrismin valtaavan hitaasti alaa. Näin käy erityisen helposti jos odotukselle on jokin muukin peruste kuin toive. Odotuksesta on paljon vaikeampi päästää irti jos se perustuu toiveen lisäksi lupaukselle, sillä silloin irtipäästäminen on epäluottamuksenosoitus. Jos turha odotus perustuu vähäisellekin lupaukselle, martyrismiä on ainakin minun liki mahdoton välttää, ja se taas synnyttää kaunan. Miksi minut on lupauksella houkuteltu olemaan päästämättä odotuksestani irti? Martyrismi ja kaunaisuus ovat kamalia asioita, niiden kanssa ei voi elää. Joten on irrotettava ote odotuksesta ja toiveesta, ja samalla käännyttävä pois siitä maisemasta, missä muurin kohtasi. Se on vapauttava ja keveä mutta haikea valinta.