Tosiasioihin vetoamisen vapauttavuudesta

Ongelma oli lyhyesti sanottuna tämä: EU-vastustajat väittivät puolueellisten, EU myönteisten tiedotusvälineiden esittävän heidät propagandistisesti vääristellen pelkkinä hörhöinä. Mutta kun heitä asettui kuuntelemaan ja heille antoi luvan antaa itsestään täsmälleen sellaisen kuvan kuin he itse halusivatkin antaa, he aivan liian usein todella osoittautuivat pelkiksi hörhöiksi. Odotin koko vuoden, että joku ei-puolen merkittävä johtohahmo pyytäisi julkisesti anteeksi kampanjansa typeryyksiä ja sanoisi ääneen, että ei-äänen voi antaa myös siitä huolimatta, että ei-puolella ovat niin monet sekopäät ja muuten epämiellyttävät ihmiset. Kukaan ei kuitenkaan noussut tekemään pesäeroa heihin, ja vaikka olin pitkään toivonut pääseväni äänestämään ei, jouduin siis äänestämään kyllä. Jos minua pyydetään samaistumaan joko Kimmo Sasiin tai Leo Melleriin, niin totta kai samaistun Kimmo Sasiin, niin EU-kriittinen vastakkaisen poliittisen äärilaidan edustaja kuin olenkin. Raja nyt vain on vedettävä johonkin. EU-vastustajat antoivat vaikutelman, että kaltaiseni ihminen on ei-toivottu henkilö heidän omasta mielestään korkeampimoraalisemmissa mutta minusta moraalittomissa joukoissaan.

Luin jo jonkin aikaa sitten ystäväni Tommi Uschanovin mediassa mukavasti huomatun teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa?. Onneksi minun ei siis tarvitse edes teeskennellä lukevani Tommin kirjaa puolueettoman kriittisesti; muiden kommentit kertonevat riittävän hyvin, että kirja on oikeasti huomattava teko suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Aion siis rauhassa keskittyä puhumaan teoksen eräästä piirteestä, joka viehättää minua erityisen paljon.

Kuten Sven Laakso sanoo, "Uschanov karttaa argumentoinnissaan tarkasti kaikkea metafyysistä todistelua. Hänen argumenttinsa perustuvat materiaalisille ja empiirisille tosiasioille." Toisin kuin Sven, minä pidän tätä ansiona. Pidän sitä jopa erittäin harvinaisena ja ylistämisen arvoisena ansiona. Metafyysinen todistelu (mikäli ymmärrän lainkaan mitä arvon runoilija tarkoittaa metafysiikalla) ei näet ole sitä, mitä mielestäni politiikassa kaivattaisiin. Päinvastoin, sitä näkee politiikassa aivan liikaa. Ja ennen kaikkea materiaalisille ja empiirisille tosiasioille vakaasti pohjaavaa perustelua näkee aivan liian vähän. Paljon näkee toki sellaista retoriikkaa, jossa väitetään vedottavan tosiasioihin; yllä siteeraamassani katkelmassa mainittu Leo Meller vetoaa mielestään epäilemättä tosiasioihin.

Minusta on syvästi vastuutonta väittää vetoavansa tosiasioihin kun oikeasti ei tee niin. Oma yksityinen etiikkani (josta pitää jossain vaiheessa kirjoittaa jotain jäsennellympää; tiedostan olevani sen osalta huvittavan moderni) hieman hillitsee haluani moralisoida muita kun he keksivät teoriaansa sopivia tosiasioita. Täysin en tässä onnistu moralisointihaluani tukahduttamaan, en vaikka tiedän kuinka helppoa ja houkuttelevaa kivojen tosiasioiden keksiminen on. Olen kaikkea muuta kuin synnitön. Kirjoitin aiemmin Tommin kirjassaankin mainitsemasta tutkimuksesta, jossa huomattiin miten vahvat poliittiset näkemykset korreloivat vahvasti virheellisten tosiasiaväitteitä koskevien uskomusten kanssa.

Tosiasioihin vetoamiseksi kutsutaan usein sitä, että ensin kiinnitetään huomiota muutamaan sinällään virheettömään havaintoon. Niiden pohjalta luodaan omien ajatusten kanssa yhteensopiva teoria, sellainen jossa nuo muutamat havainnot edustavat jotain paljon itseään suurempaa. Teorialle ei tarvita tämän enempää tukea tosiasioilta, ja aina tarvittaessa voidaan marssittaa esille myös noita muutamia, sopivia havaintoja. Tällaiselle perustalle voidaan rakentaa valtaisia poliittisia ja teoreettisia ohjelmia, ja pian puhe tukkii tilan ja vie ajan, eikä tosiasioista enää edes tarvitse ottaa selvää. Kiihdyn kirjoittaessani tätä; onneksi Mozart ja punaviini rauhoittavat ärtynyttä mieltä. Kiihtymys on turhaa; eivät ihmiset pahuuttaan jätä ottamatta selvää, eivät pahuuttaan tee yleistyksiä liian vähän tiedon varassa.

Tosiasiat ovat usein epämiellyttäviä. Ja ikävä kyllä ne eivät ole epämiellyttäviä vain poliittisille vastustajilleni tai -si, vaan aivan yhtä lailla minulle ja sinulle. Esimerkiksi alussa siteeraamassani katkelmassa kuvattiin osuvasti se tosiasia, että kun äänestettiin Suomen EU-jäsenyydestä, EU-vastustajat muodostivat aivan vapaaehtoisesti kokonaisuuden, ja kokonaisuuden nimissä esitettiin paljon kaikenlaista kaistapäistä. Tämä on minulle henkilökohtaisesti samalla tavalla epämiellyttävä tosiasia kuin se, että kun Ensi- ja turvakotien liitto anoi joitain vuosia sitten RAY:lta rahoitusta naisten väkivaltaisuutta käsittelevään tutkimukseen, naisjärjestöt asettuivat yksin tuumin vastustamaan rahoituksen myöntämistä. Kyllä, muistan ihan itse. Kummastelin jo silloin. En ole huomannut yhdenkään naisjärjestön irtisanoutuneen tuostakaan pohjanoteerauksesta, joten en tietenkään voi yhteenkään moiseen järjestöön kuulua. Harmi sinänsä.

Kun politiikassa väitetään, että vedotaan tosiasioihin, tosiasioina esitetään usein – aivan oikein – lukuja ja tilastoja, tai – vähemmän oikein – erilaisia teorioita. Tosiasiat voivat kuitenkin olla myös esimerkiksi tosiasioita riitasoinnusta puheiden ja tekojen välillä. Esimerkiksi riitasoinnusta, joka riipii korviani, kun joku väittää vetoavansa tosiasioihin vaikka on ilmiselvää, ettei hän niin tee. Riipiminen on erityisen epämiellyttävää silloin, kun haluaisi sympata puhujaa. Saatan pitkänkin aikaa koettaa olla huomaamatta koko asiaa, mutta loppujen lopuksi ristiriidan myöntäminen on vapauttavaa. Joskus se tietysti vapauttaa myös muista ihmisistä, mikä on sääli.