Vaiti kärsimisestä

It was no use beginning to dispute with such indulged, unreasoning creatures: so I held my peace. I was accustomed, now, to keeping silence when things distasteful to my ear were uttered; and now, too, I was used to wearing a placid smiling countenance when my heart was bitter within me.

Olin viikonlopun maalla, mutta sienestämisen sijasta sairastuin, makasin mökissä hiljaisuuden keskellä ja luin Anne Brontën Agnes Greyn. Se olikin viimeinen jonkun Brontën sisaruksista kirjoittama romaani, jota en ollut aiemmin lukenut. (Olen maininnut jo monta kertaa mieltymyksestäni goottilaisiin novelleihin, Jane Austeniin, riittävän vanhoihin tyttökirjoihin ja muuhun samanoloiseen. Tietysti olen siis myös hyvin kiintynyt Brontën sisaruksiin.)

Olen ennenkin sanonut, että Anne on aiheestakin se vähiten tunnettu Brontë. Agnes Grey oli vielä huonompi kuin The Tenant of Wildfell Hall, jälkimmäinen kun oli sentään edes riittävän melodramaattinen ollakseen kieroon makuuni. Agnes ei ole Helenin kaltainen ylväs kärsijä, vaan paljon tätä tavanomaisempi martyyri – ja siis samalla toki tätä uskottavampi olento. Kirjan viimeiset sivut tuntuivat kummallisen töksähtäviltä; aivan kuin Agnes ei olisi osannut sopeutua onnelliseen loppuun. Tai ehkäpä Anne ei osannut. Charlotte sanoo sisarestaan, että "hers was naturally a sensitive, reserved, and dejected nature", mikä on helppo uskoa.

Luin miettien sitä mitä yllä kuvatun kaltaisessa tilanteessa pitäisi tehdä: ihminen kantaa kaunaa, ahdistusta, ärtymystä tai surua siitä, kuinka joku toinen käyttäytyy, eikä sano siitä mitään. Olen tehnyt niin itse monta kertaa. Joskus olen sanonut, ja se on otettu vastaan hyvin vaihtelevasti. Joskus minulle on sanottu, enkä osaa puoleettomasti sanoa kuinka lienen reagoinut. No, Agnes oli toki tuossa erikoislaatuisessa asemassa, hemmoteltujen lasten kotiopettajattarena; palkollisena, jota on kielletty ilmaisemasta negatiivisia tunteitaan. Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu noin äärimmäisiin oloihin. Mielen pahoittamisesta kertominen ei ole yksinkertaista.

Kirjassa Agnesia kiusanneet nuoret tytöt tiesivät kiusaavansa, tai jos eivät tienneet, niin olivat moitittavan ajattelemattomia ja sokeita. Näin ei ole aina; olen itse pahoittanut – varmasti monet kerrat – jonkun mielen tajuamatta asiaa lainkaan, ja samoin olen joskus pahoittanut mieleni läheisteni teoista ilman, että heillä on ollut siitä aavistustakaan. Olen ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin mielensä pahoittanut ei ole kertonut asiasta sille, jolle on pahastunut, asia on yksin hänen. Nyt en ole niin varma. Usein kyllä, mutta ei aina. Moitin itseäni jos en ole nähnyt satuttaneeni. Minun täytyy nähdä paremmin. Tämä on tietysti taas kerran niitä ajatuksia, joilla velvoitan vain itseäni.

Kuumetta edelleen.